Huomenna tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun äitini nukkui pois. Kuolevan läheisen käden pitäminen sairaalavuoteen vieressä tuntuu varsin suurelta asialta. Tajuttomalle ihmiselle asioiden puhuminen ja siihen uskominen, että hän kuulee jotenkin tajuttomuuden taakse sanani.
Tuntui oudolta ja vähän pelottavalta puhua asioita, jotka olisi pitänyt puhua aikaisemmin. Toisaalta, tuntui vapauttavalta puhua edes lopulta, viimeisenä hetkenä.
Kuvan lintu toipui ikkunatörmäyksestä. Toivottavasti se valmistautuu jo muuttomatkalle ja sillä on hyvää varjelusta reissullaan, ettei se joudu italialaisten pataan taikka haukan kynsiin.
2 kommenttia:
On todellakin merkittävä hetki olla läheisen ihmisen vierellä tämän lähtiessä. Minä olin tämän vuoden kiirastorstaina, kun vaimoni menehtyi nopeasti edenneeseen aivosyöpään. Elämäni paras ja elämisen arvoinen jakso päättyi silloin, nyt taaperran puolikkaana ja elämänilon suurelta osin hukanneena. Mutta tämmöistä tämä maailmanpito on.
Hauta on satojen kilometrien päässä. Poltan kotona kynttilää ja illalla vien paikalliselle hautausmaalle muualle haudattujen kivelle kynttilän.
Lähetä kommentti