Tillman

Tillman

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Kutsu

Yöllä näin pahaa unta.

Kummalliset haarniskamiehet piirittivät minua. Yritin ampua niitä aseella. Luodit upposivat niiden haarniskoihin, mutta miehille ei tapahtunut mitään. Näin reikiä jokaisen hyökkääjän rinnassa. Taivas paistoi miehistä läpi ja he uhittelivat minulle. He eivät koskeneet eivätkä satuttaneet , mutta  raivostuneen koiran tavoin he  ryntäilivät kohti ja viime hetkellä perääntyivät tai  syöksyivät ohitseni.

Kaarsin nuorisoseuran pihalle. Ajattelin yhä untani, vaikka päivä oli ollut pitkä ja täynnä tapahtumia.  Unesta saisi ehkä sopivat onnittelupuheen aiheen. Me kaikki seniorit pelkäämme vanhenemista. Pakkaudumme vanhuuden haarniskoihin ja yritämme eristäytyä ja piiloutua, jotta kuolema ei meitä huomaisi….. 

En saanut siitä puhetta kasatuksi.

Pihamaalla oli saunakukkia ja metalliromun keräyspaikka. Lipputangon takana kasvoi pajukkoa. Katselin ympärilleni. Olin yksin. Auton moottori naksahteli takanani.  Pihalla ruostuneet  autonromut katselivat minua rivistönä. Mad Max…..Jossain  kaukaa kuului traktorin ääni. Olin muuten täydellisen yksin. Jostain  autoromujen  välistä saapuu kohta Mel Gibson ja taluttaa minut juhliin.

Otin   viereiseltä penkiltä kutsun.  Päivämäärä oli tämä päivä. Kuukausi oli tämä. Vuosi oli tämä vuosi. Kristiina oli allekirjoittanut kutsun. Ja Kristiinan syntymäpäivä oli tänään. Siitä olin ihan varma. Minä olin edelleen yksin.  Rivistö  romuautoja, eikä mitään muuta

Nousin autosta. Jätin auton oven auki ja avaimet virtalukkoon. Ajattelin, että jos tämä on taas pahaa unta, minä edes yritän paeta tätä omituista tilannetta. Minä luultavasti herään omassa sängyssäni hikisenä, käyn  juomassa vettä ja  tarkistan kutsun, mutta aivan varmasti minä kohta herään.  Ja jos en herää, haluan edes yrittää juosta korkokengilläni takaisin autoon.

Kävelin suuren talon ovelle. Kokeilin sitä. Se oli lukossa ja ymmärsin, että pitopalvelu ei ollut eilen eikä tänään  sitä ovea avannut. Ovessa  oli nastoja ja nastojen alla oli  nurkkauksia entisistä  ilmoituksista, tanssijulisteista ja  pienviljelijäyhdistyksen  maatalousnäyttely-kuljetuksista. Oven kahva oli ruosteessa.

Kävelin talon päätyyn. Ajattelin, että sieltä ryntää kohta koko juhlaväki yhtenä laumana minun kimppuuni ja että olen nyt jonkun omalaatuisen pilan kohteena. Minä olen  kauan kadoksissa ollut Kristiinan kaksoissisar ja nyt me vietämme yhteiset juhlat. Salaisuudet ovat viimein paljastuneet. Synnytysosastolla minun petini oli siirretty väärään paikkaan ja minut oli kantanut kotiin väärä äiti ja minä olen kaikki nämä vuodet leikkinyt väärien siskojen ja veljien kanssa.

Ajattelin, että minun on nyt tehtävä jotain. Minun on ajettava takaisin kotiin ja oltava hiljaa tästä asiasta. Minun on kannettava tätä salaisuutta nyt kaikki nämä vuodet, enkä voi tästä kenellekään puhua. En miehelle, en lapsilleni, en lapsenlapsille.

Mietin, pitääkö minun huutaa nyt kovalla äänellä. Tulkaa pois piilosta!!!  Minä täällä !

Kristiina, missä sinä olet?  Missä te olette ?

Olen ainoa kutsuttu. Mitään juhlia ei ole.  Kun täti kuoli, ajattelin, että en mene  seuraavana päivän kouluun, sillä täti tulee kuitenkin takaisin ja   kulkee  huoneissa ja lähtee pois ennen kuin  minä palaan koulusta kotiin.  Täti ei kuole koskaan. Olen odottamassa häntä.

 Samalla tavalla  odotin Jaakkoa takaisin.

 Kävelin talon pihalla. Maassa oli tupakannatsoja ja olutpullonkorkkeja. Niitä oli  sedimenttinä  kymmenien vuosien paksuudelta. Etsin merkkejä muista vieraista. Etsin  vihjettä hiekasta. Etsin korkokengän koron  painaumaa, tuoksuvaa tupakannatsaa, pudonnutta hiuspinniä, mitä tahansa.

 Kristiina on jonnekin pihaan tehnyt kivistä nuolen, joka osoittaa, mihin suuntaan minun on  käveltävä, jotta  löytäisin  seuraavan vihjeen. Ajattelin, että jossain on  kivistä tehty torni, jonka  harjalla muurahaiset  viittoilevat minulle suuntaa kohti juhlapaikkaa.

Kristiinan partioleikit olivat juuri tällaisia. Meidän piti ryömiä pitkin  ruohikkoa jälkiä jättämättä  jonnekin  piiloon ja Kristiina sitten  tutki intiaanina meidän  katkomia ruohonkorsia ja  oksia ja  kohta se jo kiljuen  ryntäsi meidän piiloomme ja huusi, että te olette kuolleita kaikki. Sen vaari oli ollut joku ihme kaukopartiopomo, joka oli kulkenut metsässä äänettömänä aaveena. Kristiina sanoi kirjoittavansa  siitä kirjan. Sillä oli ollut monta sinikantista vihkoa täynnä ansoituksia ja harhautuksia ja  tappamista. Vietnamin sodan  rintamalinjat se osasi koulussa ulkoa. Sen kaikki esitelmät  jotenkin  lipsahtivat siihen aikaan  Vietkongin bambu-ansoihin  ja aivopesuun ja DDT –myrkytyksiin.

Sitten se oli rippikoululeirillä huutanut iltanuotiolla olevansa Kristuksen morsian  ja säästävänsä  itsensä Kansanlähetykselle ja Ambomaalle. Se oli kumminkin mennyt naimisiin ja hankkinut  kuusi lasta itselleen. Sen verran tiesin. Ja jotain lihakarjaa ja traktoreita  ja  varmaan se kävi jossain täkänäpiirissä.

Istuin autoon. Ajattelin, että ajan jonnekin pois. Menen niin kauan, että eteen tulee tuttuja hautakiviä taikka tienristeyksissä viittoavia  sukututkijoita, jotka tämän  kaiken  minulle  selittäisivät. Ajan eteenpäin pitkin sivukylien  sorateitä ja jostain  löytyy seurantalo, jossa juhlitaan. Siellä Jaakko on pihalla miesten kanssa paita - hihasillaan. Tyynessä illassa nousee  sinisiä tupakansavuja sieltä täältä ja sisältä kuuluu musiikki. Tanssista hikiset  ihmiset  vilvoittelevat portailla, juttelevat, mutta samalla kuuntelevat  toisella korvalla, mitä  tanssia seuraavaksi soitetaan.

Minä olen huono tanssimaan. Ajattelin, että kun Kansanlähetys  sen taidon Kristiinasta kitkee, minä olen kerrankin samalla viivalla. Mutta ei sitä taitoa niissä seuroissa  saatu  hänestä pois kitkettyä.

Ajoin eteenpäin. Ajattelin, että en nyt sitten päässyt Jaakon kanssa tanssimaan. Tyttären häät olivat  kymmenen vuotta  sitten  juuri saman  viikonloppuna. Kristiina oli vaatimalla vaatinut, että olisi pitänyt  silloin ajaa Helsingistä   häistä hänen juhliinsa,  viimeiselle  tanssille ainakin. Ajatus oli houkuttanut. Olisi ollut houkuttelevaa  nähdä kaikki viisikymppiset  ystävät

Olin kohta kotona. Usvaa nousi jokiuomasta. Kaikki oli  hiljaista ja tyyntä. Ajattelin, että ihmiset eivät enää juhlissaan tanssi, jos he täyttävät 70. Ajattelin, että se oli sitten siinä se asia. Viimeinen mahdollisuus. Nyt on jäljellä vain ne tanssit,  joita ei muistoista voi pois ottaa.








5 kommenttia:

Sanna kirjoitti...

Tämä jäi nyt kyllä kaivelemaan. Oliko se unta, vai oliko juhlat muualla?

Tillman kirjoitti...

Ei se ollut unta

Juhlat olivat jossain muualla, jossain toisessa todellisuudessa, jossain, jonka määrittelee Kristiina ja hänen ajatuksensa

Päähenkilö on hukassa, ulkopuolinen ihminen, joka on tahtomattaan ajettu tilanteeseen, jota hän ei enää pysty hallitsemaan. Tilanteeseen, jossa totuttu ja oikea ja luvattu muuttuu valheeksi ja petokseksi.

kaikki ei aina ole elämässä näin selvää. Usein meihin kohdistuu kaikki tuo paljon hienovaraisemmin

Anonyymi kirjoitti...

Elämä on myrsky, jos sitä suostuu elämään läsnäololla ja tunteilla. Ulkoinen järjestää elämää sopivaksi, järkeilee ja luo oikeaa sekä väärää kuvaa todellisuudesta. Ritari Lancelot rakastui, roihusi ja eli. Et ole ritari jos kuljet yhteiskunnan normituksen mukaisesti. Tanssi kestää niin kauan kuin sisäinen roihu roihuaa. Jaakko ja ritarit; miehessä voi olla suuri tuli tai pieni kiltti ja totteleva/lapsi. Naisessa on sama. Jatka tanssimista, tee hurja hyppy ja elä. On kuin valitsisit elämättömyyden elämän sijaan. Uskalla palaa ja roihuta sinne viimeiseen päivään asti, älä pelkää kuolemaa; se on ystävä.

Anonyymi kirjoitti...

https://www.youtube.com/watch?feature=player_detailpage&v=M9py54wgeFQ

Anonyymi kirjoitti...

Unet ja ritarit ovat minulle hassua kyllä käsittämättömyydessään tosia. Nykyään ajattelen ritareiden viestittävän elämän ja totuuden tärkeydestä. Olet heidät vihastuttanut, teet siis jotakin hyvin väärää elämässäsi, sinetöit kohtaloasi väärin...he varoittavat sinua...on uskallettava elää, vaikka totuus olisi toinen kuin olisit aavistanutkaan. Olet ansainnut ritarien huomion...ritari olet siis sinäkin. (Pöhköä tai ei ja nauraa toki saa)