maanantai, 30. tammikuuta 2012

Tarjotin, kaksio Mäntässä ja psoriasis

Tapasin tänään luennoitsijan, jonka olen tuntenut jo kymmeniä vuosia. Hän saarnasin, ja minä toimin suntiona. Pidettiin taukoja ja jossain välissä kävimme laitoksen ruokalassa syömässä lasagne- muotoon laitettua hiilihydraattia.

Jonossa sanoin, että talo tarjoaa. Minäkin pääsen edes kerran kuittaamaan johtavassa asemassa olevan pääkaupunkiherran eväät. Mentiin jonossa Suomen opiskelevan nuorison keskellä. Luennoitsija otti vain lautasen ja aseet käteensä, jolloin huomautin hänelle, että täällä on tarjottimia. Niillä on mukavampi kantaa eväät pöytään.

Kaveri kieltäytyi ehdottomasti ottamasta tarjotinta.

Pöydässä hän sitten selitti asian. Muutama vuosi sitten hän oli saanut pahan bakteeritulehduksen. Mikään hoito ei oikein tuntunut tehoavan. Lääkärit olivat olleet hyvin huolissaan ja antaneet ymmärtää, että kohta voi luennoida taivaan kukille ja linnuille.

Tuttavani oli kuitenkin sitten , kuin ihmeen kapalla, ryhtynyt hiljalleen toipumaan kuolon kielistä ihmisten ilmoille. Kun sitten toipuminen oli edennyt tarpeeksi pitkälle, lääkärit olivat kertoneet toipilaalle, että ilmeisesti tämä oli saanut jostain jonkun vaarallisen bakteerin. Tuttavani antoi minun ymmärtää, että semmoinen superpöpö oli tehnyt loikan jostakin ruokatarjottimesta kaverin lautaselle ja sisuksiin. Sillä perusteella kaveri ei ole sen jälkeen missään, ei ikinä käyttänyt , ei kertaakaan minkäänlaista tarjotinta.

Mies on tarjotin-absolutisti.

Muistin, että minäkään en ole koskaan omistanut japanilaista autoa. Enkä ole koskaan laittanut laskettelusuksia jalkaani. Enkä käynyt Kiinassa. Enkä mene.

Tunsin kerran erään toisen herran, insinöörin, joka ei suostunut syömään mitään kasviksia. Hän söi vain perunaa ja ruskeaa kastiketta. Hän kuulemma ei koskaan koske vihanneksiin, eikä lisukkeisiin. Hän ei syö lihapulliakaan. Hän syö vain perunaa ja ruskeaa kastiketta ja hernekeittoa. Kaljaa kuulemma menee ihan kunnolla ja ilman pelkoa.

Viime viikolla taas törmäsin uutiseen, uuteen tietoon, joka koski kahta tuntemaani naista. Heistä kumpikaan ei voi kuulemma lentää lentokoneella. He pelkäävät lentämistä yli kaiken. Toinen kumminkin uskaltaa kiskoa tupakkaa askin päivässä.

Kerran taas tunsin aikuisopiskelijan, joka ei voinut syödä kanamunaa muuten kuin niin, että hän paistoi sen korpuksi, taikka keitti 15 minuuttia, eli teki valkoisesta osasta tosi valkoisen ja sisuksesta sinisen superpallon. Muuten olisi salmonella iskenyt. Joskus hänellä oli kuulemma salmonella ollut. Siitä hän aikoi pitää visusti huolen, että toista kertaa ei tule.

Meikäläisen on tässä turha asioista viisastella. Minulle ei ole oikein pahaa fobiaa mihinkään, mutta pirullinen peruspelko kaikkea kohtaan. Aamulla on poliisi tutkan kanssa taatusti vaanimassa, töissä opiskelijat riehaantuvat ryhmätöissä vetämättömiksi, iltapäivän kokouksessa joudun varmasti sihteeriksi, opetus lopetetaan ja työpaikka lähtee alta, Orionin kurssi romahtaa pörssissä, silitysrauta jäi päälle, talo palaa, romaanit putsaavat residenssin päivänaikana, pesukoneen liitosletku halkeaa ja hana on jäänyt päälle.

Tuosta selviää hyvin, kun muistaa noin minuutin välein vaihtaa pelon kohdetta. Ennen iltapäiväkahvia kaikki on käyty läpi ja mies on niin väsynyt, että ei jaksa enää pelätä edes Paavo Lipposen toista tulemista.

Mutta että yhtä tarjotinta pelkää niin paljon, että kantaa kaiken sylissään? Siitä ei taida päästä millään eroon. Se tarjotinpelko on kuin psoriasis. Tai upea rakastettu.

10 kommenttia:

kahil77 kirjoitti...

Semmosta se on nuitten tarjottimien kanssa:D

Tillman kirjoitti...

Minäkin tänään mietin iltapäivällä sitä, pitäisikö luopua tarjottimesta...?

Parempi ehkä olisi luopua osasta annosta, jotta edes vyötärö palaisi takaisin

kariav kirjoitti...

Ennen piti paremmissa huusholleissa olla seinällä tarjottimen kannatin, vähän niinkuin henkselit.

Tekoviron kielellä tarjottimen kannatin oli tyrkyttimen roikutin, ihan niinkuin sonni oli piimahobuse mees.

/mek kirjoitti...

Kiitos Tillman! Parin vaikeamman päivän jälkeen oli naama tiukalla perusnäkkärillä, mutta tämän jutun puolessa välissä irtosi hymy ja lopussa hohotin jo ääneen.

Tillman kirjoitti...

Kariav... muistan nuo kannattimet hyvin. Minä aina mietin, että mitä pirua se tarjotin siell äseinällä tekee ?

Miksei se ole pölyltä piilossa jossain kaapissa ?

Muistatkos Kariav sen superpöpön, joka Huovisen novellissa tarttuu kuulantyöntäjästä toiseen siinä yhteydessä, kun mörssärit sulkevät pelivälineeseen?

Eikäs siinä joku urheilija jouduttu eristämään johonkin betonibunkkeriin loppuelämäksi.

Huovisella oli Lentsukin...

Ettei vain Veikkokin pelännyt pöpöjä yli kaiken ?

Tillman kirjoitti...

/Mek...

Elämässä on aika lailla hauskoja asioita, kunhan muistaa vain katsella ja kuunnella ihmisten puheita. Minulla on pieni muistikirja aina mukanani. Siihen on hauska kirjoittaa ylös kaikkea sitä sisältöä, mitä ihmiskunta tuottaa.

Olutravintolan pöytä on muuten aika hyvä sisällöntuottaja

Äijä kirjoitti...

Kiitoksia tästä. Kirjoitin juuri liikenneministerin lausuntojen ärsyttämänä päreen, jossa kehittelin ekofasistista yhteiskuntaa.

Onneksi olet sivupalkissani, ja hymy irtoaa taas.

On muuten uskomattoman paljon ihan vapaana kulkevilla täysjärkisillä ihmisillä fobioita. Minulla on patologinen puolue- ja järjestöfobia ulottuen jopa urheiluseuroihin tai järjestäytyneisiin mieskuorooihin, ne ovat minulle kaikesta hyvyydestään ja kelvollisuudestaan huolimatta kauhistus. Tosin en väitä edes olevani täysjärkinen.

Tillman kirjoitti...

Äijä... en minäkään väitä olevani täysjärkinen...

Ainakaa aina ollut. Minulla on siitä lääkärin antamia todistuksiakin.

Siellä välissä on sitten jaksoja, joista lääkärikään ei ole pystynyt sanomaan mitään

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos,

Tämän luettuani taas gradu kulkee. Ehkä minulla ei menekään niin huonosti. Ehkä minäkin saan urakkani kannettua merkkiviivan yli - kainalossa, jos en muuten.

Löysin tuolta tekstin lomasta sekä itseni että kirjoittajan. Eivät lopu maailmasta ylioppilaslakit eikä tentistä vastauspaperi. Kaikkea on kuitenkin syytä hermoilla ja asioihin suhtautua neuroottisesti. Ehkä varmuudeksi laitetaan housuihin sekä vyö että henkselit.

Eräs viehättävä ystäväni on vienyt neuroottisuutensa kuitenkin aivan uudelle taajuudelle. Hänhän ei syö kurkkua leivän välissä, mutta sen päällä kyllä. Salaatista hän noukkii kurkut pois, mutta syö kurkkua mielellään kyllä sellaisenaan. En edes uskalla kysyä mitä hän pelkää..

- S

Tillman kirjoitti...

Päivää paljon S

Ja tervetuloa kommenttilaatikkoon.

Uusin pelonaihe on se, että eilinen luennoitsija lukee tätä blogia.

S unohti erään keskeisen pelonaiheen. Gradut valmistuvat varmasti, kaikista tenteistä pääsee hyvin läpi, yliopistoon pääsee sisälle, maito riittää viikonlopuksi, mutta junasta voi aivan hyvin myöhästyä, siinäkin tapauksessa, että ne ovat olleet viime aikoina jopa tunnin myöhässä.

Asemalle on aina syytä mennä jo puoli tuntia ennen junan aikataulun mukaista lähtöaikaa. Asemalla on mukava odotella, vaikka olisi pakkanen ja sade. Asemalla mennään sitten junaan heti kun se saapuu. Näin varmistetaan se, että juna ei varkain, ennen aikojaan pääse lähtemään.

Sama pätee tietenkin myös linja-autolla matkustamiseen Sekä joulukirkkoon menemiseen. Sillä erotuksella, että linja-autolle mennään puoltatuntia aikaisemmin, mutta joulukirkkoon 45 minuuttia ennen alkua.

Vain niin voi taata sisäänpääsyn ja pääsyn omaan nimikkopenkkiin

Jos tämä ajoissa saapuminen olisi elokuva, S tietää hyvin, kenelle oikeasti Oscar -patsas kuuluisi.