Danakil ja Kettu

Kenialaisen masai-kuoron versio Finlandia-hymnistä saa mieleni iloiseksi. En ole laittanut ääntä tietokoneeseen, sillä minulle riittää itse  kohu ja visuaalinen puoli asiasta. Nautin  siitä, että  keskustelu  sotasankaristamme paljastaa keskustelijoiden  pinnallisuuden ja lukkiutuneet mielipiteet. Nautin siitä, että itse  pystyn  edes alkeellisesti tekemään  omiin mieltymyksiini  liittyviä havaintoja ja mielipiteen  muodostusta.

 

Nykyajan Suomi tuskin  pystyisi hyväksymään pelastajakseen ruotsia puhuvaa tsaarin armeijan upseeria. Sata vuotta sitten   suomalaisten on täytynyt olla todellisessa hädässä taikka sitten  todella avarakatseisia, kun ovat Mannerheimiin turvautuneet. Tällä hetkellä avarakatseisuutemme tarkoittaa sitä, että hyväksytään  ennakkoluulot ja  sterotypiat yhä avarammin ja kattavammin.

 

Äitini luetteli minulle taannoin, kuinka monta erikielistä koulua oli 1939 vuoden Viipurissa. Lappeenranta  ei ole päässyt  lähellekään  sitä  tilannetta edes  nyt. Nyt on kansainvälisyyden  huippua se, että kun paikkakunnalle muuttaa uusi turkkilainen  perhe  tekemään alkuasukkaille italialaista roskaruokaa, niin liikelaitoksen nimeksi laitetaan Danakil,  suuri erämaa Etiopiassa.

 

Ajatelkaapas sitä, että Römppäisen  perhe muuttaisi  jonnekin Turkin  takamaille ja perustaisi  sinne  baarin, jossa  tarjoilisivat pizzaa ja karjalanpaistia. Ruokapaikan  seinällä roikkuisi Kaarlo Maaningan  hikinen paita, muutamia vesureita, deaktivoitu  suomi-konepistooli  ja Mannerheimin päiväkäsky ynnä  helvetin suuri Eloveena-mainosjuliste. Musakkina soisi  Iskelmaradion – soittolista ….Kyllä me lopulta taidamme olla aika lailla omissa oloissamme viihtyviä. Ja kun sitten joku vähän sotkee ympyröitä, niin  heti yhteisö on kertomassa  kuinka oikea suomalainen asian hoitaa ja mikä oikea totuus on.

 

Vanha kulunut juttu kertoi asian naurun voimalla.  En kehtaa sitä tähän nyt kirjoittaa mutta siinä jutussa huiskutetaan strutsinsulka höyhenhuiskulla, eikä sitäkään  suomalaisen mielestä afrikkalainen osaa tehdä kunnolla.

 

Tämä ja monta muutakin juttua kerrottiin eilen, kun olin syntymäpäivillä pohjoisessa Keski-Suomessa. Täälläpäin näyttää olevan sellainen hieno tapa, että kun booli on kannettu esille, esiin kumpuaa myös  yhteisön tarina – ja kertomusperinne, jota näin vaalitaan ja  aktivoidaan, jotta ne samat atrinat ovat  muistissa seuraavissa juhlissa.  Miesten ja naisten puheista ja  muisteluista ja tarinoista  saisi helposti  tusinan verran  omakustanteita  julkaistua. Monen kertomuksen ja tarinan takana oli suuri inhimillisten  tunteitten kirjo, joskus hyvin ahdistavienkin, joka  kirjo sitten syntymäpäivien iloisessa hengessä  päästettiin  vapaaksi. Syntymäpäivät olivat ikään kuin suodatin, jonka avulla  yhteisöä  mietityttäneet asiat  voitiin jutella ja  seuloa yhdessä läpi. Kerta kerran jälkeen ne muuttuvat ja lopulta tilalle astuvat toiset tarinat.

 

Tutustuin  tarinoissa eilen  mieheen, josta puhuttiin koko  illan  vain nimellä ”Kettu”. En kehdannut rikkoa  tunnelmaa. Pakotin itseni siihen, että en kysy koko illan aikana sitä, kuka se Kettu  on. Olisin luultavasti tuntenut tämän miehen, ainakin nimeltä, mutta tarinat olivat näin elävämpiä. Tämä Kettu oli takavuosina Hailuodossa  sorsametsällä istunut hiljaa  iltalennon aikana  kaislikossa. Sorsa oli lentänyt  hyvin  matalalla kaislikon pinnassa, jolloin Kettu, ei suinkaan ampunut, vaan  kohotti kätensä ylös , sormet vähän harollaan ja napannut  sormiinsa heinäsorsan jalat ja  kiskaissut  sorsan alas reppuunsa.

 

Kun nauroimme elokuun yössä, ajattelin, että ei ole lopultakaan suurta eroa siinä, kertoko joku masai – mies  nuotiolla urotöistään toisille heimon miehille, vai istunko pohjoisessa Keski-Suomessa  isossa valkoisessa huviteltassa  booli kourassani ja ulvon naurusta Ketun tempauksille.