Raiteet

 

Luin yhdeltä istumalta  sukuromaanin. Yleensä olemme tottuneet  ajattelemaan sukuromaaneja niskavuorimaisesti, vähän melodramaattisesti, tai sitten Dowton Abbey - tyyppisesti, kaukaa altapäin ihaillen ja varakkaiden  murheita omiimme verraten.

Nyt luin Jari Järvelän  RAITEET.  

Lukukokemus oli taas täyttä  timanttia. Sukututkimuksellista timanttia, jossa hiotaan kansakuntaa  ensin suurien nälkävuosien aikana, seuraavaa sukupolvea  1918  keväällä ja suvun viimeinen  osoittaa oikeutensa kuulua sukuun 1944 jossain Äänisen kannaksella

Nautittavaa. Käytin Järvelää myös työssäni  oppimateriaalina. VEDEN PAINO - trilogia sisälsi paljon aineksia, joiden avulla saatoin  rasittaa  nuoria  johtamisen ja hallinnon teemoilla. Nyt kun elämä soljuu eläkemaailmassa, käytän Järvelää vain oman päänuppini kasassa pysymiseen. Suosittelen lämpimästi, jahkaa kirjastojen varausjonot purkautuvat.

Syksyn huvit

 

Olen huvitellut viime  päivinä. Hyvin halvat huvit, voin vakuuttaa. Eläkeläisellä ei ole varaa taittaa itseään kriisi-eläkeläiseksi. On  harrastettava halpoja huveja, joista ei tarvitse veroa maksaa. 

Kolme suurta aihetta ansaitsevat tulla mainituksi. 

Susien  ja karhujen kannanhoidollinen metsästys ja sen  kieltäminen/salliminen on naurattanut minua  suunnattomasti, mutta myös itkettänyt. Monet  keskusteluun osallistujat ovat olleet valmiita jopa  oikeustielle ja syytettynä vieläpä. heidän uskonsa on vahva. Viimeksi tänään keskustelu yltyi siihen, että Pohjois-Savosta kotoisin oleva  ministeri tekee ehdotuksiaan ja päätöksiään sallimisen suuntaan, koska Pohjois-Savossa on jo valmiiksi paljon salakaato- kulttuuria ja nyt sitten halutaan virallisesti ryhtyä saalistukseen.  Muutamissa puheenvuoroissa on jo liipattu ministerin uskonnollista vakaumustakin ja mietitty sitä,  voiko  sellainen  asia  altistaa jalopeuran metsästykselle.

Avohoidon hedelmiä liikkuu paljon keskuudessamme. Minä olen suden kohdannut maantiellä, enkä sitä tapausta  tule koskaan elämässäni unohtamaan. Susi aiheuttaa  tunteita.

Toinen "riemullinen"  asia on ollut  suomalainen poliittinen keskustelu.  Se alkoi  joskus jo kapinan  jälkeen ja se perintö tuntuu voimakkaana edelleen. Euroopassa käydään sotaa. Sotaa käyvä valtio on naapurimme. valtion taloutemme on vaikeuksissa ja odottetavissa on suuria menoeriä  puolustukseen. Päivittäin kuulemme  kuitenkin keskustelua  ajankohtaisohjelmissa siitä, onko joku  musta ja tai tumma ja  ruskea. Kun meillä ei ole enää koiraveroa, johon voisimme sotkeutua, sotkeudumme lillukanvarsiin ja  muuhun sellaiseen. Vihervasemmiston kyky ajatella on joko halvaantunut, tai sitten he ovat pahansuopia ja ilkeitä ja aiheuttavat tahallaan kaaosta.  Unohtamatta  Antti Kurvista, joka  tuntuu epätoivoisen hankalalta ja  altiilta kaikelle negatiolle ja älämölölle. Jopa Tytti T. joutuu jatkuvasti kamppailemaan siitä, saako hän olla keulilla, kun hölmölän pirttiin kannetaan säkillä valoa ulkoa.

Kolmas  riemua ja kauhua  aiheuttava  keskustelu käydään  metsästä ja metsänhoidosta. Siitä asiasta en edes halua puhua, sillä on ilta ja meidän kaikkien  täytyy seesteisinä päästä nukkumaan. Olen vuodesta 1970 lähtien puuhastellut metsän ja metsäopetuksen  parissa. Sinä aikana metsien käsittelyn ohjeistoa on muutettu muistaakseni 7 kertaa.  Muutokset  näkyvät. Ja niitä ohjeistoja  pitää muuttaa noin  7-10 vuoden välein, jotta kehitystä tapahtuu. Keinoista ja tavoista pitää keskustella.  Keskustelulla pitää kuitenkin olla edes hitunen  faktapohjaa.

Eli summa summaarum... Jos laitetaan nämä kolme asiaa vaikkapa asteikolle Jyväskylästä - Washingtoniin, eli  hyvästä ja järkevästä  pöhlöön ja kauhistuttavaan, niin järjestys minun pääkopassani  olisi tänään tämä.

Jyväskylässä on  ideaalinen viisaus. Metsäaiheinen keskustelu on  jossain  Irlannin länsipuolella, Susien kannanhoidollinen  metsästys on  noin Bostonin kaupungin kohdalla ja  Washingtonin  tasolla on Donald Trump ja suomalainen poliittinen keskustelu.

Pahoittelen lyöntivirheitä ja moukkamaisia ajatuksianne. Sulkeudun  "suosioonne"

ps. 

Gazaan menevällä avustuslaivalla on  syntynyt kuulemma älämölöä siitä, että osa avustajista  haluaa tuoda esille satenkaariaatteen mukaista  filosofiaa, mutta nämä avun vastaanottajat  taas  pitävät sellaista touhua saatanasta. On siis syntynyt kapinaa ja  ylevät aatteet ryvettyvät. Olkaa siis huoleta. Hulluutta ja omituisuutta on mielin määrin olemassa muuallakin. 

Lakeudella

Kadettikunnan olut on hyvä aperitiivi, kun lähtö suuntautuu länteen ja lakeuksille. Matka tähän suuntaan on aina täynnä arastelua ja uuden kohtaamista. 

Toivon oluen auttavan ja samalla todistavan isänmaallisuuteni. No tänään on käytävä vielä ainakin kolmessa maakunnassa.  Niille en ole keksinyt vielä sopivaa "luonnejuomaa". Kunhan jaksaisi ajaa ja selvitä murre-vaihteluista . Aina naurattaa, kun kolmen tunnin ajon jälkeen avaa auton oven ja Päijänteen itäpuolen asukas  liimautuu iholle ja ryhtyy kyselemään kotipaikkaa ja matkan tarkoitusta.  

Sellainen Satakunnan  miestä pelottaa.

Kalistelua vuosi ennen H- hetkeä

 

Syyskuun  9. päivän sanomalehti ILKKA  sisälsi  vuonna 1938  mm. ilmoituksen siitä, että sähköä säännöstellään  monin paikoin  Laihian Sähkön   kuluttaja-alueilla. Muutoin sitten  kyseisen päivän lehti sisälsi huomattavan  paljon eurooppalaista sodankalsketta. Keskustelu Ahvenanmaan militarisoimisesta  kävi vilkkaana. Samoin saksalaisten sudettialueiden tilanteesta  keskusteltiin, mutta oltiin paljolti  sitä mieltä,  että jos ne nyt sitten annetaan Saksalle, niin säästetään 10 miljoonaa  kuolonuhria ja kaikki voi vielä hyväksi muuttua.  

Lehteä lukiessa huomaa yhtäläisyyden  omaan aikaamme. Kalisteltu on aikoinaan ja kalistellaan nykyäänkin 

Kauneuden kaanon, eli sumuisia ajatuksia

 Miss Suomeksi kruunattu Sarah Dzafce arvostaa suuresti monikulttuurista taustaansa. Ja hyvä niin. Me kaikki jollain tavoin olemme sidoksissa menneisyyteen, esi-isiimme ja  heidän kulttuuritaustaansa.

Minä olen satakuntalainen, suhteellisen  valkoihoinen ja usein  varsin mäntti ja juntti. 

Todellisuudessa Isäni isän sukujuuret ovat 12 sukupolven päässä Varsinais-Suomessa. Omituinen juttu. Isäni äidin sukujuuret ovat Belgian ja Ranskan  rajalla, Valloniassa. Minäkin kuulun  yhdistykseen, jonka nimi on Suomen Vallonit. 

Äitini isän sukujuuret ovat Karjalan kannaksella ja äitini äidin sukujuuret Baltiassa, Liivinmaalla ja ilmeisesti alun perin jossain Itä- Preussin ja Puolan rajoilla. Ei voi tietää. Mutta  geeniperimästäni noin 15 prosenttia tulee sieltä päin.

Vaimoni sukujuuret ovat Belgiassa myös. Ja vieläkin kauempana. Portugalissa lienee hänen sukuaan edelleen. Uskonpuhdistaja Martti Lutherkin on vaimon  verisukua.

Ja Jussi Halla-aho

Ketä me olemme ja mistä tulemme? Monille  vastaus on yllätyksellinen. Monille se on taas puuduttava ja kauhistuttava. Jokaisen ihmisen suvussa ja geeneissä pesii Pandoran lipas. Voi tulla kauneutta, murhaamista tai sotasankareita. 

Minua kiinnostaa uuden missin  luonne ja kyky käsitellä kauneutensa vuoksi eteen tulevia seikkoja. Media saattaa odottaa  häneltä yhtä,  läheiset toista ja joku älykääpiö kolmatta asiaa. Laajat nationalistiset voimat ovat jo kauhistuneet missin vieraskielistä nimeä ja taustaa.  Sellainen on oikeastaan iloinen asia, sillä kaiken tämän keskisarjalaisuuden keskellä  jokainen älämölö saa meidät muut ryhdistäytymään.  Voimme liittyä  kuoroon,  mutta  Luoja meitä auttakoon,  valitkaamme sanamme viisaasti. 

Eli kysymys yksi. Mikä saa ihmisen osallistumaan  kauneuskilpailuun? 

Kysymys kaksi: Pitäisikö  misseille sorvata suomalaiset nimet, jotta  peräkamarinpojat eivät  menettäisi yöuniaan?  Liisa Mäkinen.... Ensimmäinen  perintöprinsessa Kaija Laukkarinen,  toinen  apumissi sitten vaikka  Kirsti Kosola ja kolmas vara vaikka  Fanni Luukkonen. Fanni voisi  kansainvälisissä kisoissa käyttää seksikkäämpää nimeä Fanny.  Ja kun menestystä tulisi , Juha-Matin Fanny Fanny  - kappale soisi YLE:n uutisten päälähetyksen päätteeksi. 

Onkohan  lääkkeet jääneet ottamatta? Teksti on jotenkin karkailevaa nyt.  Syy voi olla myös se, että olin koko päivän  ampumaradalla kurittamassa pahvihirveä ja laittamassa  kalustoa kuntoon. Hirviporukassa on  muutama missiluokan  nainen  mukana. Pitää harjoitella. 

Joulua kohti mennään

 Kaupunkimme liike-elämä on saanut virkistävän piristysruiskeen. Entisen pankin tiloihin on muuttanut liike, joka myy patsaita. Valikoimissa on paljon valinnan varaa. Jos et pidä yksisarvisesta, voi aina ostaa milonvenus- tyyppisen naisvartalon. Tai miten olisi, puolitoistametrinen posliinitiikeri  istumaan  olohuoneen nurkassa isoäidin kutoman raanun vieressä

Puutarhatontut ovat valikoiman  monikäyttöinen helmi. Näitä voi viedä tuliaisiksi  kesämökeille. Näistä saa myös upeita diaraamoja ja tilannenäytelmiä. Joulun seimiasetelman sijaan he, jotka eivät  siitä juhlasta välitä, voivat juhlistaa vuoden pimeintä aikaa asetelmalla, jossa  puolialaston naistonttu ( D-kuppi) tekee itseään tykö miestontulle ( 12 tuumaa) ja keskellä sika miettii, että tässä seurassa minulla ei ole mitään hävettävää.

Kaupunkimme  jääkirkasta syöksyrataa kuvaa hyvin se, että pankin jälkeen tiloissa oli kirpputori, joka ei oikein  liikehuoneistossa menestynyt. Sen jälkeen saapuivat nämä kuvan veijarit. Pääkadullamme onkin nyt sitten  neljä kirpputorimaista  yritystä. Kunhan turistit häipyvät, tulemme  talven taas toimeen vaihtamalla vanhoja  tavaroitamme  kirpputoreilla ja  taas vaihtamalla ne  niin, että syntyy vanhantavaran  verotettavaa arvonnousua ja hyvinvointia yhteisölle

HIKKAJ in memoriam

 Olen ollut pois täältä blogimaailmasta pari vuotta. Olen  elänyt  omaa elämää ja naamakirja-elämää. Kun palasin tänne  viikko sitten, huomasin  kauhukseni, että  pitkäaikainen ystäväni Hikkaj oli poistunut lopullisesti  blogimaailmasta.

Vähänkö olen surullinen.

Vuosi sitten syyskuussa äitini nukkui pois. Viime tammikuussa pikkuveljeni nukkui pois. Ja muitakin on poistunut. Kohta on semmoinen  syyntakeeton olo, että mikä se erivapaus minulla täällä enää on saapastella.

Hikkaj oli myös erkkaope kaiken muun hienon asian lisäksi. Se meitä yhdisti. Minäkin olin muutaman vuoden ennen eläkepäätöstä erkkaope. Ollaan Hikkaj:n kanssa tavallaan sotakavereita. Ollaan oltu kovissa paikoissa ja selvitty. Nykyään bensapumpulla entiset asiakkaat ajavat  50 000 euron avolavalla viereen, nostavat kättä lippaan kahdella sormella ja puhuttelevat etunimeltä. Etupenkillä on  kuvankaunis blondi raskaana viimeisillään ja  poika kertoo , että rintamamiestalo on ostettu ja lastensänkyä lähdetään hakemaan. Lavalla on Ponsse-Moton polttoainesäiliö .

Tuo blondi on onnistunut siinä paljolti, johon me ei HikkaJ:n kanssa aina ehditty. Ei huuda enää kundi vittua  opettajalle. Ja vahtii silmä pitkällä kaveria, joka kasvaa blondin mahassa. Ja jos se on tyttö,  tuo erkkakaveri  pitää kolmet varpajaiset.

Kuvituskuvassa on eväsmakkarani   viimeisen työvuoteni keväältä. Sällit olivat menneet repulleni, järsineet eväsmakkaran  pienemmäksi ja tunkeneet sen minun  juomapullooni. Oltiin maastossa ja lämpöä oli plus 27. Silloin oli suuri apu Saimi mummun opetuksesta, jonka mukaan eipidä päästää sisällä peuhaavaa " vanhaa aatamia"  vapaalle, vaan  pidettävä itsensä ihmisenä.

Me nähdään sitten Hikka... Minä vielä täällä  pyristelen, mutta kohta nähdään. Älä kirjoita Pietarista ja ISÄ taivaallisesta  kovin  pirullisesti.  Ihan niin vain, että ne nauravat ja toteavat, että hyvä oli tämä kaveri, kun maan päällä jo iloa toi ihmisille ja nyt vielä täällä kirkkaudessa.

Ikävä minun on sinua Hikka !

Nokisutari

Nokisutari kävi vierailulla.  Vuolukivitakka on ahkerassa käytössä, joten  piippuun tulee nokea ja karstaa, kanavat täyttyvät ja tuhkaakin on aina  yllin kyllin. Vakuutuslaitoskin on  kiinnostunut siitä, että  nuohottu on ja kirkhakkiset piipusta häädetty.

Ammattimies. Kyllä on mukava maksaa  taksa ja kuunnella  sutarin  leppoisaa juttelua. Minun silmiini ei  ei osu yhtään nokihiukkasta missään.  Varmuuden vuoksi häivyn kylälle tekemään heräteostoksia. Nuohouspäivänä lopputulema on kuitenkin se, että varmuuden vuoksi lattiat imuroidaan ja pyyhitään. Ja mikäli lähistölle jää nokisutarin kanssa samaa sukupuolta olevia perheenjäseniä, ukkosenjohdattimena olo on  kevyintä, mitä tiedossa on.

Vasta vuoden päästä seuraavan kerran. Ja sama mies otetaan. Jälki on siistiä ja jälkityöt ovat olemattomat 
 

Syyskuu

Ansan päivää mennään. Nykyään ei enää helposti  tyttölapselle anneta  tätä nimeä. Vaikka vanhat nimet ovat tulleet muotiin, niin Ansa on ehkä vielä vähän raju nimi.

Tunsin  nuoruudessani  yhden Ansan. Hän täyttää tänä vuonna 72 vuotta. Silloin 50  vuotta sitten hän piti nimeään  sangen  kamalana  ja  sanoi hieman jopa  kärsineensä siitä. Nyt varmaan hänkin  kokee sen  ihan sopivaksi  senioriladyn  nimeksi. Ansan miedompi versio Paula on  yleisemmin  käytössä. 

Sanaristikko - tavaraa molemmat  kirjainyhdistelmät  ovat

 Lehdet tippuvat. Laurin päivänä se alkoi ja kohtuu varmasti adventtina  kaikki ovat luovuttaneet  klorofyllinsä isäntäkasville ja takki tyhjänä ryhtyneet  lannoittamaan  lopulta  alla olevaa maata. Kuvituskuvassa eletään varhaista kevättä. Lehdet eivät vielä ole syntyneet. Kuvan rakennus  sitä vastoin  vapauttaa hiljalleen  itseensä sitoutunutta  hiiltä ja lisää samalla ilmastoahdistustamme. Mahtaako takana ole puska  ehtiä sitomaan  samaan tahtiin sitä. Ehkä pitäisi rakentaa uusi rakennus, jossa se hiili taas möllöttäisi  100 vuotta seuraavaan Ansan - päivään.

Nimipäiväonnittelut kaikille Ansoille ja Pauloille !

Ryhmyrien kuva

 

Jotta tämä Satakunnasta Varsinais-Suomeen  sukututkimuksen avulla  karkailu ei menisi ihan maanpetoksen luokkaan, julkaisemme juuri löytyneen kuvan Kankaanpään Mailan pesisjoukkueesta vuodelta 1975

Tuossa kuvassa on  Satakunnan tykistörykmentin 6. patterin puujalkajaoksen kolme ryhmänjohtajaa. Ylärivin oikeassa  laidassa on oman ryhmäni  alikersantti, Simo Rajahalme. Ja on siellä sitten tietenkin Vuosjoki ja  pari Uusi-Oukaria.. Sällit oli valittu meille ryhmyreiksi siksi, että me puujalkajaoksen kaveri olimme  helppoja kavereita johtaa ja kaverit saivat heitellä pesäpalloa illat pitkät pitkin kassun pitkää käytävää. Kuten näette, ryhmyri Rajahalmeen tukka on  jo kesällä 1975 sangen ruokoton . Taisivat päästä siviliin keväällä 1975

Valkon kylästä näköjään

 

Juuri saamani tiedon mukaan  tiedossa oleva isälinjani on  laajentunut nyt 12 sukupolven mittaiseksi. Enkä ole raumalaisia enää. Olen näköjään laitilalaista sukujuurta. Nimittäin, Laitilan  kaupungin Valkon  kylässä 0m 1645 syntynyt  eräälle Laurille Äijälän talossa Simo Laurinpoika. Ja hänestä sitten  11 miestä jonossa eteenpäin, niin saavutaan  meikäläiseen, eli eläkeläiseen  ja kaukana  syntysijoiltani.

Valko on aika  tiukkaa agraarialuetta. Siitepölykartoitusten mukaan siellä on viljaa viljelty jo 350 ennen Kristusta.  Tästä uudesta, tänään saamastani tiedosta  pöllääntyneenä makustelen nyt hetken tätä asiaa. Että varsinaissuomalainen pohjimmiltani  olisin..... Heli Laaksosen heimoa.... Urho Hietasen  porukkaa. Petteri Orpon ja  Ville Itälän porukkaa... No... kaikkea ei voi saada. Mutta Valkon kylässä täytyy ensihätään vierailla ja tutkia, mikä tuo Perttelin kirkko on, joka Valko keskustassa seisoo.

Koko identiteettini meni nyt uusiksi. Kypsässä 71  vuoden iässä en enää oikein tiedä, kuka minä olen.

Kuolema

 

Huomenna tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun äitini nukkui pois. Kuolevan läheisen käden pitäminen sairaalavuoteen vieressä tuntuu varsin suurelta asialta. Tajuttomalle ihmiselle asioiden puhuminen ja siihen uskominen, että hän kuulee jotenkin  tajuttomuuden taakse sanani.

Tuntui oudolta ja vähän pelottavalta puhua asioita, jotka olisi  pitänyt puhua  aikaisemmin. Toisaalta, tuntui vapauttavalta puhua edes lopulta, viimeisenä hetkenä.

Kuvan lintu toipui ikkunatörmäyksestä. Toivottavasti se valmistautuu jo muuttomatkalle ja sillä on hyvää varjelusta reissullaan, ettei se joudu italialaisten pataan taikka haukan kynsiin.