Uni

Yöllä työnantaja järjesti unessa juhlat.

Kuljettiin viihtyisän kanavan vartta jossain Keski-Euroopassa. Vasemmalla puolella humisi hiljaa vanha pyökkimetsä. Oikealla puolen kanavassa oli pitkiä jokiveneitä odottamassa sulutusta.

Käveltiin hiljaa joukon mukana. Sulun kohdalla polulla oli rehtori kättelemässä henkilökuntaa. Rehtorin takana kanavavahti veivasi käsikäyttöistä sulkua auki. Hänen vaatteensa olivat 1800- luvun talonpoikaiskuosia. Ihmettelin sitä, että rehtorilla oli moderni tumma puku päällän.

Jono kulki hitaasti eteenpäin. Oli kuuma, vaikka puut antoivat vähän varjoa. Sulkuun virtaava vesi kohisi niin, että en erottanut, mitä ihmiset rehtorille sanoivat. Rehtori oli niin lyhytkin, että hänen päälakensa vain näkyi ihmisten takaa. Jono kulki hitaasti kohti tuota päälakea. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, miksi meidät oli tänne kanavan varteen kutsuttu. Mietin unessa kovasti sitä, mitä minä rehtorille sanon. Pelkäsin munaavani.

Edessä olevat ihmiset loppuivat. Työnsin avekin eteeni, mutta en kyllä millään muista sitä, kuka hän oli. Rehtori vatkasi avekin kättä, mutta en vieläkään kuullut sanoja. Kun minun vuoroni sitten tuli, rehtori katsoi minua syvälle silmiin, mutta ei sanonut yhtään sanaa. Takana tulijat jo työnsivät minua eteenpäin pitkin kanavan vartta.

Kymmenen metrin päässä oli kaksi hömäkän näköistä tradenomi- opiskelijaa pienissä minihameissaan ja antavissa kaula- aukoissaan. Heidän edessään oli iso saavi täynnä jääsohjoa. Kurkkasin saaviin. Jääsohjossa oli valtavasti pieniä mini-viinapulloja kaikista maailman maista.

Molemmat tädykkeet olivat kahmaisseet saavista muovisilla pesuvadeillaan annoksen jääsohjo- minipullosekoitusta. Lähinpänä oleva nuori nainen työnsi pesuvatia kohti minua ja kehoitti valitsemaan virkistystä.

Kauhaisin itselleni sohjon joukosta pullon, ja yritin katsoa, mitä olin onnistunut saamaan. Vettä valui paidan kalvosimelle. En saanut millään selvää pienen pullon etiketistä. Heräsin siihen, että jääsohjo oli saanut käteni palelemaan.

Zorbas, Kokemäki ja tonnikala

Tämä aamu ei ole yhtään niin riemukas, mitä saattaisi kuvitella kellonsiirtämisestä. Ylimääräisen tunnin olen nimittäin miettinyt maailman asioita ja saanut sitä kautta sunnuntaille angstia päälle.

En nyt tarkoita sitä, että poliisi on pitänyt hyvää huolta Kokemäellä prätkäjengin synttärijuhlista. Satakuntalaiset tietävät hyvin, että kokemäkeläisiä ihmisiä on syytä aina pitää vähän silmällä.

Apeus johtuu siitä, että presidenttimme on innostunut ulkoministerin kanssa tutkimaan edelleen tarkasti sitä, minkälainen lentokone lensi Suomen kautta joskus kauan sitten. Ja keitä oli kyydissä. Sitä vastoin presidenttimme ei ole juurikaan tukenut hallitusta ja kansaa siinä kamppailussa, jota käydään Euroopan talousjärjestelmän tulevaisuudesta. Pidän asioiden mittasuhteita suurena. Niin varmasti presidenttimmekin pitää.

Tuttavan tuttava, keski-ikäinen nainen on hurahtanut Kreikkaan ja kreikankieleen. Hän on nyt opiskellut vanhoilla päivillään ahkerasti uusia kirjaimia ja opetellut puhumaan ja kirjoittamaan kieltä. Tänä syksynä hän toteutti pitkäaikaisen haaveensa ja lähti muutamaksi viikoksi Kreikan pienille saarille tutustumaan turmeltumattomaan kulttuuriin ja kansaan.

Takaisin tultuaan hän sanoi olevansa kiitollinen siitä, että kreikkalaiset eivät pahoinpidelleet häntä, hakanneet häntä eivätkä sylkeneet päälle. Hyvin lähellä oli kuulemma ollut monta kertaa.

Tavallinen kreikkalainen kuulemma pitää eurooppalaisia, varsinkin suomalaisia, suurina paskiaisina, jotka ovat aiheuttaneet Kreikan taloudelliset ongelmat. Olli Rehn on suurin paskiainen. Tuttavarouva oli sanonut, että ei Olli ole oikein hyvässä huudossa Suomessakaan. Se ei ollut kreikkalaisia juurikaan lohduttanut. Rouvan musta silmä oli joka päivä lähempänä ja lähempänä.

Kreikkalaiset ovat toistaiseksi kuulemma onnistuneet pitämään turistialueensa turistiystävällisinä.

Eräs asia minua ihmetytti. Tuttavat nimittäin ovat kertoneet, että sen lisäksi, että Kreikkalaiset ( siis me suomalaiset heidän mielestään) ovat pistäneet oman talouselämänsä kuralle, he ovat myös tuhonneet oman kielensä. Tuttavat ja kreikkaa osaavat läheiseni väittävät, että se kreikka, jota täällä Suomessa ouzon odotus aivoissa kiihkeästi opiskellaan, on aivan jotain muuta, mitä tavallinen kreikkalainen kadunmies puhuu. Minulla on sellainen käsitys itse asiassa, että jotkut kreikkaa opiskelleet suomalaiset ovat joutuneet kreikkalaisten KELA- lomakkeita täyttämään, koska arkikreikkalainen olisi etääntynyt niin kauas kielestä…

En tiedä.

En ole koskaan maassa käynyt. Kuvittelisin silti uskaltavani Irlantiin ja Portugaliin lomamatkalle. Ainakin Irlantiin. Tosin, aina kun olen reissuillani irkku -ihmisen tavannut, pää minullakin on ollut aamulla kipeä.

En ole siis käynyt Kreikassa.

Olen täynnä stereotypioita. Ne koskettelevat Kokemäkeä, Kreikkaa, Presidenttiä ja tonnikalaa. Kaikkien edellä mainittujen kanssa pyrin olemaan varovainen.

Kokemäen pystyy kiertämää näppärästi vaikka Kauvatsan kautta. Vähtärin tanssipaviljonki tuskin enää on pystyssä, mutta mansikoita taatusti on myynnissä, ainakin kesällä. Kauvatsalaiset ovat kylläkin vähän höpöttäväistä sorttia.

Kreikan taas pystyy väistämään niin, että yrittää ensi hätään valloittaa muut Euroopan valkoiset läntit. Andorra, Malta, Belgia ja Jerseyn saari nyt ainakin ovat sellaisia, joilla voi siirtää tuota sivistyksen ja demokratian kehdon tapaamista.

Presidentin toimikausi päättyy kohta, tulevassa maaliskuussa. Sitä hetkeä on mukavaa ja turvallista juhlistaa ihan kotisohvalla. Teen vanhoista demari- sanomalehden sivuista liimaamalla suuren kuumailmapallon. Alle laitan ulkotulen valjaisiin.

Tonnikala on helpoin välteltävä. Suomessa myydään purkeissa haisevaa tonnikala-perkuujätettä. Jossain muualla kuulemma syödään oikein hyvää ja maukasta tonnikala - filettä.

No, en ole saanut.

Ai, mistäkö minulla on vanhoja Demari-lehden numeroita ? No, olen ollut kaukaa viisas. Onhan minulla ollut tässä aikaa niitä messuilta näytenumeroina keräillä.

Kalakeitto

Koska muoti- ja ruoka- ja käsityöblogit näyttävät olevan kaikkien suosikkilistojen kärjissä, haluan itsekin kalastella suosiota eilisellä kalakeitollani. Ohje on pöllitty netistä ja sen jälkeen sitä on modifioitu vähän makutottumuksien mukaan.

Kermainen lohikeitto

4-6 hengelle

500-600 g kiinteitä perunoita
2 porkkanaa
800 g lohi- tai kirjolohifileetä
2 l vettä
4 kalaliemikuutiota
10 kokonaista maustepippuria
1 purjon valkoinen osa
2 sipulia
1 tl sitruunapippuria
4 dl kuohukermaa
Lisäksi 1 nippu tilliä

Laita vesi kiehumaan liemikuutioiden ja maustepippureiden kanssa. Sillä aikaa kuori ja pilko perunat kuutioiksi ja porkkanat ohuiksi viipaleiksi.

Kiskaise lohelta takkiaa vähemmäksi ja leikkaa file 2 cm kuutioiksi.

Laita perunat ja porkkanat kiehuvaan veteen. Keitä ainakin 20 minuuttia. Silppua purjoa ja sipulia sekaan. Lisää myös sitruunapippuri. Jatka keittämistä 10 minuuttia.

Kasvikset ovat varmasti nyt kypsiä. Lisää kerma ja kalapalat. Suurusta vielä ruokalusikallisella vehnäjauhoja. Liota ne kylmään veteen ennen suurustamista. Muuten tulee klimppi-kalasoppaa. Kuumenna nopeasti, noin 5 minuuttia. Silppua lopuksi tilli keittoon. Tarkista maku ja lisää halutessasi suolaa. Lopuksi vielä, naisväeltä salaa, lisää keittoon nyrkillinen voita.

Keittoa lautaselle, voilla voideltu ruisleipä käteen ja lasi vettä tai Cato Blanco käden ulottuville.

On aika hyvää ja nukuttaa mukavasti.

Pieksämäen asemalla blues

Valkoiseen toppatakkiin pukeutunut nainen katseli minua eilen ravintolavaunussa. Hän oli noin 45 - vuotias. Hänen sateenvarjonsa oli myös valkoinen. Hänen housunsa olivat mustat ja kireät ja nahkaiset. Mustat saappaat ulottuivat polviin. Hän oli maailmaa nähneen näköinen. Hänen ihonsa oli aavistuksen verran liikaa pakkeloitu.

Vaihdoin vaunua ja ryhdyin valmistautumaan myös junankin vaihtoon. Odottelin sinisen pikajunavaunun eteisessä sitä, että Pieksämäki viimein pääsisi näyttämään minulle syksyisen irstautensa, eli sumuisen ratapihansa. Meitä oli kolme keski-ikäistä miestä siinä vaunun välikössä.

Äkkiä viereiseen vaunuun johtavat liukuovet avautuivat. Niistä astui välikköön em. valkotakkinen nainen. Koska meitä herrasmiehiä oli jo välikössä kolme kappaletta, nainen jäi liukuovien oviaukkoon odottamaan junan pysähtymistä. Juna vielä liikkui.

Äkkiä kumipehmusteilla varustetut automaattiliukuovet alkoivat sulkeutua. Toinen ovi työnsi valkotakkista selän puolelta ja toinen liukuovi murjoi naista etupuolelta rintojen välistä.

Nainen rimpuili hetken ovien murjomana, kunnes viimein pääsi irti ovien syleilystä. Valkoinen toppatakki oli mustaksi hiertynyt. Pahiten rintojen välistä. Me miehet katsoimme näytelmää lumoutuneena.

Viimein joku meistä älysi äännähtää :

" Ovet ne vähän rutisteli sinua."

Nainen katseli meitä kaikkia silmiin ja sanoi, että on se hyvä, että edes joku rutistelee.

Ja asemalla soi minusta surumielinen blues

Taas junamatkoilla

Täällä Joen kaupungissa on mukavaa, vaikkakin vähän koleaa. Kohta lähden taas jäähyväiskäynnille Vanhaan Jokelaan. On kuulemma vielä voimissaan, koska lumi ei ole saapunut.

Huomenna yritän kömpiä tenttiin aamutuimaan. Asioista en yhtään mitään tiedä, muuta minulle se suotakoon. Yritän keksiä päästäni asioita ja säveltää. Voi olla, että tulee tällä kertaa hylätty taikka ykkönen. Elokuussa sain tentistä 5. Syyskuussa sain tentistä 3. Jatkumon perusteella voisi uskoa, että nyt tulee ykkönen. Turha siis lukea enempää. Hyvillä mielin voin lähteä Jokelaan

Raportoin huomenna illalla tarkemmin

Millaista on olla lepakko ?

Emme voi päätellä sitä, miltä tuntuisi olla lepakko.

Vaikka tietäisimmekin kaiken lepakon aivoista ja vielä sen, että lepakon aivoissa tapahtuu tiettyjä prosesseja kun se käyttää kaikuluotaintaan. Tämä tekee subjektiivisesta kokemuksesta - tietoisuudesta- erittäin salaperäisen.

Emme voi päätellä sitä, miltä tunntuisi olla kansanedustaja Hakkarainen Helsingissä.

Vaikka tietäisimmekin kaiken Hakkaraisen aivoista, ja vielä sen, että Hakkaraisen aivoissa tapahtuu tiettyjä prosesseja kun hän antaa lausuntoja medialle. Tämä tekee subjektiivisesta kokemuksesta - tietoisuudesta- vieläkin salaperäisemmän.

Joulun kellot kajahtaa . . .

Ostin tänään ensimmäisen joululahjan. En tietenkään paljasta kenelle. Tästä aion jatkaa hajautetun hankintaohjelman mukaisesti pala kerrallaan niin, että adventtina voin katsoa ilkikurisesti väkeä, joka ostoshelveteissä tungeksii.

Ajattelin, että nyt loppui se tuskailu ja viimeisen viikon epätoivo. Nyt loppuivat hikoilut ja kauhun hetket ostoskaduilla. Siinä vaiheessa kun itämaan tietäjät vasta vaihtava kameleille talvikenkiä alle, ja tankkaavat niiden kyttyröitä, minä poika olen paketoinut kaikki aarteet ja mirhamit valmiiksi.

Tietenkin jouluahdistusta nytkin vähän tulee. Sille ei voi mies mitään. Nyt se on kuitenkin käsitettävää ja rajallista. Silliä, kalkkunaa ja lanttulaatikkoa aina jostain saa. Ne eivät lopu kaupoista kesken. Niitä myydään vielä Nuuttina alennettuun hintaan. Juomien kohdalla tosin on oltava tarkkana. Viime sunnuntaina laitoin joulusnapsin tulemaan. Nyt sillä on aikaa kaksi kuukautta muhia.

Resepti on yksinkertainen. Otetaan puolikkaan pullo 80% Saarenmaata. Kaadetaan se isoon singlemalt pulloon, johon on pitkin hampain ja sydämin jätetty vähän ( 3 rkl) ainetta. Sitten kaadetaan päälle tanskalainen gammel –extra mausteseos ja jätetään pullo omaan rauhaansa kaappikellon alalokeroon. Jouluna sitten voidaan aine siivilöidä ja laimentaa sopivaksi.

Tänä vuonna teen aattoviikolla lumitöitä. Voi olla, että silloin voi jo koe- maistaa.

Käyn aattoviikolla kirkossa kuuntelemassa joululauluja taikka sanomaa, jos sellaisia tilaisuuksia on. Haen joulukuusen ilman epätoivoista rämpimistä. Tulevana lauantain meinaan nimittäin käydä katsomassa ja perheelle merkkaamassa sopivan ja nätin kuusen.

Pyhämiesten päivän jälkeisellä viikolla ryhdyn kirjoittelemaan joulukortteja rauhalliseen tahtiin. Ajattelin ehkä kirjoittaa 4 joulukorttia illassa. Marraskuun puolella aion myös ottaa joulukuusen koristeet esille.

Tänä vuonna en varmasti panikoi tämän juhlan takia. Tänä vuonna rauhallisuuteni kasvaa sen mukaan kun adventtikynttilät lisääntyvät ikkunalla.

Gewissen - samvete

Tänään olen paistanut kanaa ja keittänyt sen lisukkeeksi jasminiriisiä. Vyötärön ympärysmitta olisi edellyttänyt salaattia ja kylmää vettä. Mutta kun minulla on uusi paistinpannu, niin pakko oli sitä päästä käyttämään.

Pannu on samanlainen kuin naapurin miehellä. Hän on yhdeltä koulutukseltaan kokki, joten uskalsin peesailla häntä välinevalinnoissani. Mestarikokki Jamie Oliver käyttää myös tätä paistinpannua.

Minulla ja hänellä on tosin se ero keittiötyöskentelyssä, että häneltä kaikki sujuu kuin tanssi, eleettömästi ja englantia puhuen. Minä singahtelen myös keittiössä, mutta lähinnä villiintynyttä golf-palloa matkien ja raumankielisiä rivouksia karjahdellen.

Mutta pannu on hyvä.

Pannu maksoi saman verran kuin kehitysmaan perheenisä hankkii kuukaudessa perheensä elatukseen. Harmittaa tässä vähän. Yleensä meikäläisen välineet ovat halpoja ja huonoja. Nt viimein, kun jotain asiallista itselleen ostaa, heti on morkkis päällä.

Tiesittekö muuten sitä, että maailman kolmen rikkaimman ihmisen yhteenlasketut varat ovat suunnilleen samaa luokkaa kuin maailman köyhempien maiden 600 miljoona ihmisen BKT yhteensä ?

Adamsin tasapainoteoriaa mukaillen voisi sanoa, että vaikka ne kolme rikkainta söisivät hanhenmaksapalleroita ja vuosikertajuomaa, he eivät omilla päivittäisillä toimillaan onnistuisi tuota kuilua juurikaan kaventaa. Ja taas toisaalta, noille 600 miljoonalle ei juuri ole uusia välineitä annettu , jotta he pääsisivät vähän ylöspäin hivuttautumaan.

Tänään onneksi päättäjät ovat kuulemma päässeet yhteisymmärrykseen siitä, että vaikka tosin ei noille 600 miljoonalle voida mitään kättä pidempää apua antaa, niin eurooppalaiselle pankkijärjestelmälle ryhdytään antamaan tukea rajusti.

Tukimäärää voi vähän mitoittaa sillä, että esim. 1400 mrd euron summalla saisi kehitysmaihin 20 mrd kappaletta pneumokokkirokotetta. Siis saisi 20 000 miljoonaa rokoteannosta. Maailmalla kuolee vuodessa noin miljoona lasta pneumokokkibakteeriin. Heille rokote maksaisi vain 70 000 000 euroa. Tuosta 1400 mrd euron summasta jäisi vielä muihin tarkoituksiin 1399 930 000 000 euroa.

Tavallaan tuohon summaan on vielä laskettava tuo 50 euron paistinpannu, jonka hankkimalla varmistin sen, että juuri tuo 50 euroa ei missään tapauksessa kulkeudu kehitysapuun taikka mihinkään hyvään tarkoitukseen. Nyt se lisäarvo suunnataan oman vatsan kasvattamiseen.

Platon ja Aristoteles Porin torilla

Olen lueskellut tenttiin. Väsyttää. Ja kyllästyttää. Vähän piristystä toi tosin äsken Satakunnan Kansan verkkosivujen selailu. Niiden perusteella Kansa ei kovin tyynnä juuir nyt kynnä aurallansa maata isien

Porin uimahallissa on otettu käyttöön uudet rannekkeet. Ne ovat sellaista sähköistä tyyppiä, joilla pääsee porteista , ja joilla saa myös pukukaapin auki.

Pahaksi onneksi Porissa on varattu uijille kahdenvärisiä rannekkeita. Täydellä maksulla uivat kantavat sinistä ranneketta ja työttömät, eläkeläiset, sosiaalihuolto-asiakkaat ja muut onnettomat joutuvat uimaan punainen ranneke ranteessaan.

Asiasta on virinnyt lehden palstoilla mielenkiintoinen keskustelu. Koossa äsken oli jo 282 kommenttia. Tässä muutamia esimerkkejä:

” Tässäkin jopa porilaisittain uskomattomassa ongelmassa auttaa K-kaupan Niksi-Pirkka: leikataan vanhasta sukkahousunlahkeesta noin 6 cm pala pois, ja näin saatu trikoorengas kääräistään rannekkeen ympärille, jolloin kaikilla on samanvärinen (täytyy sopia väri mitä ruskean sävyä) ranneke.

Nyt kaikki askartelemaan!”

” Ehdotan sinisen rannekkeen tilalle sinivalkoista ranneketta. Punaisen rannekken koristelisin maatalousaiheisilla työkaluilla.”

” Eläkeläisen ja lapsen tunnistaa muutenkin, eli kyseessä lienee työtön. Mitäs jos hallilla notkumisen sijaan etsisit itsellesi töitä, niin et enää erottuisi porukasta kun pääsisit maksamaan kalliimman lipun?. Säästyisi vielä valtiolta ja kaupungilta rahaa kun et enää olisi virkakoneiston rasitteena typerine valituksinesi.”

” onneksi sairalassa on kaikilla samanlainen ranneke. mutta silti ei kaikki pääse kaikkin laitteisiin. toiset pääsee vain kuvantamisen laitteisiin ja toiset laboratorion ja sisätautipolin laitteisiin ei kun valittamaan syrjintää kun miehet ei pääse synnärille potilaaksi.”

” Ei se väri, MUTTA Rannekkeesta voidaa seurata, koska olet uimassa. Tästä tiedosta olisi hyötyä väärissä käsissä, vaikka huushollisi olis helppo putsata kun polskuttelet.”

Niin, nyt ei ole enää yhtään puuduttava ja typerä olo. Itsesuojeluvaisto esti minua kuitenkin lukemasta lisää noita vuodatuksia. Nyt kun olen paahtanut filosofian perusteita paksusta opuksesta 10 tuntia putkeen, kuvittelen, että kohtalo ja sallimus toivat eteeni porilaiset juuri siksi, että tajuaisin ihmiselämän ja ajattelun moninaisuuden.

Olisi niin mukava päästä seuraamaan sivusta sitä, kun Platon ja oppilaansa Aristoteles väittelisivät porilaisten kanssa torilla lauantai-iltapäivänä.Tämän päivän luku-urakkani jälkeen pitäisi kohtuullisena sitä, että myös arvon filosofit joutuisivat vähän pinnistelemään ja väittelemään.

Kuolema, raha ja rikkaus

Loma loppuu taas. Piristääkseni itseäni olen aamusella lueskellut brittiläistä paskalehdistöä. Heidän juttunsa ovat mielenkiintoisia. Parhaat niistä kopioidaan tosin myös suomalaisiin paskalehtiin, mutta ne tulevat meille pari päivää myöhässä. Aika usein tapahtuu myös niin, että jostain merkittävästä uutisesta me jäämme kokonaan paitsi. Ja jos uutinen ei kelpaa paskalehdistölle, Aamulehti ja Alma –Media käyttävät sen kuitenkin.

Tänään Olga Onassis kaivelee roskiksia Kreikassa. On, on hän sukua, väittää Dailymail. Ei mene hyvin Olgalla. Katsojan mieleen hiipii sosdem –tyyppinen vahingonilo ja kateus.

Aamuhämärässä tuli asiasta mieleeni parikin seikkaa.

Veikko Huovinen kehitteli aikoinaan jo systeemin, jossa suvuissa olisi vuorotellen aleneva ja ylenevä säätykierto. Lääkärin pojasta tulisi kaupan kassa. Kaupankassan pojasta tulisi hedelmäosaston pomo ja hänen lapsestaan tulisi pienen kaupan omistaja. Kauppiaan lapsi onnistuisi taas pääsemään lääkikseen ja kierto olisi valmis.

Ja tuli minulle mieleni myös Jaakko Teppo, joka ihmettelee, mitenkähän ne tullee toimeen, kun minullakin on niin tiukkaa.

Libyassa miettivät sitä, ketkä saavat seuraavissa vaaleissa äänestää, ja ketä saavat äänestää. Voi olla, että pakolaisvirta Italiaan vain kiihtyy. Libyassa mietitään myös sitä, että edessä on helvetin moinen homma rälläköidä kaikki ne Sergeit ja it- konekiväärit irki niiden pick-up – Toyotoista. Ja kerätä kalusto kasaan.

Sielläkin saattavat jotkut osapuolet harrastaan asekätkentää varmuuden vuoksi.

Ja vielä viimeksi. Minua vähän risoo se, että media on niin avoimesti herkutellut verisen despootin kuvilla ja yksityiskohdilla. Sellainen ei ole hyvien tapojen mukaista, ei kerro juurikaan sivistyksestä, eikä auta yhtään paremman maailman luomisessa. Kun tarpeeksi iljettäviä yksityiskohtia tarpeeksi levitellään, voi käydä niin kuin SDP:n, joka tällä hetkellä selvittelee sitä, kuka on puukottanut ja ketä ja koska. Paavo voisi oikeastaan todeta, että kuka tässä vastustajia kaipaa, kun on tämmöiset puoluetoverit.

Paskat… tämä juttu hajoaa taas käsiin ja karkaa lapasesta.

Lähden kohta kuuden tunnin kaupunki lomalle. Toivottavasti kaupat eivät ole täynnä paremman tulevaisuuden puolesta lakkoilevia metallikouria……

Ei, kun piti sanoa, että toivottavasti Dressmanin naismainen myyjä on tällä kertaa nainen.

Sodan strategia

Kansainvälisen tuomioistuimen valtuuttama pyöveli on rankaissut Libyan johtajaa tutuksi käyneellä tavalla, eli taas on otettu yhdeltä päämieheltä nirri pois. Samalla katkesi muutamalta kymmeneltä naishenkivartijalta työsuhde. Saattoi siinä näteimmiltä katketa nyt muunkinlainen suhde.

Tytöillä on nyt edessä uuden työnantajan etsintä. Pahimmassa tapauksessa he joutuvat hankkimaan uuden ammatin. Näinä aikoina itsevaltiaan turvanaisena toimiminen harvoin kantaa aivan eläkeikään asti.

Olen tässä nyt miettinyt sitä, että miten turvanaiset nyt suunnittelevat tulevaisuutensa. Väliaikaishallinto saattaa pitää heitä sen verran entiselle työnantajalleen lojaaleina, että he suunnittelevat naisille jotain erityistä ja katumusta herättävää.

Länsiliittoutuneet alkavat varmasti suunnittelemaan jotain uutta operaatiota jotain uutta maata kotaan. Koneisto on nyt lämmitetty ja valmiina. Tietotaitoa on miehillä ja jopa ruotsalaiset hävittäjät ovat pysyneet kiitettävästi ilmassa. Syyria…Jemen…. Pohjois- Korea… joku Afrikan maa… Onhan noita. Kaamea taloudellinen tilanne vie huomion pois sotimisesta. Jenkkien presidentillä on vähän uskottavuusongelmaa ja Putinkin on aloittamassa vaaliuhittelun.

Minä veikkaan Syyriaa.

Jossain joka tapauksessa kanttiini myydään taas tyhjäksi ja miehet hamstraavat rinkeleitä ja tupakkia. Kun on hyvä hiki ja ruumis täynnä testosteronia, ei kannata säästellä.

Parasta olisi kuitenkin se, jos Kreikka kaatuisi sotilasjuntan syliin. Sen jälkeen Turkki hyökkäisi sen kimppuun. Sen jälkeen koko liittoutuma siirtyisi läntiseltä Välimereltä itään ja rauhoittaisi Tyroksesta Efesokseen koko helkkarin alueen.

Kaikki kolme saisivat siipeensä vahvasti.

Sen jälkeen Kreikassa alkaisi jumalattoman ripeä sodanjälkeinen nousukausi, jonka ansiosta se pystyisi maksamaan kaikki velkansa pois 15 vuoden kuluessa. Turkkikin elpyisi vähän. Syyria ei elpyisi. Syyriaan jätettäisi feodaali – herra henkiin ja kansa kurjuuteen. Semmoinen rauhoittaisi vähän sitä nurkkaa.

Kuvan mie pöllein jostain netin uumeneista.

Ihmissuhteet ja tasa-arvo

Löysin rattoisan blogin loman kunniaksi. Siellä ei puhuta Kreikan velkaongelmista, eikä kuntauudistuksesta. Siellä ei myöskään puhuta ammattikorkeakoulujen säästötavoitteista. Siellä puhutaan tiukkaa tasa-arvoasia miesnäkökulmasta.

Henry Laasasen blogiin ” Ihmissuhteet ja tasa-arvo” jouduin vähän kierteellä. Kiitos siitä suotakoon kohta väistyvälle tasa-arvo intoilijalle, Tarja Haloselle, joka oli kuulemma ollut riidoissa ministeri Häkämiehen kanssa ja sitten piikitellyt vielä puolustusvoimien komentajalle hänen nuoresta puolisostaan.

No, aina kun joku ikätoveri on onnistunut pokaamaan alle nelikymppisen yliluutnantti - naisen, asia pitää tietenkin tarkistaa. Vaalea, kaunis ja edustuskelpoinen kaunotar sieltä sitten googlaamalla löytyikin. Mutta sitä kautta eksyin sitten myös tähän Laasasen blogiin.

Eräs teksti sykähdytti jo minua näin aamutuimaan, keskiviikkona. Huoltamo- sivustalla Laasanen oli analysoinut sangen ansiokkaasti sitä, kun Pekka Perusjätkä lähtee baariin etsimään lyhytaikaista avoliittoa.

Asiassa on monta mutkaa ja lopulta tiskillä oleva Jaana vetääkin monessa asiassa pitemmän korren ja Pekka Perusjätkä maksaa seikkailuistaan korotettua tukea, samoin kuin tässä Kreikan tilanteessa.

Mutta nyt nopeasti aamukahvia keittämään ja sitten takaisin Laasasen teesejä tutkimaan. Mitä mielenkiintoista sieltä mahtaakaan löytyä !!!

ps.

Lisätäkseni omaa markkina-arvoani alati muuttuvilla markkinoilla, tuon ilmi sen, että blogin otsikkokuvan naislauman kaunein neito on isoäitini. Hän on se, joka istuu keskellä kuvaa ruskeine silmineen ja viehkeästi tukee leukaansa kädellään.

Korjaus eiliseen uutiseen

Olkoon päivän epistola tällä kertaa taas oikeistonaisten ylistyslaulua.

Entinen opetusministeri Virkkunen on nimittäin jälleen lyönyt kirveensä kiveen. Hänellä on siitä runsaasti kokemusta edellisen hallituksen ministerinä. Oppi ei kuitenkaan tahdo mennä millään jakeluun.

Nyt ministeri Virkkunen on tavallisten pikkukuntien lisäksi ryhtynyt ajamaan käärmettä pyssyyn, eli Kauniaista Espooseen. Jään mielenkiinnolla odottamaan sitä, mitä tästä seuraa. Virkkusen pistekori on nyt jo ammottavan tyhjä. Voi olla, että tässä rytäkässä se kaatuu.

Ja sitten itse saarnaan.

Eilinen kirjoitukseni oli sikäli ilmeisen virheellinen, että tavallisesti asioista hyvin perillä olevista satakuntalaisista lähteistä olen kuullut, että kyseinen Syvärauman sillalla tapahtunut nujakointi on itse asiassa sattunut vähän toisin.

Kyseinen Sorkan kaupunginosasta kotoisin ollut nuorukainen oli huudellut raumankielisiä kysymyksiä rauhallisesti kaupunkiin päin menneille ulkomaaneläville. Tämä natiivi oli muun muassa halunnut tietää sen, osasivatko vastaan tulleet sanoa raumaksi , ” Katso kun kissa juoksee lipputankoon ” Nämä eivät olleet provosoituneet asiasta mitenkään, joten tämä jääkiekkokaupungin kasvatti oli vaihtanut kadun toiselle puolelle ja ryhtynyt opettamaan muunmaalaisia.

Hurjan humalatilansa vuoksi hän oli vähällä pudota kesken opetustuokion veteen, joten ystävälliset muunmaalaiset olivat ottaneet rahat ja kännykän häneltä talteen, jotta ne eivät kastuisi suolavedessä.

Oli sovittu, että huomenissa olisi tavattu torilla pystgaffeilla. Nuorimies olisi tarjonnut. Siinä yhteydessä hän olisi saanut myös tavaransa takaisin.

Pahaksi onneksi talteen otetun omaisuuden joukossa oli ollut myös Kivikylä-areenan kausikortti Lukon – peleihin. Nuorimies oli ruvennut sitten sitä peräämään suureen ääneen ja kauheasti paikalliskielellä kiroilemaan. Kun korttia ei hänelle turvallisuussyistä annettu, nuorimies oli pahoittanut mielensä ja lähtenyt sillanpielessä olevalle venelaiturille omaa venettään katsomaan.

Kun ulkomaanelävät olivat kyselleet huolissaan, mitä tämä aikoi tehdä, tämä sanoi tarkastavansa baatin myrkkyvärin. Siinä hommassa hän oli sitten kompastunut kiinnitysköysiin, lyönyt naamansa veneen keulaan ja pudonnut loiskahtaen mereen.

Kuntaministeri Virkkuseen tästä tarinasta en osaa kirjoittaa minkään kaltaista aasinsiltaa. Niin on. Joskus sitä kantasuomalainenkin joutuu myöntämään kyvyttömyytensä.

Syvärauman sillan vihateko vituttaa minua

Normaalisti en juuri ole viitsinyt tänne blogiin kirjoittaa persu-paskaa taikka muita sen kaltaisia vuodatuksia. Olen ajatellut, että kun pidän itsestäni huolen, ummistan silmäni, enkä määrättyihin Turun lähiöihin mene, selviän suurin piirtein kunnialla tästä kummallisesta maailmasta.

Sen verran kuitenkin olen kotiseuturakas ja merihenkinen, että voisin kiinnittää huomionne tähän uutiseen.

Kun miettii lähemmin tuon uutisen sisältöä, joutuu samalla miettimään useita sosiologian, filosofian ja etiikan keskeisiä kysymyksiä. Huolellisen miettimisen jälkeenkin voi käydä niin, että mieli jää vielä vähän sekaiseksi. Huolellisen miettimisen jälkeenkin tuntuu siltä, että porilaiset ovat enkeleitä muunmaalaisiin verrattuna.

Minä pesen Pilatuksen tavoin käteni tuosta asiasta. Minä seuraan asioita 300 km päästä ja suren sitä, että en osaa ihan kaikkea tässä maailmassa vieläkään ymmärtää. Sen minä tiedän kuitenkin aivan varmasti, että moraalin löyhtyminen ja väkivallan lisääntyminen ovat aina maailmanhistoriassa ennustaneet tuhoa ja turmiota.

Näin suomustat kalan kätevästi

Ihminen on loputtoman kekseliäs ja laiska. Minä itse olen pääasiassa laiska, mutta se säästää minua usein siltä, että kekseliäisyys saattaa asettaa minut huonoon valoon.

Valmistin tänään kalaa lounas-ateriaksi. Koska olin laiska, kävin hakemassa eilen paikallisesta marketista valmiiksi fileoitua viljelykalaa. Kotona suolasin ja pippuroin fileet, laitoin ne jääkaappiin yöksi ja keskityin saunomiseen ja seurusteluun.

Tänään sitten työnsi fileet uuniin. Tulos oli herkullinen.

Aterian jälkeen ryhdyin pohtimaan sitä, miksiköhän minä en valmista kokonaista kalaa ? Monet ystävistäni tekevät niin.

No, syitä on monta. Kalan perkaaminen on vähän vaivalloista. Suomuja on silmät ja suut täynnä. Kalan fileointi on vähän vaivanloista. Minulta tahtoo jäädä perkeisiin enemmän kalaa kuin itse fileisiin. Kolmanneksi vielä minua kiusaa semmoinen asia, että jotkut marketit kiikuttavat myyntiin kokonaisia teurastettuja kaloja muovipusseissa. Niiden kalavainajien silmät muistuttavat minua huumenuorista. Tai epilepsiakohtauksen saaneesta opiskelijasta.

Niinpä minä olen laiska ja ostan kalani fileenä. Sillä keinoin pysyn kylläkin myös köyhänä. Fileointi lisää kalan kohdalla tuotteen arvoa melkoisesti.

Tosin, kyseisen marketin asiakaslehti antaa lukijalle niksi-osastolla kalankäsittelyyn oivallisen niksin ja neuvon.

” Kalansuomustus käy helposti ja nopeasti painepesurinsuihkulla. Tainnuta kala ja kiinnitä pyrstöstä vaikka naulalla lautaan. Painesuihkuta vastasuomuun, niin puhdasta tulee"

Whow !!!

En olisi heti hoksannut itse tuota temppua. Jaan sen tiedon nyt teille, rakkaat lukijat. Jahkaa seuraavan kerran suuri hauki iskee virveliin, ei muuta kuin jänkäkoira kattohuopanauloilla perkuulautaan hännästään kiinni ja painepesuri päälle.

Kun suomut on keritty vonkaleelta, uskoisin sisälmysten lähtevän samalla periaatteella. Pesurilla hauen kitaan runsaasti baareja. Kyllä ne sisuskalut jostain ulos tulevat.

Perhe koossa

Nuoriso on saapunut.

Talossa on jälleen elämää ja vilskettä. Nyt minua ei kiinnosta sanomalehti, eivätkä maailman talousmyllerrys. Nyt minua ei kiinnosta työ ja virastomainen paperitäytekakun ihailu työpöydälläni. Nyt ei oikien kiinnosta edes tänne kirjoittaminen.

Nyt pyöräillään, kudotaan kaulahuiveja, muistellaan 20 vuoden takaisia asioita, haravoidaan pihalta keltaisia vaahteranlehtiä ja vaihdetaan lasten autoihin talvirenkaita. Nyt vietetään aikaa, jolloin avotakka- ja kotivinkkilehdet ovatkin vaihtaneet lukijaa. Nyt niitä selaa seuraavasukupolvi.

Kirpparillakin käydään.

Ja saunotaan pitkään ja hartaasti. Luetaan iltapäivällä sohvalla loikoilleen hyviä kirjoja, välillä muitetaan joku juttu vuosien takaa ja taas keitetään kahvia, loikoillaan ja muistellaan asioita ainakin parin folklore-gradun verran.

Voi olla, että jossain vaiheessa ehdin jopa kirjoittaa tänne

Ps.

Tervetuloa Booksy. Toivottavasti viihdytä täällä. Jutut ovat joskus perin kummallisia ja kirjoitukset subjektiivisia. Olen iloinen että olet mukana.

Torstai - toivottomuutta

Hiihtomaajoukkueemme on tällä hetkellä kuulemma neljän maastohiihtäjän vahvuinen. Ne neljä lähetetään liikkeelle maailmalle, jahkaa lunta tulee ja sopivia sekaviestejä järjestetään. Huomenna nämä neljä hiihtäjää lähetetään Italiaan leirille.

Jään malttamattomana odottamaan tietoa siitä, kuinka suureksi perjantaina lähtevä joukko muodostuu, kun kaikki voidemestarit, hierojat ja muut perskärpäset lasketan mukaan.

Iloni on suuri, että en ole koskaan kilpaurheiluun, enkä varsinkaan hiihtoon sotkeutunut. Iloni on suurta myös siitä syystä, että maajoukkueesta rannalle jääneet hiihtäjät eivät ole suuremmassa määrin enää mukana politiikassa. Tänään olen muutenkin niin pirullisella päällä, että lähellä olevat saavat pitää huivistaan kiinni.

Tulosopu näyttää syntyvän. Siinä asiassa käytiin sama draama kuin hallitusneuvotteluissa. Ensin kerätään omat lapiot ja ämpärit hiekkalaatikolta ja lähdetään leukavia puhuen pois.

Kahden päivän päästä palataan takaisin, hyväksytään entinen sopimusehdotus ja leikitään marttyyria. Minua tuo pelleily lähinnä naurattaa.

Riemastuttavaa on huomata myös se, että todellisuuden taju on nyt kaikonnut neuvottelujen molemmilta puolilta. Korotukset ovat olosuhteisiin nähden mielettömiä. Niistä voi vain päätellä sen, että inflaatio tulee olemaan huomattavasti kovempaa tulevaisuudessa kuin tuo sovittu 4,5 %.

Kun ei ole enää velkaa niskoilla, eikä enää oikein ehdi edes vuorotteluvapaalle, lähtökohtana näyttää olevan se, että tässä on ryhdyttävä äkäiseksi eläkeläiseksi, joka heristää kävelykeppiään kaikkea liikkuvaa kohti.

Kahden päivän päästä pidän vähän lomaa leipätyöstä. Etten ihan leipiinny. Tavallinen viikon vuosiloma on siitä mukava ja turvallinen hengähdystauko, ettei kukaan sijainen, taikka vuorotteluvapaa- tuuraaja pääse sotkemaan työhuonetta ja papereita. Viikossa kukaan ei ehdi kehitellä mitään uutta ja rasitavaa.

Nyt menee jo tarpeettoman lujaa !

Hautajaisten jälkeen pää tuntuu olevan täynnä lepakoita. En saanut tänään töitäni tehtyä kunnolla, enkä näytä pääsevän edes vuoteeseen. Pohdin koko päivän toisten ihmisten asioita. Sellaisten toisten, jotka ovat viisaita ja hienostuneita. Nyt illalla olen pohtinut paskamaisia ja typeriä ihmisiä. Mutta vieläkään en ole päässyt pohtimaan itseäni.

Marketissa Väyrysen hengenheimolainen tuli juttelemaan. Hän kertoi, että Paavo tulee messiaan elkein paikkakunnalle lähiaikoina. Minua pyydettiin sanan kuuloon.

En viitsinyt pahoittaa tutun miehen mieltä. Sanoin katsovani kalenteristani ja pitäväni asian mielessäni. En viitsinyt sanoa, että minä olen nykyään kyllästynyt itsensä kehujiin. Olen nykyään kyllästynyt tuhlaamaan aikaani turhuuteen ja jonnin joutavaan. Olen kyllästynyt kaikkiin Paavo-nimisiin presidenttiehdokkaisiin.

Marketissa oli myös Anita Hirvosen näköinen sutturapää. Hän käy iholle ja on liian tunkeileva. Pääsin pakoon hänen korkokenkiensä kopinaa, sillä olen kehittänyt strategian näitä yllättäviä kohtaamisia varten. Hyllyrivin takaa kuulin miten hänen kireät farmarinsa suhistelivat itseään hinkaten kohti kalatiskiä. Pääsin lastenvaippaosaston kautta taktisella perääntymisellä aina kassoille asti ja lopulta turvaan autoon.

Kotona kirjoitin typeriä runoja ja kaipasin takaisin hautajaisiin. Ymmärrän nyt, että minulla oli mukavaa ja hauskaa siellä hautajaisissa. Minä tunsin suunnatonta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Minä tunsin sukurakkautta. Minä ihailin kirkossa ja surutalossa sukuseuran lippua. Ymmärrän nyt, että kaikki inkkarit eivät taida nyt soutaa ihan tosissaan minun kanootissani. Menee tarpeettoman lujaa.

Vanhastaan tiedän, että tätä kestää taas adventtiin ja lumien tuloon asti. Tämä pimeys vie minun egoni aisti- deprivaation puolelle. Siinä sitä sitten taas ollaan, orpona sohjossa ja silmät kiiluen etsimässä mitä tahansa ärsykettä, joka kolahtaisi, mitä tahansa, joka tuntuisi joltain, mitä tahansa tarpeeksi perverssiä, jotta saisi ympäristön säpsähtämään.

Paavo Väyrysen vaalitilaisuus kieltämättä täyttäisi nuo ehdot, mutta rajansa kuitenkin tuolla itsensä rääkkäämiselläkin. Ehkä seuraavan kerran annan sutturan uida rauhassa liiveihin ja seuraan häntä kärryineni läpi marketin, samalla riettaasti flirttaillen ja kummallisia ostoksia kärryyni laittaen.

Ehkä hankin sävärit tähän pimeyteen samalla tavalla kuin aikoinaan, kun kellotapulini oli lepakoiden koti ja kaikki matot olivat mytyssä yläkerran kamarissa.

Minulla oli tapana sujauttaa marketissa salaa kondomipaketti pahaa-aavistamattomien mummujen ostoskärryihin ja sitten seurata viattomana kassajonossa mummujen ja kassaneitosen ilmeitä, kun he kävivät keskustelua siitä, että mitäs ne nämä ovat ja kenellekös ne tulevat.

Menen nyt nukkumaan. Jos tulette minun uniini, jotain jäynää minä teillekin järjestän. Jotenkin vain pitäisi nämä kierrokset saada alas.

Syntymä ja kuolema

Hautajaisissa ihminen joutuu mittamaan asioita sekä tunteillaan, että biologisena jatkumona. Joku loppuu hautajaisissa, mutta kahvitarjoilun jälkeisessä puheensorinassa on myös toivoa. Väkevimmät lastenlapset kantavat arkkua. Ne, jotka eivät vielä jaksa, puhuvat kuin aikuiset. Uusi elämisen taakka painaa heitä jo kohti varhaisaikuisuutta.

Minullakin on suojamekanismini. Hain hautajaistalosta sen huoneen, jossa olen syntynyt tuomien tuoksuun kesäkuussa 57 vuotta sitten. Äitini oli paikalla ja todisti, että tämä huone se oli ja se sänky oli juuri tuossa paikassa.

Kun kuolema lähestyy, ryhdymme kyselemään, missä viipyvät lastenlapset. Missä viipyy geeniemme kiitorata, jota myöden ne lohdullisesti jatkavat matkaamme kohti iäisyyttä. Missä on lohdullinen tulevaisuus ?

Syntymäkamarini lisäksi tapasin tänään 54 vuoden tauon jälkeen serkkuni, joka hoiti minua, kun olin 3 vuotta vanha. Hän tunsi minut, minä taas vain arvasin nimen perusteella, kuka hän oli.

Tänään olen vähän taas yksinäisempi. Yksi ihminen on pois. Sadat tarinat ja kertomukset elävät mielessäni. Pappi ei niitä tänään osannut kertoa, enkä minä niitä teille ryhdy kertomaan. Tiedän vain sen, että minä kaipaan enoani samalla tavalla kuin serkkuni häntä nyt kaipaavat. Minä kaipaan nyt jo taas syntymäkamariini ja huolettomiin päiviin. Minä kaipaan takaisin päiviin, jolloin luulin niitä riittävän määrättömästi jokaiselle.

Olen vain

Järjestin hautajaisvaatteet kuntoon. Olen kovasti väsynyt ja enemmän vielä huomenna väsyttää, sillä on lähdettävä aikaisin liikkeelle. Saunoin pojan kanssa ja puhuin sosiaalipolitiikkaa. Hyviä mielipiteitä ja leppoisaa löylyä.

Ajoin Kawasakilla.

Oli riemullista revitellä 10 asteen koleudessa. Oli mukavaa ja rauhoittavaa jättää pyörälle 6 kuukauden hyvästit. RIP. Keväällä nähdään. Oli urosmaisen tykittävä olotila.

Kuuntelin kummallisia mielipiteitä töissä.

Tein salaattia ja kuuntelin kun miniäkandidaatti viimeisteli esikoiskirjaansa. Maistelin argentiinalaista punaviiniä ja ajattelin, että huonomminkin asiat voisivat olla. Tuulee hirmuisesti, mutta, todella, paljon huonomminkin asiat voisivat olla

Steve Jobs ja ärrinmurrin murot

Steve Jobs on kuollut. Postmodernin ajan messiaan poismenoa surraan turuilla ja toreilla. Tänään on hetken näyttänyt siltä, että hänen poismenonsa voittaa paitsi Euroopan talousvaikeudet, myös espanjalaisen herttuattaren häämenot. Jussi Parviaisen vaimostaan tekemä pornovideo on jäänyt jo kelkasta kokonaan. Edes presidentti Halosen kummallinen piruetti ei yltänyt pääuutisen tasolle.

Teija Sopasen kuolema on tietenkin valitettava asia. Timo T. A. Mikkosen sokeutuminen on julmaa ja kammottavaa. Jokainen kuolema on läheisille peruuttamaton ja lopullinen muistutus siitä, että iäisyys muodossa taikka toisella ruumiimme olemusta odottaa.

Silti minua hämmästyttää Steve Jobsin nosto jalustalle ja lapsiensa isäksi. Apple yhtiön tuotteista on tullut välineitä, joilla selitetään yhden ihmisen erinomaisuutta ja pois menon kauheutta. On kuoleman synti kyseenalaistaa se hehkutus, joka hänelle on langennut viimeisen vuorokauden aikana. Messiaan ja pelastajan arvosteleminen on kiellettyä, mutta varsinkin on kiellettyä arvioida ja arvostella niitä lapsia, niitä tuotteita, joiden kautta Jobs jää elämään tänne keskuuteemme.

En ole koskaan omistanut yhtään hänen yhtiönsä lanseeraamaa tuotetta. Mac-uskovaiset saivat minut aina tuntemaan itseni helluntailaisten kokoukseen eksyneeksi orvoksi syntiseksi, jolle selitettiin ainoaa oikeaa uskoa.

Niinpä minä olen syntiä tehnyt ja lapsille Kanarialta Sonny Walkman – kopioita ostanut. Olen elänyt työnantajan määräämänä Bill Gates uskossa. Olen oppinut kaikki MS- itseruoskinta vitsit ja selviytynyt jokaisesta käyttöjärjestelmä kaaoksesta.

Silti minä tietenkin suren Jobsin kuolemaa. Hän on minua vuoden nuorempi. Se tarkoittaa sitä, että minäkin voin kuolla koska tahansa. Topi Sorsakoskikin kuoli äskettäin. Hän oli taas minua pari vuotta vanhempi. Ihmispoloinen on haarukassa.

Surkuhupaisinta ja irvokkainta on ollut se, että kuoleman jälkeen Applen puhelimet muuttuivat pettymyksiksi muutamassa tunnissa. Laitteeseen liittyvä elämys ja tarina on kuollut. Jobs makaa juhlittuna ruumishuoneella. Tuotteet taas makaavat ruumiina myyntihyllyillä.

Tiedän, että olen brutaali, yksinkertainen ja kauhistuttava. Tiedän, että moni kiskaisee herneet nenäänsä. Minulle se on aivan sama. Minä suren vainajaa siksi, että elämä on loppunut. En siksi, että joku kummallinen innovaatio jää ehkä syntymättä.

Lauantaina menen saattamaan enoani haudan lepoon. Silloin pelissä on enemmän asioita. Seuraan lauantaina vierestä äitini surua. Luen kukkalaitteen nauhoja. Seurustelen serkkujeni kanssa.

Siinä on minulla tekemistä kyllä.

Mitä se presidenttimme sitten tänään teki ? No hän sanoi, että ei hän ymmärrä sitä, että ryhdytään pyrkimään kansakunnan arvojohtajaksi. Kyllä presidentillä pitäisi olla kunnollista valtaa.

Jos nyt oikein muistan, tämä demaripresidenttimme on kyllä reippaasti ja riemuiten käyttänyt omaa omintakeista valtaansa. Ja mikäli nyt ollenkaan muistan oikein, hän se oli juuri se, joka sanoi olevansa arvojohtaja. Sitä arvojohtamista tässä on nyt malttamattomana odotettu. Näkisi kerrankin edes yhden demarin, joka ei kokoajan vääristelisi asioita silmät ja suut täyteen. Noita pahempia ovat vain kepulaiset käräjillä istujat.

Vähän huono päivä tänään. Voinette sallia tällaisen älämölön ja aivopierun. Minua on tänään ärsyttänyt niin moni asia ja vain hyvin harvat asiat ovat olleet riemullisia.

Pinnalla on tällä hetkellä riemuista se, että eilen pelasin elämäni ensimmäisen kerran salibandya eli sählyä. Tein ensimmäisessä koitoksessani 4 maalia. Sillä asialla tässä eletään ainakin puoli vuotta.

Teutoburgin metsässä

Viikonloppuna salakuuntelin junassa ihmisten juttuja. Jotkut olivat olleet Kossin saarella ihmettelemässä kreikkalaisten elämää . Toiset perheet taas olivat olleet Tahkovuorella. Eräs herrasmies kertoi ystävälleen käyneensä kesällä Saksassa, Teutoburgin metsässä.

Hän oli löytänyt jonkinlaisen opastuskeskuksen, jossa turisteille selitetään 2000 vuotta sitten käytyä taistelua. Opastuskeskuksessa oli ollut paikallisia asiakkaita ja sen lisäksi kirjava joukko turisteja maailman eri kolkista. Mies sanoi heti huomanneensa erään suomea kovaäänisesti puhuvan ryhmän.

Mies kertoi merkillisestä porukasta lisää. Suomalaisen porukan oli muodostanut viisi humalaista nuorta miestä. Miehen ystävä kuunteli herkeämättä kertomusta. Niin tein minäkin.

Nuoret miehet olivat olleet suomalaisia historianopiskelijoita. Yksi heistä oli ollut ajokuntoinen, mutta muut olivat könähdelleet nurmikolla, välillä kaatuilleet, tupakoineet, ryypiskelleet ja suureen ääneen kinastelleet Teutoburgin taistelun kulusta ja oikeasta paikasta.

Äkkiä yksi miehistä oli mennyt seurueen autolle, avannut tavaratilan kannen ja raahannut nurmikolle ison pakkauksen olutta ja Mölkky – pelin. Oluen juonnin höysteeksi oli ryhdytty pelaamaan opastuskeskuksen edustalla nurmikolla mölkkyä.

Kohta seurue oli ryhtynyt kinastelemaan myös Mölkky- pelin kulusta ja strategiasta. Meteli oli noussut aika ajoin pakanalliseksi. Mölkyn puupalikoita oli heitelty ja niiden lisäksi nurmikolla oli heitelty myöhemmin myös oluttölkkejä. Ilta-auringon säteissä oli paikalta noussut paksu sikarinsavu ja fenno-ugrilainen älämölö.

Kertoja paheksui sattumusta junassa, mutta äänensävystä sain kylläkin sellaisen kuvan, että hän olisi halunnut olla eksursiolla mukana.

Pitävätköhän demarit pinjan siemenistä ?

Näin unta yöllä. Siinä unessa minä tarjoilin koko yön ilmakuivattua kinkkua ja meloninviipaleita sosiaalidemokraateille. Pidin unta vähän kummallisena.

Sen muistan, että eväs oli hyvää. Napostelin sitä pitkin yötä, samalla kun etsiskelin kaduilta ja turuilta demareita. Heräilin tunnin välein. Minulla oli melonin ja ilmakuivatun kinkun uneksimisesta aina kova jano. Join Jaffaa ja jatkoin taas tunnin pätkissä demareiden pyydystämistä.

Puoli kuudelta sitten hermot pettivät feissarilta. Nousin ylös ja avasin koneen. Enneuneni olivatkin YLE:n sivuilla heti kohta esillä. Laina vakuuksien lisäksi demarit olivat laittamassa myös ruotsinkielisen kansanosan etuoikeudet työväenliikkeen mallin mukaisesti romukoppaan.

Myöhemmin päivällä sitten kävi ilmi, että Murikka-opiston entisen rehtorin Jukka Gustafssonin puheita ruotsinkielisten opiskelijoiden tukistamisesta on kuulemma voimakkaasti ylitulkittu. Gustafsson onkin muuttanut kantansa kokonaan siinä asiassa. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan, mitä mieltä rehtori evp. on huomenna asiasta.

Sydän syrjällään odotamme myös muita Gustafssonin ulostuloja. Muutamien näytteiden jälkeen monet opetusalalla työskentelevät ovat jo ryhtyneet kaipaamaan takaisin aikoja, jolloin Henna Virkkunen oli poistamassa opetussuunnitelmista uskonnonopetuksen ja yliopistojen sisäänpääsy-prosessista pääsykokeet. Silloin oli rivikouluttajan sentään helppo elää. Noista Hennan ryntäyksistä ja aivoituksista ei millään voinut mitään tulla ja ne kohtuullisen vaarattomina projekteina vaiettiin kuoliaaksi. Jopa Hennan oman puolueen piirissä.

Tein aamupalaa itselleni. Minulla oli tavallista kinkkua ja Emmental- juustoa. Parmesaania olisi ollut myös, mutta yhtään palaa melonia en jääkaapista löytänyt. Pinjan siemeniä jäi myös sunnuntaisesta salaatista. Mietin, mitä minä heille ensi yönä tarjoaisin ?

Hyvin menee, mutta menköön !

Olli Rehn haluaa tästä paskasta irti velkavivun avulla. Hänen mielestään on syytä vivuttaa nyt näitä kriisirahastoja. Sillä tavalla mannaa alkaisi satamaan taivaasta ja tulevaisuus olisi jälleen kirkas ja taivaansininen.

Minun ajatuksissani on sellainen kummallinen ahdistava kauhu ja mörkö, että tähän paskaan on oikeastaan jouduttu sillä, että jotkut ovat vivuttaneet omaa elämäänsä ja talouttaan oikein kunnolla. Minä luulen, että viimeinenkin toivo on nyt menetetty, koska tällaisia julkisuudessa puhutaan.

Vieraan pääoman vipuvaikutus on ihmeellinen. Se on kanki, jolla saa jossain tapauksissa kaverit, vaimon ja pankinjohtajan kiljumaan riemusta. Oman pääoman tuotto räjähtää käsiin, velat voi maksaa pois ja lottomainen omaisuuspositio on tipahtanut uhkapelurin käsille.

Jos taas kaikki menee päin persettä, oma pääoma häviää, eikä sille voi laskea minkään sortin positiivisia tuottoprosentteja.

Olli Rehn on nyt juuri naimisiin mennyt nuorimies, joka on marssimassa pankkiin ensimmäistä asuntolainaa hakemaan. Hän on pyytämässä 100 % lainaa taloon, jossa on 9 huonetta, sauna, keittiö, askarteluhuone ja oma 3-reikäinen golf-kenttä. Hän on pyytämässä vielä lainasummaan liäksi omia vanhoja velkojaan ja uuden citymaasturin hankintarahoja.

Olli Rehn on nyt tilanteessa, jossa nuoren parin rakkaudessa on jo ensimmäiset rypyt, työnantaja on jo YT-neuvottelukutsun esittänyt ja Ollin myymästä vanhasta asunnosta sen uudet omistajat homevaurion löytäneet.

Puhe pelastusrahaston velkavivuttamisesta on kummallista.

Kun isäni osti maatilaan lisämaata aikoinaan, hänen oli pakko mennä paikalliseen pankkiin hakemaan hieman velkavipua. Koska kiinnitykset olivat limitissä, isäni piti hankkia henkilötakauksia asiansa eteenpäin viemiseksi.

Kun hän kysyi pankinjohtajalta, kelpaisiko naapurin Einon nimi siihen hänen lainapaperiinsa, johtaja vastasi, että kyllä kelpaa, hyvin kelpaa, ilman muuta !

Mutta sitten niitä nimiä pitää olla yksi enemmän.

Kazuo Ishiguro

Sydämeni ja sieluni eivät tahdo kestää sitä, että huomaan ympärilläni jotain, johon en ole osannut suhtautua oikein. Jotain, joka on totaalisesti ollut piilotettuna minulta, ja jonka sitten yllättäen tajua.

Kazuo Ishiguro on juuri tämmöinen henkilö. Ainoa lohtu asiassa olkoon se, että ehdin sentään elämäni aikana löytää tämän kirjailijan kirjat. En tiedä, onko se sydämelle hyvä asia, se, että innostuu taas lukemaan haikean tuskallisia rakkauskertomuksia, joiden kulminaatiot ovat aina niissä hetkissä, jolloin päähenkilöt tekevät vääriä ratkaisuja ja kulkevat elämässään onnensa ohi.

Hovimestari Stevens kelaa juttuja romaanissa ” Pitkän päivän ilta”. Häneen on helppo samaistua. Kunnia ja velvollisuus ohittavat hänen elämässään kaiken muun mahdollisen.

Hänen lojaaliutensa on ollut rikkumatonta työssä ja toimessa. Häiriötekijöitä ei sallita missään olosuhteissa. Tunteita ei saa näyttää. Yksityiselämässä sitten onkin ollut pakko tehdä kompromisseja. Näillä vähillä eväillä tarina elää ja toden totta, elää niin voimakkaasti, että lukija kulkee herraskartanoiden holveissa ja Englannin maaseudulla sujuvasti tuntitolkulla, ilman pienintäkään väsymystä.

Koko kirja on ihmeellisen kuulas, surumielinen, haikea, ymmärtävä, ja samalla lukijan ajattelua piiskaava. Kirjan rakenne on uskomattoman tiivis ja kerronta sopii sellaisenaan filmin raaka-aineeksi. Ymmärrän hyvin, että sellainenkin on tästä kirjasta tehty.

Pitää välillä vähän hengähtää. Tämä on taas tätä. Tiedän, että hovimestari Stevens tulee ajatuksiini kerran 10 minuutissa. Tiedän, että menee taas monta viikkoa, ennen kuin tämän kirjan saa pois mielestään.

Tiedän myös nyt senkin, miksi tämäkin sunnuntai oli tärkeä elämässäni

Kodakchrome

Kirjoituskonetehtaat eivät ole ainoita laitoksia, joille on tullut kiire sopeuttaa tuotantonsa teknisen kehityksen mukaiseksi. Viimeisten tietojen mukaan KODAK- yhtiö on suurissa vaikeuksissa. Viimeinenkin mummu ja vaari on saatu oppimaan digi-kuvauksen salat.

Kehitys on ollut Kodakin kannalta murheellisen nopeaa. Heidän edustamansa prosessi on säilynyt kohtuullisen muuttumattomana noin 100 vuotta. Sitten joku sanookin, että hopeabromidia ei enää tarvitakaan.

Suuria muutoksia edeltävät heikot signaalit jäävät suurelta yleisöltä useimmiten huomaamatta. Yrityksen ne olisi kyllä osattava aistia.

Kun ostin 1970 Nikon –kameran, en kyennyt kuvittelemaan tilannetta, että jonain päivänä se olisi tarpeeton ja käyttämätön. En pystynyt kuvittelemaan tilannetta, etten saisi siihen filmiä. Laitoin tuohon kameraan rahaa investointina koko kesän, eli kolmen kuukauden palkat. Nykyrahassa mitattuna lukion ensimmäisellä luokalla opiskeleva poika marssi liikkeeseen ja osti 5000 euron kameran.

Sen jälkeen en ole koskaan enää investoinut niin hurjasti ja suhteettomasti mihinkään harrastukseen taikka toimintaan. Sen jälkeen olen harvoin kokenut mitään niin suurta intohimoa ja kiihkoa.

Korkeintaan koin pimiössä sen saman tunteen, kun kellertävässä suojavalossa alkoi hitaasti näkymään ensimmäiset yksityiskohdat vedoksen pinnalla. Tuntui upealta ja hienolta liikutella altaassa 50 x 60 vedosta, jännittää kaikkien sävyjen esiintuloa ja ajatella, että olen tämän itse tehnyt, melkein kokonaan. Negatiivi on suojassa pergamiinikuoressa, ainoa kopio on tässä ja tämän voi pitää seinällään ihan yksin ja kokonaan.

Minulle oli myöhemmin suuri shokki se, että nykyisen työpaikan ensimmäisten alkeellisten web- sivujen kaunis taustakuviointi oli kiskaistu joltakin uusiseelantilaiselta kotisivulta. Yhdessä sekunnissa. Maapallon toiselle puolelle.

Kaipaan kemikaalin tuoksua. Kaipaan mekaanisen sulkimen räpsähdystä ja pimiön taikamaista yksinäisyyttä. Tunnelmaan pääsee kyllä näinkin.

Suosikit

Mietin tänään suosikkeja.

Mietin sitä, millä perusteella minäkin asioita valitsen. Yleisin menetelmä on tietenkin RAVI ( ravistan hihasta). Usein viikonloppuna on pakko käyttää VAMI- menetelmää ( vaimoni mielestä).

Pentuna kannatin Evertonia. Syynä oli se, että se nimi oli helppo lausua suomalaisittain. Queens Park Rangers olisi ollut hyvinkin paljon hankalampi juttu lausua katu-uskottavasti. Everton oli minulle onnellinen valinta.

Evertonin pelaajista en muista yhtäkään. En ainuttakaan. Tämä joukku oli väritön, hajuton ja mauton. Minä jopa pitkään luulin, että se palasi Everton - nimisellä paikkakunnalla.

Musiikissa minulla oli yhtä outoja suosikkeja. Yhtenä vuonna päähäni ei mahtunut muuta kuin Zager and Evans ”2525”. Kyllä vähän kammoksuttaa nyt kuunnella ja miettiä…..

Pidin siihen aikaan Serbian plum brandy - nimisestä sotkusta, jota Alko ymmärtämättömyydessään myi 60 % vahvuisena pilkkahintaan. Tätä suosikkia häpeän aika vähän. Myöhemmin on vuosittain tullut maistettua reissuilla tätä ainetta eri maissa. Olen jopa kokenut nostalgiaa.

Ensimmäinen muistikuviin jäänyt elokuvaretkahdus oli mustavalkoinen Buster Keaton. Kivikasvoisen herrasmiehen seikkailut olivat 1960 – luvun mustavalkoisessa televisiossa täyttä rautaa. Minä ihailin sitä iloa ja naurua, jonka hän sai aikaan minussa.

Huomaan häpeäväni vanhoista suosikeistani kaikkein vähiten Busteria. Huomaan miettiväni, miksi ihmeessä television 20 kanavalla ei nykyään näytetä mykkäelokuvia?

Ps. Minä onneton muuten luulin, että The Monkees osasi itse soittaa kappaleensa.

Jäähyväiset

Olin lounaalla eilen kolmen viehättävän nuoren naisen kanssa. Opiskelijalounaalla virastotalolla. Niille, jotka eivät enää opiskele, on ehkä vähän selitettävä.

Opiskelijalounas on halpa, mutta hyvä ja maukas. Virastotalon linjastolla on kuitenkin hupaisia lappuja, joissa kerrotaan, että poiketen tavallisesta lounaasta, opiskelijalounaaseen sisältyy vain kaksi jauhelihapihviä. Nälkäiset kansakunnan toivot ovat ilmeisesti aikaisemmin ahmineet linjaston tyhjäksi tuettuun hintaan. Päiväkahvi on myös kitketty pois opiskelijaateriasta. Jälkiruuaksi tyydyin naurattamaan naisia tee-se-itse sienikuivuri – ohjeilla.

Jälkiruuan kävinkin nauttimassa ravintola Wanha Jokelassa. Hanasta Karhu nelosta. Sen parempaa jälkiruokaa ja jäähyväisjuomaa en keksi. Junalle piti ehtiä, mutta ehdin minä pari lausetta paikan kunniaksi sanomaan. Tällä kertaa näyttää siltä, että Jokela menee purkuun vääjäämättömästi. Nuuhkaisin vielä ravintolasalin tuoksua kerran sisääni. Joku voisi sanoa, että tupakansavua, oluen lemua, pinttynyttä likaa ja kuluneita kalusteita.

Minä taas tunsin kulttuurin, ihmiskohtaloiden ja tarinoiden tuoksun. Jos edes promille Jokelan tarinoista olisi paperilla…. no onneksi sentään monet ovat ihmisten muistissa.

Kummalliselta tuntui laittaa ovi kiinni. Tuntui kummalliselta kävellä ja tietää, että ei enää koskaan Jokelaan. Ei enää koskaan siihen omaan tuttuun pöytään, josta näki kadulle ja ovelle.

No, aikansa kutakin.

Ajattelin, että Jokelan purku on pientä siihen verrattuna, mitä minulle tapahtui torstaina junassa. Konduktori käveli pitkin vaunua kohti minua. Sanoin, että Joen kaupunkiin opiskelijalippu.

Hän sanoi, että ei kykene, ei pysty. Vehkeet ei pelaa. Hän ehdotti, että seuraavalla risteysasemalla yrittäisin ostaa lipun lipunmyynnistä. Sanoi, että tästä alkumatkasta ei kannata puhua mitään. Talo tarjoaa.

Sanoin virkamiehelle, että yritän korvata osan hinnasta juomalla suolaisesti hinnoiteltua yhtiön olutta vaunussa 4. Hän piti sitä ystävällisenä ja kunniallisena puheena.