keskiviikko, 30. marraskuuta 2011

Busmanni

Ajoin tänään aamulla töihin linja-auton perässä. Kiinnitin huomiota siihen, että liikennöitsijä oli maalauttanut yrityksensä web-osoitteen auton perään sangen näyttävästi.

WWW.Busmanni.fi Niin oli maalattu auton pintaan. Minua hihitytti koko työmatkan ajan ja koko päiväkin on mennyt siedettävästi. Mannisen liikenteellä on kaikki oikeus hyödyntää nimensä kaikki variaatiot.

En ole nähnyt julkisuudessa kenenkään moittivan tätä osoitetta. Pelkona tietenkin on aina se, että joku pitää yhtiön nimioivallusta alkuperäiskansaa loukkaavana.

Minä en osaa olla asiasta muuta kuin viehättynyt.

Valtion poikaleirillä oli kanssani samaan aikaa pari kaveria, joiden nimet eivät sopineet noin hyvin yhteen. Toisen nuoren miehen sukunimi taisi olla Veripää ja toisen Eeva. Molemmat luonnollisesti miehiä.

Veripää on perinteikäs karjalainen suku. Eevan etymologiasta en tiedä mitään. Ja ketkä tietävät Tillmannin oman oikean sukunimen, varmasti ymmärtävät, että tässä kirjoittaja nyt kiertää kuumaa puuroa kuin kissa.

Toivon menestystä Mannisen liikenteen liiketoimille. Samoin toivon, että alokkaat Veripää ja Eeva eivät ole nimeään pahentaneet. Luulen, että heistä on tullut napakoita kavereita. Terveisiä sinne jonnekin, missä sitten lienettekin.

tiistai, 29. marraskuuta 2011

Touhua

Minulla on ollut kovasti touhua leipätyöni tiimoilla. Juuri äsken sitä herkkua tuli täyteen 18 tuntia tämän päivän osalta. Näyttää siltä, että minä teen pitempää päivää kuin eurooppalaiset valtiovarainministerit. Minä mene nyt nukkumaan.

Luulisin, että Jutta ja kumppanit voivat myös mennä ihan rauhassa sänkyyn ja nukkua huomiseen puoleen päivään. Näyttää nimittäin siltä, että me olemme hävinneet tämän pelin.

Keskikoulutoverini, nuoriherra Saariston ennustus meni sitten lopulta nappiinsa. Hänen mielisananlaskunsa 1960 –luvun loppuvuosina oli se, että

” Tämä sukupolvi ei paljon säästele ja seuraavalla ei ole enää mistä säästää.”

Toinen, myöskin hyvin ajankohtainen Saaristo-filosofia oli

”Kyll o vähä raha, mutt` kyll vähä däyty ollakki ”

Ahvenanmaalaisen pankin johtoon kuulunut ” sammakkoprofessori” on toistaiseksi viimeisen vuoden aikana osunut kaikissa Euroa koskevissa ennustuksissaan naulan kantaan.

Hänen viimeinen ennustuksensa on se, että Euro hajoaa 80 % todennäköisyydellä. Miehellä on tietäjänä melkoinen meriitti takanaan. Tuo prosenttilukukin on aika suuri.

Muuntosuhteesta tässä kai enää tapellaan. Jos vanhaa käytetään, niin kohta on taas tilillä juhlavia saldo-numeroita palkkapäivän jälkeen. Esson baarissa kahvi maksaa 21 markkaa. Opel Astra 150 000.

sunnuntai, 27. marraskuuta 2011

Sisäiset palkkiot

Ulkona on viimein sitten valkoista väriä. Se tuli niin kuin 1918 keväällä. Vähän salaa ja yllättäen. Ja nyt sitä sitten piisaa taas, arvaan minä, ainakin Pääsiäiseen.

Minä olen kirjoittanut iltapäivällä tutkimussuunnitelmaa siitä kuinka tutkisin nuorison kokemia säväreitä ja sisäisiä palkkioita laadullisin menetelmin. Kirjoitin 7 sivua tutkimussuunnitelmaa ja vielä on monta asiaa selvittämättä ja kertomatta.

Taidan olla kaukaa viisas. Selostan tässä suunnitelmassa jo asioita niin laveasti ja hyvin, että saatan niistä teksteistä leikellä ja kopioida varsinaisen tutkimusraportin alkuun monta sivua.

Lawler ja Portter ovat rakentaneet työtyytyväisyys mallinsa Vromin mallin pohjalta. Minä aion noin vain, mielijohteesta ja kiinnostuksesta kokeilla tuon Lawler Portter – kaksikon ajatusten soveltuvuutta opiskelijan tyytyväisyysprosessiin. Varovaisena miehenä ajattelin lohkaista mallin tuotoksista vain yhden viipaleen – eli tuon sisäiset palkkiot - osion. Ja kun niiden esiintymistä ja laatua on aivan turha tutkia laskimella ja prosenttiosuuksina, päätin tutkia niiden laatua, saamisen todennäköisyyttä, niiden koettu arvoa ja oikeudenmukaisuutta.


Palkkiot jaetaan tuossa mallissa sisäisiin ja ulkoisiin. Ulkoisilla palkkioilla tarkoitetaan organisaation ja ympäristön tarjoamia palkkioita. Tällaisia ovat mm. palkka, ylennykset, arvostus, työn jatkuvuus ja kiitos.

Sisäisillä palkkioilla tarkoitetaan palkkioita, joita henkilö antaa itselleen työsuorituksen, taikka opiskelusuorituksen seurauksena. Tällaisia ovat mm. tunne, että on tehnyt jotain arvokasta, hyvää taikka merkittävää. Sisäiset palkkiot liittyvät usein työn sisältöön, sen monipuolisuuteen, haastavuuteen ja mielekkyyteen.

Sisäiset palkkiot liittyvät ihmisen tarvehierarkian korkeimpiin tasoihin ja ovat siksi usein pitkävaikutteisia ja pysyviä. Ihminen kokee sisäiset palkkiot voimakkaina silloin, kun hän kokee pääsevänsä toteuttamaan itseään, kehittämään omaa elämäänsä ja pätemään muiden ihmisten joukossa.

Sisäiset palkkiot ilmenevät usein pitkävaikutteisina positiivisina tunteina, jotka liittyvät onnistumisiin ja mahdollisuuksiin käyttää henkisiä voimavarojaan. Myös onnistumisen kokemukset, vastuun kantamisen tunteet ja edistyminen haasteissa liittyvät läheisesti sisäisiin palkkioihin

Noita sisäisiä palkkioita minä siis tulevina viikkoina nuorisolta metsästelen. Testasin jo menetelmää yhden opiskelijaryhmän kanssa. He saivat kirjoittaa minulle sisäisistä palkkioistaan tarinoita ja kertomuksia nimettömänä. Vähän piti säätää tehtävänantoa. Pari viikkoa sitten pyysin toista ryhmää kirjoittamaan samanlaisia tarinoita opintojensa parhaista hetkistä.

Nimettömiä tarinoita on nyt kasassa yli 40 liuskaa. Kaikki ovat onneksi sähköisessä muodossa, joten minä kuvittelen pääseväni ainakin siitä asiasta kuin koira veräjästä.

Nyt siis olen tekemässä tutkimussuunnitelmaa, vähän myöhässä ja takakäteen. Jos he eivät sitä hyväksy, laitan nuorison kirjoittamaan tekstiä uudelleen uusilla ohjeilla.

Laadullisen aineiston koodaamista en ole vielä jaksanut murehtia. Uskon, että hyviä löydöksiä sieltä tulee suhteellisen vähällä vaivalla. Luultavasti ristiinarvioin noita löydöksiä opiskelijoiden harjoitteluraporttien kanssa ja mietin, pystynkö hahmottamaan harjoittelujaksoilla koettujen riemunkiljahdusten ja oppilaitoksessa saatujen henkisten väristysten välille sellaisia laadullisia kytköksiä, että niistä jotain mielenkiintoista syntyisi.

Määrällisiä opiskelijabarometrejä on toteutettu jo lukuisia. Niiden tuottama viesti on tiukka ja kirvelevä. Opetuksen taso on perseestä, monet opettajatkin ovat perseestä ja epävarmuus työmarkkinoille pääsystä on perseestä.

Saa nähdä, onko heidän koko kokemusmaailmansa myös perseestä. Eikö nuoren ihmisen elämässä löydy yhtään sellaista valopilkkua, johon oppilaitos voisi ripustautua ja käheällä jyrkikatainen – äänellä väittää sitä oppilaitoksen ansioksi.

Ellei löydy, minä ryhdyn tosissani odottamaan eläkettä.

lauantai, 26. marraskuuta 2011

Oksettaa

Tänään olisin voinut nukkua pitkään. Herätä hitaasti levänneenä ja pirteänä. Se kaikki jäi kuitenkin haaveeksi. Vaikka en ollutkaan eilen pikkujouluissa, minua silti oksettaa.

Tätä hektistä raatamista on ilmeisesti nyt kertynyt sietokyvyn ylittävä määrä. Heräsin jälleen 5.30. Siitä voi päätellä sen, että elimistöni on tottunut nyt tähän hektiseen menoon ja se elimistö ja corpus on väkivalloin opetettava tästä hulinasta pois.

Toinen syy huonoon oloon on varmaan se, että ostin eilen Joen kaupungista matkalukemiseksi Mauno Saaren kirjan ” Haavikon näköinen mies ”. Luin ruuhkaisissa junissa sitä kirjaa sata sivua ja minulle tuli siitä kirjasta paha olo. Oikeastaan oksettava olo.

Haavikko on varmasti hyvä runoilija ja hyvä kirjailija. Olen minä jotakin jopa lukenut, vaikka Haavikko on minulle jäänyt kaukaiseksi ja vieraaksi. Haavikon elämä on ollut värikästä. Tuommoista elämää minäkin poikasena itselleni haaveilin. Värikkyyttä on kuitenkin ollut ehkä vähän liikaakin.

Sadan sivun jälkeen olen aivan tyytyväinen tähän omaan elämääni. Ja siihen, että minä en ole ( toivon mukaan ainakin) juonittelevien ja kummallisten ihmisten ympäröimä. Enkä toivon mukaan itsekään ole sellainen. Haavikon varhaisvaiheet ja hänen sukunsa kuvaaminen ovat kiinnostavia elementtejä tämän renessanssiruhtinaan elämän kuvauksessa. Kirja on kuitenkin jotenkin tahmainen ja sottainen. En tiedä, ketä tässä asiassa uskoisin. Julkisuudessa kirjassa esiintyneet miehet ja naiset ovat erinäisin argumentein joko kiittäneet taikka kauhistuneet niitä kertomuksia, joita Saari kirjassaan kirjoittaa.

Minä olen tietämätön moukka. Olen aina luullut, että Mauno Saari kirjoittaa toisarvoisia, vähän keskinkertaisia elämänkertoja. Olin kovasti yllättynyt aikoinaan siitä asiasta, että Saari oli Haavikon hyvä ystävä. Jotenkin siis minäkin syyllistyn siihen, että arvioin ihmisiä hankittujen ystävien avulla.

No, joka tapauksessa, kirjasta sain oksettavan olon. Tuo kirja joutuu siihen erittäin pieneen ja suppeaan kirjahyllyni nurkkaan, jossa kesken jääneet kirjat odottavat kohtaloaan. En taida jaksaa lukea enää sivuakaan tuosta kirjasta. Ei minun ole pakko, jos minua tympäisee.

Suuri harmi asiassa on se, että olisin niin mielelläni halunnut innostua Haavikosta paremmin ja lukea enemmän hänen tuotantoaan. Nyt taisin tällä saaren kirjalla pilata taas tilaisuuteni.

perjantai, 25. marraskuuta 2011

Ulos

Tentti on ohi.

Menen Joen kaupunkiin tuulettamaan päätäni ja sitten junaan.

Kysyivät minulta Kantin etiikasta ja Rawlsin yhteiskuntafilosofiasta. Ja minähän kerroin heille, kaiken sen, mitä pyysivät, ja jonkin verran varmuuden vuoksi myös asian vierestä. Olin 40 minuuttia sisällä salissa.

Kaksi kuukautta on tätä varten tutkittu kirjaa. Huono hyötysuhde, sanoisi fyysikko.

Palaan illalla kertomaan, kuinka VR tällä kertaa miestä kuljetti. Pieksämäen asemaravintolassa minut voi tavata junaa odottamassa iltapäivällä, jos haluaa tietaa mielipiteitäni filosofiasta ja maailman asioista enemmän

keskiviikko, 23. marraskuuta 2011

Harras harrastus


Olivat eilen kaadelleet kotipaikan hautausmaalla hautakiviä ja särkeneet hautalyhtyjä ja potkineet rikki hautakivissä olevia kynttiläkammioiden laseja. Kantaisä siitä äsken soitti.

Meidän suvun haudat olivat saaneet jäädä koskemattomiksi. Silti olen vähän ahdistunut asiasta. Olen miettinyt kovasti sitä, miltä tuntuu niistä ihmisistä, joiden rakkaimpien haudat on häpäisty.

Haudanryöstö olisi jopa jotenkin käsitettävissä oleva asia. Haudan häpäisy taas on brutaali osoitus siitä, että kyseisillä yksilöillä on ongelma.

Ongelma siinä mielessä, että heidän tekonsa aiheuttaa paljon surua ja tuskaa. Enkä nyt tarkoita uhreja, vaan tekijöitä.

Uskonnosta, ajattelutavasta, ismistä tai ajatussuunnasta riippumatta kuolleen ihmisen, tai tämän haudan häpäisy jää usein pikku painolastiksi kyseisen yksilön ” elämän epäviralliseen CV –listaan ”. Paha saa palkkansa. Joku kostaa tuommoisen.

Voi se olla Jumalakin. Yleensä kuitenkin ihminen.

Hautojen potkijoille käy niin, että ensin he seurustelevat väärien ihmisten seurassa. Senkaltaisesta seurustelusta usein seuraa se, että ryhmän mukana tehdään sitten jo muutakin kuin hautojen kaatelua. Ja lopulta seurasta joku iskee tupeen laiton asemesta puukon huilaamaan kaverin kylkiluiden väliin.

Jo tässä vaatimattomassa iässä olen huomannut sen, että piru nokkii omansa. Siitä vaan. Vasso kuu ! Tällä kertaa en pysty pusertamaan itsestäni lähimmäisen rakkautta. Minä jäävään itseni ulkopuolelle.


Huomenna taas raiteilla ja menossa kohti Joen kaupunkia. Pitäisi tehdä keski-ikäisille naisille siellä selvyyttä omista filosofian tiedoistani.


tiistai, 22. marraskuuta 2011

Välihuomautus

Lähden kohta taas katsomaan kolmeksi tunniksi painajaisia ja sen jälkeen odottelemaan kolme tuntia aamua.

Eilisessä unessa olin Norjassa jäätikön vieressä pienessä kylässä kansanmusiikkifestivaaleilla. Kesken kaiken jäätikön takana ollut vuoristojärvi purkautui laaksoon 50 m korkeana tsunamina. Katselin sitä hikisenä simmut teevateina. Sen tuleminen kesti hyvin kauan.

Minua pelotti. Seisoin esiintymisteltassa penkkien välissä ja tunsin, miten lähestyvä vesimassa työnsi edellään kylmää vuoristoilmaa. Kun vesimassat kiskaisivat minut ja suuren esiintymisteltan matkaansa, potkaisin kaikin voimin sitä telttakangasta.

Oman täkkini minä siinä onnistuin makuuhuoneen lattialle potkimaan.

Edellisenä yönä hautasin pientä lasten arkkua hautaan. Seisoin haudan pohjalla ja yritin sovitella sitä arkkua, mutta ei se sopinut sinne oikein mitenkään.

Ensi yöstä en vielä.

maanantai, 21. marraskuuta 2011

Adventin valot

Joulun odotus saa ihmiset yltäkylläisyyden aikoina ostamaan hullunlailla valosarjoja ja muita herkkiä kapistuksia naapuruston riemuksi. On taas aika, jolloin kotimatkalla töiden jälkeen voi nähdä valobambin sohjossa seisomassa.

Pahimpia ovat ne räikeän siniset valomatot, joita muutamat naapurit ovat heitelleet orapihlaja-aitojensa päälle niin kuin alkuasukaskalastajat luontodokumenteissa heittelevät pyydyksiään laguniin rannalla.

Lähitienoilla on lisäksi muutama sellainen residenssi, jonka räystäät ja päädyt on nauhoitettu monivärisillä vilkkuvilla valoköysillä. Näissä bordelleissa kaiken lisäksi asutaan ja ilmeisesti myös nukutaan. Valosaaste sykkii ja kimaltelee samalla tavoin kuin Pigalle. Tiedän, sillä olen käynyt kävelemässä sielläkin.

Minä laitan takapihan pieneen kuuseen värittömän kynttiläsarjan. Se riittänee. Siitä on jo puolet lampuista palanut, mutta sen mukana tunnelmakin on vain parantunut.

En kirjoita tänään enempää, sillä valojutuilla varmasti loukkaan jotakin ihmistä, joka pitää runsaista ja värikkäistä valoista. Voin vakuuttaa, että moniarvoisessa yhteiskunnassa voitte vapaasti ostaa niin paljon kuin haluatte ja niin räikeitä kuin pystytte. Mutta sen voin sanoa, että olet vähemmistöä tässä valoasiassa. Useimmille riittää vähän vähempikin.

Toinen syy on se, että minä joudun tekemään nyt leipätyötäni aamuin illoin , päivin ja vähän jo öin. Luoja ja koulutusohjelmapäällikkö ovat siunanneet minua taas runsain mitoin tässä työ asiassa. Perjantaina pitäisi taas olla tentissäkin osoittamassa osaamistaan. Keskiviikkona menen taas toiseen oppilaitokseen koko päiväksi. Viimeksi siellä opiskelija heittäytyi kesken luentojen lattialle makaamaan. Elän jännityksen vallassa, mitä ihanaa tapahtuu nyt keskiviikkona.

Tällä viikolla olen sen vuoksi vähän äreällä päällä. Olen väsynyt, stressaantunut ja änkyrä. Tänään jo kahvipöydässä sanoivat, että olen epätoivoisen näköinen.

Toisaalta , nyt on mennyt hyvin. Helvetin hyvin. Sairastuin tällaisessa hässäkässä marraskuun 26 päivä klo 16.30 kolmetoista vuotta sitten. Kun viisi päivää vielä rämmitään tätä pimeyttä eteenpäin, voi huokaista helpotuksesta. Lepakkojahdin vuosipäivä on jälleen ohi. Sitten voisi yrittää kirjoittaa jälleen jotain iloista ja hassua.

sunnuntai, 20. marraskuuta 2011

Ateenan demokratia

Kun en henno teille kirkkovuoden päättyessä ilmestyskirjaa siteerata ja tulikiveä manata ihmiskunnan päälle, kirjoita pari sanaa hallitsemisesta ja asioiden hoidosta.

Demokratian kehdossa syntynyt demokratia oli aikoinaan huomattavasti toisenlaista kuin se, jota me yritämme nykyään sivistysvaltiossa harrastaa. Ateenan nykyinen demokratia eroaa sekin jonkin verran muualla maailmassa harrastetusta.

Muinoin , Platonin ja Sokrateen Ateenassa poliittiset oikeudet oli myönnetty vain miespuolisille. Heillekin vain siinä tapauksessa, että he olivat syntyperäisiä ateenalaisia ja vapaita.

Demokratian ulkopuolelle jätettiin naiset ja orjat, sekä tietenkin ne miehet, joiden toinen vanhempi oli ei- ateenalainen.

Mutta vapaat miehet saivat osallistua kansankokouksiin ja puhua siellä niistä tärkeistä asioista, joista he huolta kantoivat. Kokouksiin osallistumisista maksettiin.

Hallituksen jäsenet arvottiin. Äänestämisen katsottiin nimittäin sortavat epäsuosittuja ihmisiä.

Olisi se oikeastaan hupaisaa, jos mekin jo tulevana talvena siirryttäisiin takaisin kohti ortodoksi-demokratiaa. Kun nyt näyttää käyneen niin, että useita presidenttiehdokkaita on jo asetettu kansalaisten arvioitavaksi, demokratian renessanssi voisi alkaa vaikka niin, että arvotaan maaliskuussa lottokoneella näistä ehdokkaista uusi päämies.

Kolmen vuoden kuluttua hyvien kokemusten perusteella arvatenkin suurella riemulla voitaisi arpoa ne 200 onnellista, jotka pääsevät lobotomia – leikakukseen. Tämä edellinen lause on edesmenneen taiteilija Juice Leskisen lanseeraama ja käytän tässä sitä nyt ironisena, ellei jopa satiirisena lainauksena ja taiteen vapauden varjolla. Yhteneväisyydet todelliseen elämään kiistetään.

Kolmen vuoden kuluttua voitaisi myös hallitus arpoa.

Uskoisin niin, että tulos ei ainakaan nykyistä hallitusta huonompi olisi. Varmasti ainakin värikkäämpi.

Näihin tuomiosunnuntai-tunnelmiin päätämme tällä erää. Kreikkalaiset ja Italialaiset yhdessä EKP:n kanssa hoitanevat tuon tulikivien heittelyn ja vitsausten levittämisen. Meidän itse kunkin kannattaa, joko uskonnollisessa , taikka filosofisessa mielessä elellä niin, että edes tänä adventtina vielä, kiirettä pitäen, ehtisimme mammonan alttarille osuutemme kantamaan.

Ps.

Olen menettänyt näköjään yhden lukijan tuosta sivupalkista. Sellainen tuo aina orvon olon sisimpään. Olen vissiin hölmöjä ajatuksia sorvaillut, taikka ymmärtämättömyydessäni poikkipuolisesti kirjoittanut. Yritän ehkä ensi viikolla ryhdistäytyä Shakespearen tavoin. Hän nimittäin huomasi aikoinaan, että läheinen mestauspaikka voitti suosiossaan hänen teatterinsa tuon tuostakin. Niinpä William vaihtoi kesäyön unelmat murhiin, mielipuolisiin hallitsijoihin ja petoksiin. Ehkä minäkin.

lauantai, 19. marraskuuta 2011

Tuoksuvatukka vai tuoksuva tukka


Suomalainen mies joutuu yleensä ahdistetuksi nurkkaan, jos kainalot jäävät pesemättä taikka niskaa ei muista saippuoida suihkussa ja paidan kaulukset tummuvat yhdessä päivässä. Monesti huomautetaan siistimättömistä viiksistä ja vallattomasta parrasta. Nenässäkin kasvaa karvoja. Samoin korvissa

Töihin ei ehdi, jos kaikki kohteet käy aamulla läpi huolellisesti. Niinpä minäkin usein suihkun jälkeen pesen hampaat, sivelen tikulla kainalokarvat liukkaiksi ja suihkutan kaulalle kaksi suihkautusta Sergio Tacchini- tuoksu

Mainonnan ammattilaiset ovat antaneet ymmärtää, että sillä viisiin ympärillä päivän mittaan kiehnää useita nuoremman ikäpolven naisyksilöitä. Minun kohdallani tahtoo aina kumminkin käydä toisin.

Niin kuin tällä viikollakin

Torstaina eräs opiskelijarouva etupenkistä todella tuli luentojen jälkeen luokseni hajusteiden vetämänä. Hän kuitenkin pyysi kauniisti, että en käyttäisi tuoksua, koska hänellä on astma ja vahvojen silmälasiensa vuoksi hänen kuitenkin on istuttava etupulpetissa.

Minä lupasin luonnollisesti.

Eilen hän sitten tuli minua kiittämään tästä asiasta.

Minä nyt sitten palaan taas entiseen suomalaiseen elämänmenoon. Peilikaapissa on 7 pulloa partavettä ja jouluna tulee kahdeksas. Kainalokarvat vilkkuvat lyhythihaisten paitojen hiha-aukoista. Valkoisia tennissukkia ostetaan tukkupakkauksissa. Niissä on punainen- musta - raitakuvio. Hampaat pestään, mutta kulmakarvat ajetaan vasta sitten kun ne roikkuvat häiritsevästi silmälasien edessä. Hiki tai Sunlight !

Toinen vaihtoehto on se, että merkitsen huolellisesti kalenteriin ne päivät, jolloin minulla on opetusta kyseiselle ryhmälle. Muina päivinä lotraan sitten hajusteiden kanssa sitäkin rajuimmin. Taikka, vien Sergion työhuoneeseeni ja juuri tuon opiskelijaryhmän luentojen jälkeen hajustan itseni loppupäiväksi.

Tai sitten annan asian olla. Turhan hankalaa taitaa olla se, että tässä ryhdyttäisi eurooppalaisiksi gentlemanneiksi.

keskiviikko, 16. marraskuuta 2011

Eräs oppitunti

Tänään olin vieraileva luennoitsija toisessa oppilaitoksessa. Luennoin turvallisesta työyhteisöstä. Puhuin siitä, miten ihminen ja työ pitäisi yhteen sovittaa, jotta itkua ja hammastenkiristystä olisi vähemmän. Kuulijat eivät tienneet sitä, että oppitunnin aikana Suomessa tapahtuu 60 työtapaturmaa.

Kesken luennon eräs nuorimies laittoi itsensä rauhallisesti luentosalin lattialle selälleen makaamaan. Hänellä ei tuntunut olevan mitään sen suurempaa hätää, eikä kaatumatauti- kohtauksen oireita.

Jatkoin luennointia, mutta pidin nuorta miestä silmällä. En tosin nähnyt häntä kovinkaan selvästi, mutta kuulin sen, miten hän vihelteli ja rutisteli äänekkäästi muovista limonadipulloa. Välillä hän äänteli kuin vihainen kesy hautausmaan orava. Jotkut nuorista naisista vastailivat hänelle samankaltaisella naksutuksella.

Siirryin opiskelijakeskeiseen työskentelyyn ja kysyin luentosalilta, mitä tarkoitetaan riskikartoituksen yhteydessä sillä, että riski on sietämätön ja sen toteutumismahdollisuus on suuri ?

Kukaan ei osannut vastata minulle esimerkillä. Lopulta lattialla makaavaa nuorimies nosti vasemman jalkansa suoraa ylös. Annoin Jalalle puheenvuoron.

En saanut vastauksesta mitään selvää, sillä jalan omistaja naksutteli edelleen voimakkaasti muovista pulloa. Muut opiskelijat piirtelivät muistiinpanoihinsa sydämenkuvia ja risti-nolla ruudukoita. Pari nuorta naista seurasi minua ja reagointiani.

Sanoin jalalle, että oikein hyvä ja valaiseva esimerkki. Asiaa voi todella lähestyä noinkin. Sanoin vielä, että nyt opettaja on tauon tarpeessa ja kymmenen minuuttia me kyllä nyt pidetään.

Opiskelijat valuivat raittiiseen ulkoilmaan. Jalka jäi lattialle makaamaan. Minä menin pihalle myös. Kun ohitin Jalan, hän katsoi minua maasta suoraa silmiin ja hymyili rauhallista ja viatonta hymyä.

tiistai, 15. marraskuuta 2011

Kuka viereesi jää ?

Pieniä epäkohtia yhteiskunnastamme paljastuu päivittäin. Milloin isä tappaa perheensä, milloin pikajunat ovat myöhässä radalle ryntäävien suikkari -tapausten vuoksi. Eikä taantuma ole edes vielä alkanut. Saatikka, että olisi ehditty edellisen laman uhreja hoitaa kuntoon.

Ensi viikolla voimme taatusti lukea aviisista, että virolaisen vuokralääkäriyhtiön valelääkäri on määrännyt jollekin luulosairaalle ja stressaantuneelle virkamiehelle sairaslomaa ja lumelääkettä. Kela ja työnantaja maksavat kulut ja lääkkeet. Virkamies jäi pitkälle sairaslomalle.

Kauan olemme tottuneet siihen ajatukseen, että potilas vääristelee olotilaansa, pakenee työntekoa, yrittää lusmuilla taikka päästä eläkkeelle. Olemme tottuneet siihen, että ihmisen ja Jumalan välissä ovat pappi ja lääkäri, joiden tehtävä on välittää hyvää osaamista ja huolenpitoa alas tomumajoihin asti.

Seurakunnista on kuulunut viime aikoina hälyttäviä uutisia. Eräät seurakuntien toimihenkilöt ovat ryhtyneet hallitsemaan laumojaan siten, että kansa kaikkoaa temppeleistä ja seurakuntien työntekijät nostavat kytkintä. Jos nyt ei ihan valepappeja olekaan paljastunut, niin ainakin hengellisiä toimijoita, joita tuntuisivat ohjaavan muut voimat kuin taivaalliset.

Nyt sitten on osoittautunut, että lääkärileikkejä ovat hurjia korvauksia vastaan päässeet leikkimään henkilöt, joiden tutkintopaperit on saatu muropaketista.

Pieni ihminen joutuu hämmennykseen. Itsensä ja Jumalan välissä ei ole enää ketään, johon voisi oikein luottaa. Maallikkosaarnaajat ovat maineensa jo ryvettäneet.

Ketä me nyt sitten uskomme ja kunnioitamme ?

Katri-Helenaa vai Sarasvuota ? Hiihtoliiton papit ovat huonossa asemassa hekin. Ihmisen ylösrakennukseksi ei voida tarjota mitään sellaista, joka kestäisi päivän valon.

Onko niin, että lopultakin hyvä taide, hyvä teatteri, hyvä musiikki , hyvä kirjallisuus, hengellinen mukaan lukien, ja runous ovat ainoita jäljellä olevia asioita, joiden avulla ihminen voi turvallisella mielin hapuille ja kokea korkeampia kokemuksia ja ihmisarvoa.

maanantai, 14. marraskuuta 2011

Olin äsken varpajaisissa

Isä tarjosi sikarin ja olutta. Keskustelimme isän kanssa tutkimus ja kehitys-työstä, lapsesta, poliitikoista ja oluesta. Emme saaneet aikaan riitaa mistään.

Lapsen syntymä on miehelle monimutkainen asia. Hänen on usein vaikea ymmärtää, että hänelle on käynyt niin uskomaton onni, että pikkuisella on 5 sormea kummassakin kädessään ja synnytysosaston naisten mielestä virheetön kroppa muutenkin.

Minä luulen, että isän hermostuminen alkaa jo silloin, kun äiti ensimmäisen kerran häneltä kyselee, mikä olisi miehen mielestä hyvä pojan taikka tytön nimi. Se hermostuminen sitten lisääntyy vähitellen.

Minä en ole ollut mukana synnytyksissä. Syitä on monia. Ensimmäinen oli se, että leikkaussalissa suoritettuun sektioon ei mies helpolla pääse mukaan. Tietenkin, jos sattuu omistamaan valelääkärin paperit, niin sillä tavoin ehkä.

Toinen syy oli se, että yleensä minä pyörryn sairaaloissa jo ulko-oven ja kanttiinin välillä. Osastoilla viihdyn yleensä sen verran , mitä kukkien maljakkoon saaminen vaatii aikaa.

Kolmanneksi syyksi voisi kelvata vaikka se, että ihminen on ainoa nisäkäslaji, jonka urospuolinen puolikas änkeää synnytykseen mukaan.

Minä siis jouduin soittamaan synnytysosastolle siinä vaiheessa, kun yleisesti arveltiin, että operaatio olisi ollut ohi ja jotain tarkempaa tietoa tarjolla synnytysosastolla.

On jotenkin hankalaa miehenä kysellä mitään puhelimessa. Kaikki kysymyssanat ovat jotenkin kummallisia.

Terve ? Varmastiko ?

Montako sormea ?

Kumpi ?

Koska se tulee toimeen itsekseen ?

Miksi se huutaa ? Onko sillä joku hätä ?

Olisi paljon helpompaa kysyä, montako sylinteriä ?

Paljonko kulkee ?

Mitä öljyä siihen pitää laittaa ?

Breivik, Kanerva ja Lallukka

Tunsin nuorena miehenä tavattoman kauniin nuoren naisen. Ajankohtaiseksi hänet tekee tänään se asia, että hänellä oli sama sukunimi silloin aikoinaan, kun on yhdellä tämän päivän mediasyytetyllä.

Siunattu olkoon media. Olen tämän ruskeasilmän melkein unohtanut. Mitähän hänelle kuuluu? Luulen, että hän täyttää kohta kuusikymmentä. Niin se täytyy olla…

Autoa hän ajoi kuin itse varmuus, taikka piru. Istuin aina takapenkillä. Sieltä oli mukava katsella häntä kun hän kiskoi Mersuun kierroksia ja jutteli itsekseen. Taivas… luulen, että minulla on jossain jopa kuva hänestä. Siinä eivät tosin hänen rintansa näy.

Takapenkillä vieressäni istui yleensä Matti. Hän oli hiljainen mies. Hän ei koskaan puhunut yhtään tarpeetonta sanaa. Matti oli sulkeutunut tuppisuu, oikeastaan hän oli epäsosiaalinen. Matti on nyt sellaisessa asemassa tässä yhteiskunnassa, että hän pääsee puhumaan meille kaikille soopaa joka päivä.

Matti oli tämän nuoren naisen kaveri.

Neljäntenä oli autossa yleensä lihava kolmekymppinen paskanpuhuja, joka sai ihmiset itkemään tai suuttumaan. Tuo nuori nainen oli kuitenkin immuuni kaikelle. Ja sitten hän katosi jonnekin avioliittojen merelle.

No, konnat meillä on aina vieraanamme. Tuo kolmikko on tänään parrasvaloissa, mutta arvaan niin, että uudet kasvot ovat kohta etusivuilla. Kenetkähän he tuovat mieleeni huomenna ?

sunnuntai, 13. marraskuuta 2011

Isät meidän, jotka....

Isänpäivä on sujunut hienosti. Nukuin pitkään, laitoin lipun salkoon ja vastailin puheluihin. Kun oma isä on hyvissä voimissa ja lapset soittelevat, isänä on hyvä olla ja elämä näyttää lähes täydelliseltä.

Erehdyin kuitenkin silmäilemään muutamaa sanomalehteä lepopäivän ratoksi. Sain niistä paljon ajateltavaa ja vähän kummasteltavaakin.

Erkkolainen paskanlevittäjä oli isänpäivän kunniaksi julkaissut oikein presidentin ja pääministerin kauhistuksia rasismista ja muusta sellaisesta, jota erkkolainen on ryhtynyt hädissään toimeksiantajiensa pyynnöstä näin adventin kynnyksellä kaivelemaan.

Olisin minä toivonut kansakunnan korkeilta päättäjiltä joitakin ystävällisiä sanoja miehelle tällaisena päivänä, jolloin sitä tuntee olevansa huomion keskipisteenä ja ystävällisten ja rakastettavien sanojen keskellä.

Keskisuomalainen oli lähestynyt asiaa vähän toiselta kantilta. Nytkään ei ihan mennyt niin kuin Strömsössä. Lehdessä oli koko sivun artikkeli siitä, miten lestadiolaisäidit syövät salaa pillereitä, jotta isyyden riemua ei suvulle eikä puolisolle tarpeettoman runsaasti synny. Hyvä asia, myönnetään, mutta melkoinen lapsuus on julkaista tuommoinen kirjoitus isänpäivänä.

Odotan kiinnostuneena seuraavaa äitienpäivää. Presidenttimme ei enää silloin ole virassa, eikä pääse äitienpäivänä kauhistelemaan bordelleja eikä mitään muutakaan äitienpäivään ” sopivasti” kuuluvaa asiaa. Sitä vastoin erkkolainen saattaa hyvinkin keksiä jotain vastaavaa. Se on joka tapauksessa varmaa, että kun adventin aika lähestyy, erkkolainen valjastaa NYT – liitteensä, mahdollisesti vielä hengissä olevan kuukausiliitteensä ja itse päälehtensä sellaiseen kampanjaan, jossa tavallisen ihmisen arvot ja elämä laitetaan naurunalaiseksi ja vedetään vessasta alas.

Alma media on paljon rehellisimmin liikkeellä nyt isänpäivänä ja varmastikin myös jouluna. Heihin voi luottaa. Kaikki kirjoitukset ovat höttöä ja hömppää. Silloin lukija tietääkin sen, mihin iskee kouransa.

Mutta minun isänpäiväni on ollut täydellinen. Kohta lähden ottamaan lipun pois tangosta. Sitten vien hautausmaalle pari kynttilää. Sitten hiplaan hetken korttejani. Yksi on vielä matkalla, yksi on tuolla pöydällä ja yhteen korttiin sisältyy lahja. Siinä kortissa minulle on varattu vastaanotto nuoren naisen luokse.

lauantai, 12. marraskuuta 2011

Life is like a roll of toilet paper.

Tänään pesen ruohonleikkurin, teen kalasoppaa, ripustan pihakuuseen valot ja käyn valitsemassa itselleni joulukuusen. Vielä saatan hakea polttopuita.

Jos eläisin 60-luvun alussa, olisin nytkin epäilemättä virkatyössäni opettamassa nuorisoa jossain opistossa. Iltapäivällä kahden aikaa lähtisin Jawalla taikka kuplavolkkarilla kotiin saunan lämmitykseen.

Nykynuorison saa aika usein vielä hiljenemään lähihistoria-kertomuksilla. Työeläkejärjestelmä taitaa olla 49 vuotias, viisipäiväinen työviikko vähän nuorempi ja keskiolut vain vähän yli 40 vuotias ilmiö.

Minä käytän näitä ilmiöitä siihen, että yritän hahmotella heille heidän tulevaa 45 vuoden pituista työelämä- rupeamaansa. Jos he ensiksi käsittävät sen, mitä kaikkea minä olen kokenut matkalla ulkovessasta älypuhelinta hipelöimään, heille pitäisi avautua pyörryttävän huima näköala tulevaisuuteen. Kehitys on aina kaiken lisäksi ollut kiihtyvää.

Nykynuorisolla on lisäksi vielä painolastina yksi perisynti. He osittain sementoivat itsensä ensimmäiseen ammattiin ja ensimmäisiin tiedon muruihin. Tuntuu kauhistuttavalta kertoa heille, että heidän sukupolvensa edustaja hankkii keskimäärin 3,5 ammattia elämänsä aikana. Sekin heitä vähän säikyttää, että 20 % heistä sairastuu elämänsä aikasesti masennukseen. Ja kaiken lisäksi olemassa oleva tieto kaksinkertaistuu 7 vuodessa.

Neljäntoista vuoden kuluttua sitä tietoa on 4 kertaa niin paljon kuin nyt. Ja 42 vuoden kuluttua sitä on 64 kertaa niin paljon kuin nyt. Siinä käy helposti niin, että se opettajapoloisen jakama tiedonmuru-kokoelmaa on statistin osassa, kun opiskelija viettää viimeisiä vuosiaan tulevaisuudessa työelämässä.

Parermpi onkin opettaa nuorisolle selväjärkistä ajattelua, elämän yleisiä taitoja ja hitaasti vanhenevia arvoja ja kasvatusihanteita. Vanhemmille ihmisille ei pidä huudella vittua, sillä muuten se kyseinen elin helposti kasvaa huutajan otsaan. Lisääntyä kannattaa ja geenejään monistaa, sillä se tuo kepeyttä elämään.

Kannattaa vaikka hakata vasaralla ja taltalla nimikirjamensa ja mietelauseensa merenrannalle kallion pintaan. Sieltä sen joku joskus lukee ja miettii, millaista elämä on joskus ollut.Ja miten se sitten liittyy vessapaperiin. No tietenkin niin, että

The closer you get to the end the faster it rolls.

torstai, 10. marraskuuta 2011

Cohiba- demari

Riemullista on herätä uuteen aamuun ja jälleen kerran huomata se, että rikas ja rakas äidinkielemme on jälleen kerran näyttänyt sen asian, että Mikko Acricocacola teki aikoinaan hyvää työtä, kunnes sitten sattui kuolemaan Kuolemajärvellä. Aamulehti ja Alma Media ovat tapansa mukaan tänään tehneet kevyttä viihdeuutisointia. Tällä kertaa kuitenkin näyttää siltä, että sokeakin kana joskus löytää jyvän.

Lasse Lehtisestä käytetään nimitystä Cohiba-demari. Harvoin on liikanimi sattunut noin hyvin. Tällä kertaa on syntynyt myös uusi sana, jonka yleistettävyyskin on hyvää luokkaa.

Terveysihmisille tiedoksi se, että Cohiba on keskilaatuinen ja kohtuullinen sikarimerkki. Se ei ole missään nimessä huippulaatuinen, mutta se menettelee paremman puutteessa. Se toki on kuubalainen sikarimerkki, mutta se on lanseerattu markkinoille vasta 1968, eli suurin piirtein samoihin aikoihin kuin Lasse Lehtinen.

Cohiba – demari…….täytyy mutustella. Kyllä, minä tunnen useita tämän ihmistyypin edustajia. Hieno ja raikas ilmaisu. Kerta kaikkiaan, sanoisi Marja-Liisa Kirvesniemi.

tiistai, 8. marraskuuta 2011

Näin menetin neitsyyteni

Menetin äsken kaukoröyhkä – neitsyyteni. Suljin kannet ja laitoin kirjahyllyyn ensimmäisen lukemani Röyhkä - kirjan. Oloni on vähän sekava, mutta ei oikeastaan juurikaan onneton. Kreikkalainen salaatti saa ajatukseni surisemaan ja miettimään, pitäisiköhän minun myös kuunnella joku kirjailijan musiikkiteos.

Kirjassa kuljetaan Kreikan saaristossa. Talouslamasta ja kuralla olevasta kansantaloudesta ei kirjassa puhuta. Sitä vastoin päähenkilöiden elämä on vähän kuralla. Perheenisä, vanha elostelija ja suhteesta karannut lesbo limittyvät vuorotellen tarinan sisälle niin, että kaikki tulee hyvin selitetyksi, mutta mikään ei oikein tule valmiiksi.

Aviovaimo nai muita, rakastaja nostaa kytkintä ja lesbo kokeilee miestä. Röyhkän teksti on intensiivistä. Eroottisen kioskikirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden rajaa raivataan ja merkataan sivuilla kiihkeästi. Suu hamuaa suuta ja joskus vähän muutakin.

Minua hämmästytti se, että Röyhkä on ehtinyt kirjoittaa kolmetoista kaunokirjallista teosta niin, että ne eivät ole saaneet minua innostumaan aikaisemmin ja ryhtymään lukijaksi. No, selitys lienee siinä, että vasta nyt olen tällainen vanha elosteleva pukki, joka jaksaa lueskella bi-lesbo yksityiskohdista.

Röyhkä yllättää välillä lukijansa täydellisesti. Ravelin Bolero on tästä syystä ehkä myös sellainen yksityiskohta, joka pitää kuunnella kohta. Ei siksi, että minä Tanelia ymmärtäisin sen paremmin kuuntelemisen jälkeen, vaan siksi, että ymmärtäisin, mitä Röyhkä kaikella oikein tarkoittaa.

Kirjan lopussa lesbolla on paketti kotiin viemisenään. Toisen päähenkilön, perheenisän, pakettikin on turvassa Sipoossa. Vanhan elostelijan paketti sitä vastoin leviää kuin jokiseneväät. Röyhkä kuljettaa nöyryytyksen kautta elostelijan tilanteeseen, jossa elostelun on lopulta päätyttävä.

Aviovaimokin sinkoutuu irti kirjan tarinasta, samoin kuin avioliitostakin. Kuoleman ja tuhon voittaa ihme. Sentrifugi viskaa Röyhkän kirjassa ylimääräisen paskan pois kehältään. Ihmeellinen lapsi pelastaa kamanheittäjän, vieras penis lesbon, mutta elostelijaa ei pelasta mikään.

Kun sunnuntaina luin tätä kirjaa lentokoneessa ja katselin edessäni istuvaa venäläisen sutenöörin työntekijää, ajattelin, että tämä ei nyt oikein sujunut Röyhkältä niin kuin Strömsössä. Tuota nuorta ammattilaista olisi mukava katsella pidempääkin. Röyhkä on kuitenkin kirjassaan kuin Sofi Oksanen; ankara ja ehdoton.

Kamanheittäjä pääsi kuin koira veräjästä, lesbo sai lottovoiton, uskoton aviovaimo löysi itselleen onnelan, mutta vapaa vanha elostelijamies sai Mustan Pekan kouraansa.

Mutta olen minä huonompiakin kirjoja lukenut

maanantai, 7. marraskuuta 2011

Sattuma kuljettaa, kuin tuuli laivaa ....

Arabikevään jälkeen on tulossa Välimeren syksy. Ja kaikki näyttää kiertävän hassusti vastapäivään

Keväällä perhosen siipi iski Tunisiassa. Eräs herra päätti tehdä polttoitsemurhan. Siitä sitten alkoi vyöry kohti itää. Parhaillaan rähinöidään Syyriassa. Samaan aikaan Kreikka hakee itselleen uutta pääministeriä. Tänään maanantaina ollaan lisäksi kovasti sitä mieltä, että Italian pääministerikin saisi mennä jo.

Jos olisin José Luis Rodríguez Zapatero, olisin syvästi huolissani tästä vastapäivään kaatuvasta dominopalikka ketjusta.

No, elämässä kaikki on kuitenkin pelkkää sattumaa. Voi olla, että Välimeren suuri muutos-piirileikki loppuukin Italiaan.

No, joka tapauksessa, kesäkuussa 1914 Gavrilov Princip osallistui arkkiherttuan murhaan Sarajevossa. Ensimmäinen yritys epäonnistui kuitenkin pahasti, sillä herttuan auton ajaja väisti heitetyn käsikranaatin taitavasti

Arkkiherttua kuitenkin päätti vierailla pelastumisensa jälkeen pommihyökkäyksen uhrien luona sairaalassa. Hetkeä aikaisemmin taitavaksi autonkuskiksi osoittautunut kuljettaja kääntyi kuitenkin ennen sairaalaa vahingossa väärälle kadulle. Ja juuri sillä kadulla Gavrilov oli sattumalta ostamassa hiukopalaksi voileipää. Murhatyöt, epäonnistuneetkin, ovat usein nälkää ja seksuaalista kiimaa nostattavia.

Princip otti tilaisuudesta vaarin ja kipitti auton luo. Ensin hän ampui kreivitärtä vatsaan. Seuraavalla laukauksella hän osui Ferdinandia kaulaan.

Sitten Principin munkki loppui. Kun hän yritti tappaa itsensä myrkkypillerillä, hän epäonnistui surkeasti. Niinpä hän joutui teostaan linnaan. Hän kuoli vuonna 1918.

Principin pieneksi lohduksi on sanottava, että ainakin hän omin silmin pääsi näkemään, mihin johti se, että hänellä oli Sarajevossa vähän tuuria matkassa.

sunnuntai, 6. marraskuuta 2011

Vanhoja paikkoja katselemassa

Kävin Wienin porteilla ja pari päivää seikkailin itse kaupungissakin. Lämpimässä syysilmassa on mukava kävellä pitkin kulttuurikaupungin katuja villaulsterissa ja vaimo käsikynkässä. Suomalainen mies voi olla kohtuullisen varma, että kaverit eivät pääse näkemään.

Hotelli oli sössinyt varauksen niin perusteellisesti, että heidän oli pakko majoittaa meidät naapurihotelliin, jossa oli tähtiä kuin Otavassa. Piccolo oli kotoisin Sri Lankasta, taikka jostain vieläkin kauempaa. Annoin hänelle 2 euroa siitä hyvästä, että hän toi matkatavaramme huoneeseen. Olo oli kuin vanhoissa mustavalkoisissa elokuvissa. Siitä on nimittäin aikaa, kun minua on kutsuttu sanalla - ” sir”.

Yhtä hulppea kesämökki näyttää olleen myös Franz Josephilla. Schönbrunnin linnassa on 1441 huonetta. Me käveltiin lenkki 50 huoneessa ja sekin kesti tunnin. Melkoiset kiinteistöverot, sanoisin. Pihalla oli nurmikkoa sen verran, että minä kyllä harkitsisin vakavasti päältä ajettavan ruohonleikkurin ostoa.

Juotiin kahvia ja syötiin sacher-torttua Sacher- hotellin kahvilassa. Siitäkin on muuten jonkun verran aikaa, kun olen joutunut kahvilassa jonottamaan hovimestarin edessä ja odottamaan, että vapaa pyötä ilmaantuu.

Syötiin hyvin ja kalliisti. Ja juotiin hehkuviiniä ja punssia. Tiedättekö muuten, mikä on Wieniläisen hehkuviinin ja punssin ero ?

No, minäpä kerron. Hehkuviini tarjoillaan hyvin kuumana sekä miehille, että naisille. Punssi tarjoillaan naisille lämpimänä ja miehille kuumana. Ainoa syy näyttäisi olevan se, että tällä systeemillä naiset ehtivät kiskaista kaksinkertaisen määrän punssia sisäänsä. Se taas tekee heistä helpommin käsiteltäviä.
Käytiin kaikki muutkin vanhat paikat läpi. Praterissa katseltiin maailmanpyörää ja muisteltiin vanhaa kuuluisaa elokuvaa. Tapanin kirkossa sytytettiin pyhämiesten päivän kynttilät. Ja ratsastuskoulun talleilla käytiin taputtelemassa heppoja. Niillä on paremmat kämpät, niillä hevosilla, kuin Kontulassa ihmisillä.
Ooppera kierrettiin kolmesti ympäri. Ja kirpputorilla notkuttiin. Ja uusia asioita opittiin.
Wienin leikkeen ehdoton ja ylellisin lisuke on sitten puolukkahillo. Se maksaa keisarillisessa kaupungissa 4 euroa pieni kuppi. Se tuodaan kahden tarjoilijan kunniavartiossa ja sen syömistä seurataan vai vihkaa. No, se oli tuttua suttua meille. Esteettisesti se ei oikein kyllä snitzelin päällä synkannut.
Tänään koneessa vaimon edessä istui venäläinen sutenööri ja hänen vieressään, eli minun edessäni istui tämän sutenöörin työntekijä. Pelokas nuorinainen oli pukeutunut turhan provosoivasti. Hän ei puhunut työnantajalleen kertaakaan koko matkan aikana. Sutenööri taas sanoi tytölle pari kertaa jotain hyvin käskevästi. Kun en uskaltanut juurikaan katsella tyttöä, luin koko matkan Financial Times – lehteä. Ja katselin lentokoneessa lentävää kärpästä.
Wienistä lähti nimittäin mukaamme huonekärpänen, joka lenteli matkustamossa edes takaisin ja takulla mietti, mihin helvettiä sitä on oikein jouduttu. Ajatelkaas, jos se oli muijalleen lentoaseman puistossa sanonut, että käynpähän vähän tonkimassa Tax-freen roskiksia. Tulen takaisin lounasaikaan.
Ja nyt se seilaa Fokker- lentokoneessa jossain Riian-lahden yllä kohti Helsinkiä. Jos minä olisin ollut se kärpänen, olisin ihan hiljaa istunut jossain hattuhyllyllä, ja odottanut, että se puhalluslamppu on taas ilmassa ja matkalla kohti saksalais-roomalaisen keisarikunnan kotiseutuja.
Tai, tietenkin se kärpänen voisi lentää Vantaalla lentokenttäbussiin ja sitten lähtöalueen kautta johonkin toiseen koneeseen.
Mutta selittämistä sillä on, jos Wieniin palaa.

torstai, 3. marraskuuta 2011

Näytelmä

Antiikin juhlarituaaleihin kuului 500 e.Kr. kuoro eli khoros, joka lauloi, tanssi ja melskasi muutenkin pitkin näyttämöä viinin jumalattarelle järjestetyissä kemuissa.Vähitellen, aikojen kuluessa, kuoron johtaja muuttui näyttelijäksi. Samaan aikaan kuoron ja johtajan vuoropuhelu lisääntyi. Myöhemmin sitten näytelmiin lisättiin enemmän näyttelijöitä ja näin antiikin kreikkalainen teatteri oli syntynyt.

Tuntuuko tutulta ?

Usein näytelmät olivat murhenäytelmiä, joissa päähenkilö oli uhmannut jumalia. Moniin näytöksiin valittiin yleisön joukosta henkilöitä, tuomareita, jotka kokoontuivat väliajoilla pohtimaan voittajia.

Usein näytelmissä näyttelijät käyttivät myös naamioita, joiden avulla ilmaistiin tunteita. Naamioiden funktio oli myös muuttaa mies naiseksi, lisätä sanoman kuuluvuutta ja sen lisäksi ne antoivat näytelmän henkilöille mahdollisuuden vaihtaa roolia kesken näytelmän

Tuntuu kummallisen tutulta. Vain puhdistava Katarsis enää puuttuu.

Jään kiinnostuneena odottamaan. Tai, tosiasiassa lähden viikonlopuksi Eurooppaan, lähemmäksi puuronsilmää. Menen pariksi päiväksi katselemaan entisen eurooppalaisen suurvallan hallintokeskusta, kirkkoja, ihmisiä, oluttupia ja sen sellaisia asioita. Raportoin viikonlopun jälkeen

keskiviikko, 2. marraskuuta 2011

Katso, kuinka moni tienaa vähemmän kuin sinä

No, en ole katsonut. Ahneuden ja kateuden otsikot houkuttelevat lukijoita näinä päivinä kaikkialla . Kreikassa on urheiluautoja persaukisilla, erkkolainen listaa alle 30 – vuotiaita miljonäärejä ja moni muu lehti yrittää saada aikaiseksi listoja, joiden avulla jokainen lukija kokisi olevansa tässä tulotaistelussa naapuriaan parempi.

Olen kauan sitten lopettanut näiden listojen lukemisen. Aina niistä löytyy joku tuttu, jolla saattaa olla enemmän äyrejä, enemmän avioliittoja ja enemmän konkursseja takanaan. Heidän osansa on ollut tiukka ja hankala. Itse olen saanut elää tavallista elämää tavallisella palkalla, ilman rikkauden tuskaa, mutta myös ilman nälkää ja puutetta.

Mitä huonommaksi Euroopan taloustilanne menee, sitä enemmän tätä verokalenteri-soopaa julkisuudessa revitellään. Minusta se osoittaa huonoa makua ja tyylitöntä käyttäytymistä ja brutaalia ihmisyyttä.

Minun rikkauteni on erilaista. Avioliitto on kestänyt myrskyt. Kämppä on saatu maksettua. Terveyttä on piisannut kohtuullisesti, ja jos ei ole piisannut, voimia on annettu sairastaa. Lapset ovat saaneet olla terveinä ja perustavat omia perheitään. Ruokaa on piisannut joka päivä pöydässä. Osaan kutoa puikoilla lapaset. Opiskelijat ovat pääsääntöisesti kiinnostuneita siitä, mitä minä heille opetan.

Minulla on ollut elämässäni riittävästi sisäisiä palkkioita.

Eilen aloittelin pientä tutkimushanketta, jonka tarkoitus on kartoittaa opiskelijoiden sisäisiä palkkioita Lawler – Portter – työtyytyväisyysmallin tiimoilta. Keräsin ensimmäiseltä opiskelijaryhmältä aineistoa siten, että pyysin heitä kertomaan erityisen mieleenpainuvista sattumuksista, tapahtumista taikka tilanteista, joiden yhteydessä he ovat kohdanneet sisäisiä riemun tunteita.

Noin joka kymmenes oli kokenut riemua siitä, että rahaa oli solahtanut tilipussiin kohtuullisesti, taikka yllättävänkin paljon. Loput olivat tarinoissaan unohtaneet rahan kokonaan ja keskittyivät kertomaan onnistumisistaan vaikeissa tenteissä, ihmissuhteissa ja työtehtävissä harjoittelupaikoissa.

Monen kohdalla saatu vastuu, ongelmien ratkaisukyky ja toisten ihmisten kannustus ja arvostus olivat pitkäaikaisesti ja pysyvästi muovanneet käsitystä siitä, kuinka saadaan hyviä kiksejä elämässä.

Moni kirjoitti arvostavansa sitä, että opettajat ja henkilökunta arvostavat opiskelijaa oikealla tavalla.

Illalla lukiessani tarinoita mietin sitä, arvostavatko päättäjät, virkamiehet ja media tällä hetkellä tavallista kansakunnan jäsentä.

Miltä tuntuisi oppilaitoksessa esimerkiksi se, että opintosuoritukset asetettaisi julkisesti näytille ja opiskelijoita kehotettaisiin arvioimaan oman asemansa muiden joukossa ?

Tarkista listalta, kuinka moni kanssaopiskelija on saanut enemmän vitosia kuin sinä ?

tiistai, 1. marraskuuta 2011

S is for Greek Superpeople


Minä en ymmärrä politiikasta tuon taivaallista. Kansainvälisestä politiikasta ymmärrän sitäkin vähemmän. Aamun uutisistakaan en juuri mitään ymmärrä.

Niinpä minun on pohdiskeltava asioita vain arkiajattelun keinoin itsekseni.

Kreikka on ilmoittanut yön aikana, että se aikoo alistaa säästötoimensa kansanäänestyksen päätettäväksi. Kansa saa sanoa mielipiteensä suunnitelluista säästöistä ja hallitus sitten lupaa tehdä juuri niin.

Hieno maa ! Hieno kansa !

Kun on viimeisen vuoden aikana seurannut televisiosta kreikkalaisten mielenilmaisuja, uskon voittavani Delfoin oraakkelit ennustamisessa; tervehdyttämistoimet tullaan hylkäämään. Kreikkalaiset haluavat saada lainoistaan puolet poispyyhityiksi ja sen lisäksi takauksia lisärahoitukselle. Mutta meno maassa jatkuu entisellään. Muutoksia ei tehdä eläkkeisiin eikä veroihin.

Kansainvälisen yhteisön päänsäryksi jää sitten pohtia sitä, mitä se tekee omalle apupaketilleen. Logiikan mukaan sitä ei näissä olosuhteissa tarvitse ja pidä Kreikalle antaa. Jos kuitenkin pelkona on Italian ja Espanjan kaatuminen, se pitää ehkä kuitenkin antaa.

No, joka tapauksessa, Mr. Panos pelaa oivallista sököä huonolla persekortilla. Peliä on helppo viedä niin kauan, kun me muut pelkäämme tarpeeksi. Kun Eurooppaa ei enää pelkää, Kreikkaan tulee hiljaisuus.

Mutta vielä siellä Zeibekiko raikaa ja raikkaita mielipiteitä ilmaistaan.

Kusipäisyyden ja itsepäisyyden välinen raja on sangen häilyvä. Viimeiseen veripisaraan asti taisteleva Zorbas -vuoristosissi on kaikkien ajatustemme sylilapsi. Kun hän laskeutuu Ateenan kadulle, hänestä äkkiä tuleekin eurooppalaisuuden häirikkö.

Ja turkkilaisilla on hauskaa.

Ainoa järkevä keino Kreikan tilanteen ratkaisemiseksi onkin se, että Kreikka uhattaisi heittää ulos Unionista ja Eurosta ja samaan hengenvetoon kerrottaisi heille, että tilalle otetaan vuoden päästä Turkki. Jäseneksi ja samalla myös rahaliittoon mukaan.

Luulen, että loppuisi puseropyykki ojan partaalla. Luulen, että maistuisi taas työnteko ja ouzon kärrääminen terassille. Ihmettelen oikeastaan, että Olli Rehn ei ole entisen laajentumiskomissaarina tätä asiaa keksinyt.

Kuva on ilman lupaa pöllitty jostain kreikkalaiselta sivustolta.