Tillman

Tillman

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Tyttö ja pommi


Jonotin  kirjaa  kaksi viikkoa ja luin   kuusi  tuntia.  Jotenkin noin voisi ajatella  ihannetilannetta lukutoukalle. Asioita kannattaa odottaa, niihin kannattaa valmistautua ja sitten, jos kerran siltä tuntuu,  voi päästää itsestään irti sen maanisen ahmijan.

Tunsin kerran  yhden  naisen Kotkasta.  Hän oli minua  ainakin 15 vuotta nuorempi. Opiskelijat yleensä ovat.  Hän oli kuitenkin  ensimmäinen kosketuspintani Kotkan kaupunkiin. Ja hän muistutti hyvin paljon Metroa,  nuorta naista, jonka tarinan  Jari Järvelä  esittelee  kirjassaan Tyttö ja pommi.

Metro on yhtä kansainvälinen nainen kuin Kotka on kaupunki. Ken on joskus kävellyt ravintola Kairon rappusia vähän kiinnostuneena ja säikkynä, hän  tunnistaa  välittömästi Karhuvuoren kaupunginosan  ja Metron ja Kotkan. Ken  on käynyt kaupungissa Meripäivien aikana, hän varmasti tunnistaa  kaupungin ja  genren.

Kirja imaisi minut sisäänsä. Minä en tiedä  tästä alakulttuurista mitään. Tai on minulla stereotypioita, ajatuksia ja  patoutumia tämän  paikkojen  töhrimisen suhteen, mutta en  minä ole niitä koskaan vaivautunut miettimään, enkä analysoimaan. Anarkisti maalaa ja maalaa ja maalaa… Minä käyn töissä.

Järvelä avaa  romanissaan  kaiken aikaa  rinnakkain graffiti – maailmaa ja  Metron  omaa maailmaa. Maalaaminen  on elämää ja elämä on maalaus. Metro on musta ja valkoinen.  Jere, hänen  vastapoolinsa  romaanissa  on myös musta ja valkoinen. Jeren maailma ei sisällä sävyjä. Niin kauan kuin valtakulttuuri pitää hänestä huolen, hän voi huoletta  jaotella maailman hyviin ja pahoihin, mustiin ja valkoisiin, bakteereihin ja rottiin.

Rotat levittävät bakteereita oikeassa elämässä. Järvelän kirjassa rotat ovat olemassa, koska on bakteereita. Bakteerit ovat elinehto  valvonnalle ja kurille ja  yhteiskunnan väkivaltakoneistolle.  Kaksi  eri maailmaa  toimii Järvelän kirjassa aivan  samoilla ehdoilla. Bakteerien maailma  ja olemassa olo perustuu siihen, että valtakoneiston oikeutus  kyseenalaistetaan. Rottien maailma  perustuu siihen, että  normatiiviset  valvontakoneistot kyseenalaistetaan. Elämää on vain kaaoksessa.

Järvelän Rotat ovat hyvin toimeentulevia  yksilöitä, joiden  elintaso on  kuvattu korkeaksi ja  elämä kauniiksi. Riitasoinnut ovat  hajanaisia ja  kuvaan kuuluvia. Yhteiskunta on  palkinnut epävirallisen valvontakoneiston  runsain mitoin. Järvelän  rotat eivät ole vuokrakämpissä  luuhaavia sikaniska – juntteja, vaan siloposkisia ja ovelia  salaisenpalvelun  kommandioja, joita yhteiskunta palkkaa hoitamaan harmaan alueen  ongelmat. Asetelma on pelottava, oikeastaan  se muistuttaa dystopiaa.

Metro  ja hänen  kaverinsa  rakastavat  maalaamista. He ovat  saaneet   itselleen adiktin, joka korvaa heille runsain määrin ne  kolhut, joita elämä on heille järjestänyt. Isä on lähtenyt, ja jos ei ole  lähtenyt, niin on  ainakin  hankkinut pojalleen  aivovaurion. Äidit ovat kummallisuuksia, joiden  taito  ottaa vastuuta on rajallinen. Elämä taas on osallistunut arpajaisiin niin, että  jos ei nyt ihan tappioita  ole  tullut, niin kaksio Karhuvuoressa  on ainakin helvetin lähellä  huonoa varanumeroa.
Olen käynyt alueella vuonna 1978.  Enkä ole koskaan kokenut sen jälkeen mitään vastaavaa.
 
Kuten huomaatte, en pysty oikeastaan kirjoittamaan kirjasta vielä mitään. Lukukokemus  oli niin  totaalinen ja sykähdyttävä ja maaninen. On ehkä  vietävä kirja kirjastoon, odotettava kesää ja lähdettävä Kotkaan. On ehkä istuttava  terassilla ja katseltava, kuka noista on Koskelo, kuka Paroni, kuka Jack.  On ehkä mietittävä kotkalaisen  terassin paahteessa sitäkin, mistä kaikki juurettomat yksilöt lopulta löytävät oman Utopiansa, Sointulansa, oman  Uuden Jerusaleminsa.
 
Luultavasti minä mietin kovasti kahta muutakin asiaa. Turvallisuuspäällikkö Raittila jäi kummittelemaan mieleeni, koska jostain syystä minä kuvittelin kirjaa lukiessani hänet kirjailija Hannu Raittilan näköiseksi, en oloiseksi. Ja toiseksi, minä jostain syystä kuvittelin Paronin Järvelän alter egoksi.  Kaikkein tyytyväisin olen kuitenkin siitä syystä, että kirja on 20 tunnissa saanut pääni näin sekaisin ja täyteen kummallisia ajatuksia.
 
Ja saanut minut  kaipaamaan meren äärelle
 

4 kommenttia:

Jari Järvelä kirjoitti...

Tervehdys täältä Kotkan sataman kupeesta!

Hienoa, että kirja ja kirjan kuvaama Kotka veti mukaansa. Itse olen täällä parikymmentä vuotta hämmästellyt kaupungin yhtäaikaista rosoisuutta ja kauneutta. Satamakaupungin avoimuutta ja samanaikaista saarelaista sisäänpäinkääntyneisyyttä. Ensimmäiset vuodet ihmettelin aallonmurtajalle öin ja päivin valuvia autoja, joista ihmiset eivät tulleet koskaan ulos. Ne parkkeerasivat keulan kohti merta ja istuivat sisällä. Kuvittelin niiden odottavan mereltä tulijoita: kauppalaivoja, salakuljettajia, kalastajia. Sitten joskus uimahallin saunassa paljastui, että porukka ajaa aallonmurtajalle katsomaan horisonttia, tsekkaamaan meren jota pitkin pääsee halutessaan Rio de Janeiroon ja Hong Kongiin asti. Kotkalainen tapa tehdä ulkomaanmatka. Horisontin nähtyään jaksoi taas kotkalaista, ajoittain aika väkivaltaistakin arkea.

Isojen paperitehtaiden nurinmeno Kymijokilaaksossa viime vuosina on lisännyt entisestään seudun noidankehään kierroksia. Toisaalla on palava halu parempaan tulevaisuuteen, toisaalla vähän sellainen "Berliini vuonna 1946" -tunnelma, jossa ympärillä nousevat savuavat rauniot.

18-vuotiaan poikani tyttöystävä asuu muuten Karhuvuoressa, olen saanut siltä suunnalta paljon ensi käden tietoa. Muutenkin olen tyytyväinen, että Kotka noin vahvasti hengittää kirjassa, omana arpisena itsenään.

Terveisin, Jari Järvelä

Tillman kirjoitti...

Kotka on juuri sitä, mitä kuvaat. Kotka on arpinen, käheä, kosmopoliitti, joka on saanut vaikutteita sisämaasta, ulkomailta, meriltä, Venäjältä ja ties mistä.

Teemaan sopii erittäin hyvin Juha Wat Vainio. Hänen tekstinsä ovat sitä Kotkaa, joka ei ole kovin pelottava, mutta joka on kiinnostaava, rosoinen ja elämänjanoinen.

Ja kun haluaa perspektiiviä, sitä saa Toivo Pekkaselta hänen teksteistään.

Jouduin tenttimään muistaakseni Musta Hurmio - teoksen yliopistossa. Olin ällikällä lyöty. Jälleen Kotka näytti minulle uudet kasvot.

Kotka on oikeastaan suuri tivooli, jota katselija katsoo värikkään kaledoskoopin kautta. Kuva muuttuu alinomaan. Kaikki ei ole ihan kilttiä ja totta, mutta niin peijakkaan värikästä ja kiinnostavaa.

Merimuseo on mukava paikka. Minulle tulee siellä semmoinen olo, että olen kirkossa.

Karhuvuoreen en ole uskaltautunut 1978 vuoden jälkeen.

Minut on kutsuttu Haapasaareen aikoinan, mutta sekin on jäänyt käymättä. Hovinsaareenkin on kutsuttu. Kotka on loputon tutkimusmatka ihmisen mieleen ja olemukseen. On parasta ottaa niskasta itseä kiinni ja aloittaa jo tänä kesänä.

/mek kirjoitti...

Ensin Tillman kehuu kirjan ja kaksi päivää sen jälkeen Elisa laittaa sen alennusmyyntiin. Haistan salaliiton, mutta sorrun silti.

Tillman kirjoitti...

Mek/

Kirja on ehdottomasti hyvä. Huonoa kirjaa ei mies lue 6 tuntia pötköön.

Luulen jopa niin, MEK, että juuri sinun kaltaiselle ihmiselle Järvelän teksti kolahtaa. Paitsi.... tuo urheilu- juttu.... siitä en tiedä... No, ainakin väitän, että jos olet jaksanut lukea kaikki nämä vuodet mun jorinoita, Järvelän teksti kyykyttää sut 6 - 0.

Muuten.... 48 päivää aikaa siihen, kun tosi elämä ja tosipelit alkavat. Järveläkin kertoo tavallaan pelistä, mutta urheilun ystävänä tiedät, mitä minä tarjoitan.

Tosi peli, siinä on kaikki, elämä ja kuolema.

Ja pallo, ei pommi.