Tillman

Tillman

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Matka toiseen maailmaan




Tuli sitten luettua  kirja, joka  kilahti  meikäläisen top ten – kymmenikköön  yhdellä lukemisella. On pakko kirjoittaa päälauseita. On pakko apinoida Cormac McCarthya, sillä niin hänkin minua taas piiskasi. Pakko  yrittää lukukokemuksen  jälkeen  päästä   rauhoittumaan. Pakko kertoa  kokemastaan edes vähän jollekin toiselle.

Moni muistaa tietenkin hänen kirjansa Tie  ja  Menetetty maa. Tämä kirja on  vielä astetta  rajumpi.

The Crossing, suom. Matka toiseen  maailmaan, on  kasvukertomus, jossa Billy Parnham pyydystää ensin suden ansarautoihin, mutta kohta sen jälkeen  lähtee viemään sitä sutta Meksikoon, palauttaakseen sen sinne, mistä se on tullutkin. Lukija miettii jo tässä vaiheessa sitä, minkä hemmetin kirjan  hän on aukaissut. Meno  välillä kuin Peckinbachin elokuvissa, mutta teksti taas kuin  Steinbeckin  eleetöntä maalailua.

Billy tekee monta matkaa ajassa, mutta ennen kaikkea omassa sisimmässään.  Hän tutustuu  elämän kaikkiin  puoliin, eikä opin sauna ole useinkaan kylmä, vaan  kuuma ja tulinen. Kuolema on läsnä kaikkialla ja alati.  Meksikon vallankumous sekoittuu toiseen maailmansotaan, mutta ne molemmat jäävät  pieniksi sivuepisodeiksi siinä  maalauksessa, jonka todellinen  kuolema sivelee Billyn  silmille.

Kirjassa on paljon espanjan kieltä. Kokonaisia keskusteluja käydään kääntämättömällä  kielellä. Kuoleman kieli on  salattua, mutta vähitellen lukija alkaa ymmärtää sitä kieltä, vaikka ei olisi  lukenut koskaan sitä, eikä opiskellut sanaakaan.. Kuolema sanoo Hola !  ja kas kumma lukija tietää, kenen kanssa seurustelee. Minun vaatimaton  espanjan taitoni oli riemastuttava  ja kauhistuttava etu, josta  olisi jopa voinut luopua. Minulle  espanja avautui aivan uudella tavalla. Ensimmäistä kertaa minä koin  osaamisen ja oivaltamisen riemua.

Ja pelkoa. Tämä kirja saa herkän ihmisen  kiemurtelemaan. Minä kulutin kokonaisen kuukauden tämän kanssa.  Se saattaa olla  elämäni ennätys. Hankalissa kohdissa viisi sivua  oli liikaa. Lopulta siedin jo 50 sivua.

Ja nyt minä himoitsen kaikkia niitä  McCarthyn kirjoja, joita en ole vielä lukenut. Nyt ei mikään oikein enää tunnu miltään.



4 kommenttia:

Jari Järvelä kirjoitti...

Hienoa, että olet löytänyt Cormac McCarthyn! Hänen vaikuttavin ja vavisuttavin teoksensa on mielestäni vasta pari vuotta sitten suomennettu Veren ääriin (Blood Meridian, 1985). Kaijamari Sivillin suomennos on erittäin hyvä. Suosittelen.

Tillman kirjoitti...

Olen minä makustellut vähän häntä.

MENETETTY MAA sai minut kiinnostumaan hänestä. TIE taas räjäytti tajuntani. VEREN ÄÄRIIN kirja antoi viitteitä, että paluuta ei enää ole ja nyt sitten tämä neljäs lukemani on tavallaan minulle tällä hetkellä rakkain.

Jos oikein muistan, kirjoja on kaikkiaan seitsemän. Ja kirjailija edelleen hengissä ja kohtuullisen luomisvoimainen. On siis vielä lukematonta tarinaa.

Boder Trilogy sarjassa on joku kolmas juttu, jota en ole vielä lukenut. Taidan siitä sitten jatkaa.

Suketus kirjoitti...

Ostin tämän taannoin divarista. Vielä odottaa lukemistaan – tälle on selvästi varattava oikeanlainen hetki, jos toinenkin.

Tie on toistaiseksi ainoa lukemani McCarthy. Se oli vavisuttava lukukokemus.

Tillman kirjoitti...

Suketus....

TIE on romaani, jota on hyvin vaikea ylittää. Se on tavallaan lajissaan pistämätön, klassikko jo nyt, ylittämätön. Se on pelottavakin.

Tämä kirja muistuttaa kaukaisesti TIE - kirjaa. Mitä pidemmälle luet tätä kirjaa, sen värisyttävämmät tunnelmat saat itsellesi. Lopulta sitten Billykin istuu tiellä ja on tilanteessa, jossa vastauksia ei enää ole.

Tai ei vielä ole. McCarthy ei kovin valoisia maisemia kirjoita. Se johtuu paljolti siitä, että hän sotkee koko ihmiselämän tunnerekisterin siihen sagaan, jonka lukija kussakin kirjassa kohtaa. TIE oli siinä mielessä helppo kirja.

Tässä kirjassa ei mitään helppoa ole. Tämä kirja on tavallaan lukijalle paljon armottomampi ja moniselitteisempi