Tillman

Tillman

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Matka

Paloauto kiskoi romua pois ajoradalta. Miehet huutelivat toisilleen ja kyselivät minulta etupyöristä. Niitä ei löytynyt mistään.

-      Mikä viikonpäivä nyt on?

Ajattelin sanoa palomiehelle, että perjantai, vaikka nyt olikin keskiviikko. Se kysyi vielä, olinko ollut autossa yksin, mutta siitä vastauksesta en ollut varma. Niitä  ei kiinnostanut kuka, vaan  se, oliko vai eikö ? Occamin partaveitsi  heilahti ja leikkasi epämääräisen selitykseni  viipaleiksi.

-      Tuliko  ketään vastaan ?

Sanoin, että en tiedä. Ajattelin, että yritän pelastaa minä pelastettavissa on. Toisaalta, harkitsin  asioiden  sekoittamista ja monimutkaistamista.

Poliisit tulivat. Menin sinne päin, sillä olin varma, että nekin  haluavat tästä jutusta  selvitä yksinkertaisella selityksellä nopeasti ja kivuttomasti.

-      Minä ajoin.

Poliisi sanoi nimensä. Minä sanoin omani. Se tarjosi puhalluspilliä minulle. Minua heikotti se puhaltaminen. Ajattelin, että pyörryn tähän kohta ja kun herään sairaalassa, koko tapausta ei ole ollutkaan. Auto on ehjänä työpaikan tallissa ja minä istun takan edessä ja lisään puita liekkeihin.

Ambulanssi tuli hiljaa ja varoi lasinsiruja. Sisällä istui kaksi naista. Kuljettaja katsoi  romua ja  toinen nainen minua. Ambulanssin perässä tuli hinausauto. Sen hytissä oli vain yksi mies.

-      Nukuitko rattiin?

Nyökkäsin. Sanoin lähteväni kotiin. Poliisi sanoi, että voisin mennä, mutta ambulanssin nainen otti minua käsivarresta kiinni ja sanoi, että minä lähden sen mukaan. Sanoin sille, että siitä on pitkä aika, kun nainen  on viimeksi ottanut minua käsivarresta kiinni  ja sanonut ottavansa mukaansa.

Toinen  nainen tuli taakse  viereeni ja toinen  hyppäsi kuljettajan paikalle. Se  lähti ajamaan ihan väärään suuntaan, sinne, mistä minä olin tullut. Istuin vuoteella ja katselin tietä. Maisemat tuntuivat oudoilta ja erilaisilta, vaikka olin satoja kertoja ajanut tästä. Autot antoivat meille tietä. Niissä olevat ihmiset luulivat, että sisällä on verisenä mössönä kuoleva ihminen taikka kohtauksen saanut vanhus. Tienvarsilla ihmiset pysäyttivät liikkeensä ja kääntyivät katsomaan meitä. Minun teki mieli puhua niille kovaäänisen kautta. Minua pelotti se, että välissämme oli maitolasia ja peltiä, eikä kukaan tiennyt, kuka täällä sisällä on.

Olisin puhunut niille usvasta aamuöisellä pellolla. Olisin kertonut niille Rawlsin  oikeudenmukaisuusperiaatteesta. Olisin  opettanut  heille kovaäänisen välityksellä sen, missä järjestyksessä suuret filosofit elivät täällä maanpinnalla. Aristoteles, Sokrates, Platon, muistakaa kaikki ASP, asuntosäästöpalkkio. Kun olisimme ehtineet sairaalaan asti, olisin aurannut  sata kilometriä pitkän  uoman tiedostamattomuuteen. Se väylä olisi tällä hetkellä kirkkain   väylä koko maassa ja sitä tulisivat ensi viikolla katsomaan  ihmiset tiedekunnista ja korkeakouluista.

Sanoin hoitajalle, että Idin alueeni  syöttää nyt  ajatuksiini  outoja juttuja. Juttuja, joista en vielä aamulla tiennyt mitään. Kysyin siltä, tulisiko se minua pitämään kädestä kiinni, jos minuun sairaalassa neuloja ryhdytään työntämään.

Se kirjoitti puhumattomana paperille varmoin liikkein tekstiä. Ajattelin, että se antaa minulle mailiosoitteensa ja puhelinnumeronsa niin, ettei sen kaveri ratin takana näe. Niiden ammatti on kovettanut ne sillä lailla, että ne eivät enää pysty luomaa tavallisia suhteita ja niiden on pakko pokata miehiä kuormasta.  Ensi vuonna MOT  tekee siitä jutun ja haastattelee  uhriksi joutuneita miehiä.

Minä mietin, mitä minä laittaisin päälleni haastatteluun. Mietin sitäkin, kuinka paljon postia saisin haastattelun jälkeen ja mitä minä niille kaikille vastaisin.

Tultiin kaupunkiin. Ambulanssi ajoi  eri katuja, joita olin itse tottunut ajamaan. Olin  eristyksissä. Täällä ihmiset eivät enää kääntyneet katsomaan meitä. Olin kaikille heille yhdentekevä. Olin täydellisesti koneiston haltuun ottama itselleen pyhittämä. Organisaation riittimenot muuttivat minua jokaisessa liikennevalossa ja jokaisessa ryhmityksessä. Minut sulautettiin  suureen tuntemattomaan. Ymmärsin nyt, että yhteisö pelkäsi minua niin paljon, että se halusi laventaa  minun  sieluni kokonaisluvut niin suuriksi, että kukaan ei enää voinut niitä havaita. Minä sulauduin kaikkeen olevaiseen ja kaiken ylle  laajana ja voimallisena. Istuin ambulanssin katolla ja katselin  säde-katseellani  auton katon läpi  alas vuoteelle.

Katselin tätä kaikkea ja ihmettelin, kuinka minä lopulta ymmärsin aivan kaiken.











Ei kommentteja: