Tämä Koskinen on minulle sangen uusi ja tuntematon tuttavuus. Hän on koukuttava kirjailija, joka kirjoittaa surumielisesti ja synkin vedoin. Tulee vääjämättä mieleen Cormac Mccarthy taikka Raymond Chandler.
Raafael varttuu ay- henkisessä ympäristössä. Hän pääsee lapsena näkemään Kemin lakkokauheudet, isänsä tuhon ja samalla elämään isovanhempiensa ja nykyisyyden välisen kuilun partaalla. Ja niin hänestäkin tulee juureton, jolle ammattiliitto muodostuu kodiksi, rakkauden kohteeksi ja työnantajaksi. Raafael on etääntynyt Jumalasta, mutta tie kuljettaa häntä kohti omaa uskoaan ja sen toteutumista. Matkalla Raafael poimii rypäleitä Espanjan syksyssä, tutustuu papin tyttäreen ja lopulta myös pappiin.
Espanjan taivaan alla elämä lopulta toistaa itseään. Uskossa vahvat yksilöt toteuttavat omia haaveitaan ja ainoa, joka avoimesti lapsenuskossaan on, on kehitysvammainen Jeesus. Tapahtumat vyöryvät kuin Pamplonan härät näyttämölle. Ohjaus muistuttaa Hemingwayn käsialaa. Jännitys tiivistyy ja lopulta Kellot soivat , mutta kuka niitä soittaa ja kenelle.
Ja kun kirjan sulkee, lukijan sisällä on kummallisen tyhjä olo. Sielu on täynnä tunteita ja juuri luetun hohdetta. Nyt ymmärrän edes vähän. Ymmärrän vähän sitä, mitä oma kaukainen sukulaiseni ajatteli, kun hän kuoli 1938 Ebro-joen mutkassa francolaisten luoteihin ja jäi sinne lepäämään kiviseen hautaan,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti