Huomenna tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun äitini nukkui pois. Kuolevan läheisen käden pitäminen sairaalavuoteen vieressä tuntuu varsin suurelta asialta. Tajuttomalle ihmiselle asioiden puhuminen ja siihen uskominen, että hän kuulee jotenkin tajuttomuuden taakse sanani.
Tuntui oudolta ja vähän pelottavalta puhua asioita, jotka olisi pitänyt puhua aikaisemmin. Toisaalta, tuntui vapauttavalta puhua edes lopulta, viimeisenä hetkenä.
Kuvan lintu toipui ikkunatörmäyksestä. Toivottavasti se valmistautuu jo muuttomatkalle ja sillä on hyvää varjelusta reissullaan, ettei se joudu italialaisten pataan taikka haukan kynsiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti