Räkätti a la Savoyarde

Hallitusneuvotteluissa on saatua sovituksi jo rasismin kitkeminen, ruletin ja loton yhdistäminen ja lapsilisien verottaminen. Sikäli asiat ovat hyvällä mallilla, että en juurikaan pelaa rahapelejä, lapset ovat jo aikuisia ja itse olen pakolaisen poika.

Tätä rataa kun neuvottelut etenevät, juhannuksena on sovittu vanhanpiianveron palauttaminen ja katiskojen, ynnä polkupyörien rekisteröinti ja verollepano.

Näidenkin suhteen olen levollisella mielellä, sillä ruokakunnassa on vain vaimolla polkupyörä. Katiskoita ja vanhojapiikoja ei ole.

Näytelmää seuratessa tulee epätodellinen olotila. Se sai minut tänään tekemään epätoivoisen teon, josta ei ole syytä edes täällä kirjoitta, sillä se saattaa aiheuttaa perheen jäsenille vaikeuksia. Laitoin minäkin elämän risaiseksi. Tein teon, joka on verrattavissa Pietarin takinkääntöön hiilivalkealla.

Mutta mikäpä minä olen tässä yksin maailmaa harteilla kantamassa. Kun päättäjät ottavat kotimaamme kansantaloutta ja hyvinvointia vastaan käänteisen kulutusluoton, joka syö pikkuhiljaa olosuhteemme samaan tilanteeseen kuin Nokian pörssikurssin.

Tänään, toukokuun viimeisenä päivänä olisi oikeastaan hyvä yhtyä suvivirteen ja ryhtyä pitämään kirjaa siitä, mitä merkillistä Suomessa ja Euroopassa oikein tapahtuu. Taitaa olla nimittäin niin, että elämme jälleen merkittäviä päiviä.

Räkättirastas pihakuusessa on autuaan tietämätön kaikesta tästä. Se toimii vaistojensa varassa ja luottaa siihen, että kun se pesä on siinä saanut olla monta vuotta, niin residenssin omistaja ei nyt äkkiä ryhdy päättäjiä apinoimaan ja hulluja temppuja tekemään. Marjapensaissa on hyvin nuppuja. Kun elokuu tulee, siellä riittä luontokappaleella syömistä. Pesue lentää talven tullen Keski- ja Etelä- Eurooppaan ja palaa taas keväällä takaisin, elleivät etelän ihmiset ole niitä syöneet ruoka- ja rahapulassaan.

Teen siis laupeuden työtä. Kasvatan italialaisille , maltalaisille, kreikkalaisille ja espanjalaisille evästä ja saan siitä vielä sielulleni tyydytystä.

Joku rengastuksesta ja linnuista kiinnostunut voi nyt väittää, että Räkättirastas talvehtii Länsi-Euroopassa. Minä elän kuitenkin siinä vahvassa uskossa, että minun hoivaamani ruoka-apu menee Välimeren rannoille. Siellä niitä ensi talvena syödään suureen nälkään suupielet rasvasta valuen. Ja päälle hörpätään punaista viiniä.

Sain minä sentään mieleni tänäänkin suggeroitua hyväksi. Mutta päivä päivältä se on vaikeampaa.

Hallitus on päässyt sopuun !

Maassa on satojatuhansia työttömiä. Maalla on kymmeniä miljardeja velkaa ja joka asiassa alijäämää, paitsi persujen suhteen on ylitarjontaa.

Onneksi hallitus on päässyt jo 10 päivän runnomisen jälkeen sopimukseen rasismin kitkemisestä Suomessa.

Kuulkaa.... me on hävitty tämä peli. Eurooppa kaatuu polvilleen ihan tuossa tuokiossa. Rahoitusjärjestemlä nitkuu ja natkuu. Ja nämä hyväkkäät ovat pääseet sopimukseen siitä, että kun asuntoalueelle muuttaa monikulttuurinen henkilö, häntä ei saa kutsua n- kirjaimella alkavalla seitsenkirjaimisella i- kirjaimeen päättyvällä sanalla.

Minua ette kyllä määräile. Kyllä on jämpti niin !!

Jos mulle tulee uusi naapuri, niin minä kyllä kutsun sitä naapuriksi, vaikka linnaan joutuisin.

Hymypoika

Tänään puhe ei ole kuitenkaan Teuvosta. Ajattelin muistella niitä kipsisiä hymypoikia. Minulle ei sellaista koskaan annettu, joten pihlajanmarjat ovat säilyneet happamina kaikki nämä vuodet.

Toukokuun lopussahan tuo kummallinen kipsipysti annettiin jollekin, joka kriteerit täytti.

Yksityinen keskikoulu oli siitä kummallinen instituutio, että monet hymypojat olivat hankkineet jo kolmannella luokalla itselleen ajokortin ja runsaasti viranomaiskohtaamisia. Nämä nuoret miehet olivat kovasti paljon nuorien naisten suosiossa, mutta hymypoikapatsaan saajiksi heistä taas ei ollut. Heidän kouluopintonsa sujuivat melko vaivanloisesti, kun taas elämän opiskelussa he olivat laudaturinsa ja rekisterimerkintänsä hankkineet ensimmäisten joukossa.

Sitten olivat ne nyhveröt, jotka eivät menestyneet koulussa, naismaailmassa, rikoksenpoluilla, eivätkä oikeastaan missään. Tillman kuului tähän joukkoon. Vain kerran onnistuin keskikoulussa ällistyttämään opettajakunnan heittämällä nyrkinkokoisen kiven katajapensaassa istuneen alaluokkalaisen takaraivoon. Pojan päästä tuli verta kuin härän kurkusta. Poika ei kuitenkaan ollut moksiskaan.

Minä pyörryin opettajahuoneen lattialle.

En saanut hymypoikapatsasta. Se katajapuskassa istunut, päähän kivellä teurastettu poika sitä vastoin sai oman luokkansa hymypoika-patsaan. Ilmeisesti tapahtumasta lohdutukseksi.

Hän oli ollut välitunnilla katajapensaan siimeksessä pelaamassa rahasta sököä muiden poikien kanssa. Arvaamatta sitten , jos ei nyt aivan tulikuuma, mutta ainakin kevät auringon lämmittämä kivenmurkula oli pudonnut taivaasta suuren synnintekijän päähän.

Minä ja Maradona ! Jumalankäsiä molemmat.

Yhtään hymytyttöä en muista. Sitä vastoin muistan erittäin kirkkaasti vuoden 1969, jolloin keskikoulun viimeisenä vuonna saimme kouludemokratian huminassa luvan ja pyynnön äänestää joukostamme sopiva hymypoika.

Ja mehän äänestimme. Äänestimme tyttöjen äänin pahimman liipparin ja koijarin, mitä luokasta saattoi löytyä. Luokanvalvojamme purskahti itkuun ja pyysi meitä äänestämään uudestaan, ketä tahansa muuta, mutta ei sitä poikaa.

Äänestimme uudelleen, entistä murskaavammin kyseisen sällin hymysälliksi. Kyllä kansa tietää ! Opettaja purskahti uudelleen itkuun, jätti pystin pöydälle ja sipsutti ikuisiksi ajoiksi elämästämme pois. Keskikoulu oli loppunut. Edessä oli rippikoulu, oma mopo ja lukio.

Pidän edelleen 1969 kesää parempana kuin Euroopan kesää 1968. Se kesä on oli yksi elämäni parhaista. Vaikka en saanutkaan sitä pystiä.

Vastapainoksi säädyllistä kieltä ja käytöstä

Ruokottoman kielenkäytön ja ahhdistuksen jälkeen on syytä kirjoittaa taas niin kuin ihmisillä on tapana ja säädyllistä on. Harvassa ovat kuitenkin aiheet, joita nykyään saattaa analysoida ilman tulikiven katkua. Mutta koetetaan.

Saab yrittää käynnistää itseään huomenna. Saapas nähdä saadaanko koneesta edes savut, vai joudutaanko edelleen elämään epätietoisuudessa, niin kuin me joudumme elämään edelleen siinä epäselvässä tilanteessa, että mikä on edustaja Teuvo Hakkaraisen tekemien rikosten todellinen oikea määrä.

Huonosti alkaa. Heti tuo lause kääntyy tuonne Viitasaaren puolella ja Teukkaan. No, yriteäänpäs uudellen, kyllä se vänrikki siitä lähtee !

Siis Saabista.

Residenssissä oli aikoinaan maineikas 900 combi coupe. Sen varmempaa ja lämpimämpää kulkuvälinettä ei siihen aikaan juuri markkinoilla ollut. Tämä punainen ihme oli vaimon käytössä ja omistuksessa, joten sikäli olen myös hänestä( autosta) jäävi ja kykenemätön pahaa sanaa sanomaan.

Saab hankittiin taloon sen vuoksi, että perheessä jo olevan ajokin konepelti näytti vaimoni mielestä kovin pelottavalta ja auton etukulmat kovin kaukaisilta. Jouduin sen vuoksi hankkimaan MB kaunottaren tilalle tämän Saabin, jonka nokka sopivasti kaartui tulilasin takana alaspäin ja antoi naiseläjälle sen illuusion, että se olisi jotenkin lyhyempi ja helpommin osuustoimintamarketin parkkipaikalla käsiteltävissä.

Mersu lähti ja Saab tuli.

Saabin suuri synti oli se, että etujarrumäntiä ei saanut ruuvattua sylintereihinsä muutoin kuin juuri siihen tarkoitukseen valmistetulla avaimella. Toinen harmillinen asia oli se, että piti opetella sangen nopeasti se, miten vetoakselit saa irti suojakumien uusimista varten. Kolmas pikku harmi oli se, että polttoainetta kului arktisissa olosuhteissa parinkin ämpäriä sadalla kilometrillä.

Ja venttiilien säätö tehtiin kummallisilla säätölevyillä, joita ystävällisesti myytiin tarvitseville kohtuuttomaan hintaan.

Mutta muuten oivallinen auto.

Kytkinremontin tekee puolessa tunnissa. Kapasen Vikke Karstulasta vaihtaa jopa pitkässä alamäessä ysisatasen kytkinlevyn, jos vain työkalut on lähettyvillä. Puhutaan, että Vikke olisi joskus siinä Saarijärven Mahlulla olevassa Maapallopatsas – alamäessä yhden levyn vaihtanutkin.

Hieno auto. Ajoimme sillä ainakin 10 vuotta. Minä kuljetin sillä mm. koko puuliiterin rakennusaineet moduulimittaisina lautoina ja parruina.

Saab on oikeastaan niin hyvä auto, että moni saa siitä tarpeeksensa yhdellä kerralla. Tiedätte tämän kermakakkuefektin. Kun kokee jotain erinomaista tarpeeksi, kuluu taas pitempikin tovi, ennen kuin saattaa koskea hyödykkeeseen.

Tämä on vähän Ulvilan juttua suurempi juttu

Minä pidän hyvistä klassikoista. Etenkin venäläisistä klassikoista. Olen elämässäni ehtinyt lukea niitä kuitenkin kovin vähän. Olisi mukavaa, jos joku toimittaisi niitä minulle ja järjestäisi minulle vapaata aikaa niiden lukemiselle.

Ja mansikoita.

Vittu, televisiosta ei ole niin väliksi. Sieltä tulee koko ajan sontaa. Vaikka Kepua ei haukutakaan. Silti sieltä tulee koko ajan sontaa, yhä edelleen.

Lähden Kroatiaan, kunhan lomat on lusittu pois ensin. Lähden syksyllä katsomaan Balkanille, minkäsortin miehet syövät mansikoita ja ampuvat aseettomia miehiä.

Saatan kiroilla, juoda viinaa ja vittuilla. Minulla on vähän rahaa kukkiin, mutta 8000 hautaa vierailtavana.

Ja sitten lisää paskaa serbien ja kroattien tuulettimeen. Sain tänään ihanan kissanpetu-videon. Onnistuin jakamaan sen eteenpäin ja taisin saada yhden ihmisen onnelliseksi. Siinä sitä on perjantaille tarpeeksi agendaa. Uni tulee hyvin kun on jotain hyvää tehnyt.

Ehtoollista

Paskalehtien mukaan keskisuomalainen kansanedustaja Teuvo on aikoinaan kunnostautunut mm. pöllimällä kirkosta ehtoolliskalkin ja hopeapikarit, ynnä väkevät kirkkomadeirat ja kolehtirahat.

Tuomiona on kuulemma tullut ehtoollista.

Siinä sitä onkin nyt Teuvolla kova urakka, kun korvaa kansanedustustyöllä yhteiskunnalle ja kirkolle ja Jumalalle kaiken mielipahan ja harmin, mitä on aikaan saanut.

Teuvo on kuulemma helluntai-uskossa.

Tämä on sikäli loogista, että jos Lutherin kirkosta pöllii kolehtirahat ja viinit, ynnä astiat, varminta onkin pyytää armoa ja pelastusta naapuriuskontokunnasta.

Kirkon ehtoollisvälineiden varastaminen on kyllä temppu, josta voi odottaa vaikkapa kuuman kiven putoamista päänuppiin. Edes pakana ei mene kirkosta varastamaan.

Ennen sitä potkaisee vaikka rollaattorin nurin ja hommaa itselleen juoksueläkkeen. Mummojen ja vaarien ryöstely on sekin kieltämättä kuolemansynniksi luettava asia, mutta sellaisesta voisi ajatella, että lestadius taikka helluntai- usko pesisi puhtaaksi ja antaisi uuden alun.

Vähän kyllä pitäisi olla mukana omaa yritystäkin. Enkä tarkoita nyt ollenkaan sahayritystä ja paidatta kapakassa tanssimista.

Tähän loppuun sopisi oikeastaan vanha raumalainen sananlasku :

Kaikki saatanoi sitä sendä maailmas´on !!!

True Finns are not dandies !

Hiihtäjiä koskevassa STT- Doping – hemohess – Räsänen – Vähäsöyrinki – jutussa ei tunnuta päästävän puusta pitkälle. Joka toinen todistajista on lääkäri. Lääkäri onkin semmoinen otus, että se saa napsauttaa suunsa kiinni. Paitsi tietenkin, lääkeyhtiön ilmaisen viinakärryn kohdalla lääkäri voi aukaista jälleen suunsa.

Oikeuden on varmasti tyytyminen siihen, että nämä ” omantunnon arat” ja valansa jo kertaalleen vannoneet jatkavat Omertan lain viitoittamalla tiellä edelleen.

Tämä avaakin muille käräjäoikeuksien ja ylempien instanssien asiakkaille oivan tien vapauteen ja riskittömään oleiluun laillisen yhteiskunnan ulkopuolella. Pitää hankkia vain itselleen lääkärin paperit. Sen jälkeen ei tarvitse vasikoida kenestäkään. Parasta tietenkin olisi se, että rikoskaverit olisivat lääkäreitä. Silloin ei olisi pelkoa siitä, että kukaan heistä vasikoisi sinusta.

Oikeuksissa on ollut vipinää. Ulvilassa riemuitaan kovasti siitä, että äiti tuli kotiin puolentoista vuoden keikalta. Kyllä lapsilla on nyt kivaa ja arkikin tuntuu taas samalta kuin ennen. Äidin miesystävä on häipynyt jonnekin KRP: organisaatioon uumeniin, mutta äiti on kotona, se on tärkeintä.

Hovioikeudelta vaatii nyt tosi erinomaista pokkaa julistaa äiti syylliseksi ja noutaa hänet uudelleen kiven sisään. Kyllä lapset voivat nyt olla melekin varmoja jo joulupukista ja äidin kotiin jäämisestä.

Nykänenkin on hovissa. Olisi se somaa, jos kävisi niin, että Matti pääsisi oman kultansa kainaloon tänne Keski-Suomeen. Uusi elämä on hivellyt sankariamme tosi upeasti. Matista Suomen suurin puolue saisi hyvän ehdokkaan seuraaviin eduskuntavaaleihin.

Voi nimittäin olla niin, että Keski-Suomessa jää perittäväksi vähän ääniä. Teuvo ei luultavasti jaksa Helsingin herrojen myllyssä toista vaalikautta. Luultavasti Teuvo ei jaksa edes koko tätä vaalikautta.

Katselin televisiosta eduskunnasta tullutta keskustelulähetystä. Kamera näytti yleiskuvaa istuntosalista. Aika usein kamera kohdistui puhuviin edustajiin, mutta taukojen kohdalla kamera otti yleiskuvaa salin keskeltä. Siitä kohtaa, missä istuivat galluppien mukaan Suomen suurimman puolueen edustajat.

Puoluerajan pystyi päättelemään edustajien pukeutumisesta. Mekot, takit ja puvut olivat olleet ilmeisen vähäisellä käytöllä jo vuosikaudet. Muoti ja aika olivat ajaneet niistä ohi. Kaikkein silmäänpistävintä oli kuitenkin se, että keskellä istuneet eivät oikein osanneet kantaa asusteitaan. Osa vaatteista näytti melko ryppyisen näköisiltäkin.

Tulevaisuudessa taitaa olla vielä niinkin, että ne asusteet taksissa istumisen seurauksena ovat vieläkin ryppyisempiä. Ja solmioiden solmut vieläkin avonaisempia.

Kukaan ei ole kommentoinut kirjoituksiani viikkotolkulla. Kuten huomaatte, tässä nyt haetaan uudelleen ärsytyskynnystä ja piruilukuilun reunaa. Kirjoittaja on narsisti, joka ei voi sietää yksinäisyyttä.

Jos vieläkään ei kommentteja tule, vaihdetaan puoluetta ja otetaan urheilijoiden tilalle maahanmuuttajat. Tai keskitään vieläkin irvokkaimpia aiheita.

Beaten paths are for beaten men !

Joudun ehkä hikoilemaan, ainakin simuloidusti.

Jääkiekkoilijoiden pokaali on paskana ja maarianhaminalaisen potkupalloporukan molaria epäillään siitä, että hän olisi tehnyt kilpailevan suullisen työsopimuksen jonkun toisen instanssin kanssa.

Urheilu näyttäisi olevan paskaa ja tarjoavan vain sontaluukkuja ja muita ulostuloväyliä.

Lukijoista valtaosa on niitä, jotka eivät tiedä, mikä se semmoinen sontaluukku oikein on. En viitsi nyt asiaa suuremmin selostella. Asia selviää helposti seuraamalla nykypolitiikka.

Kun koko urheilun kenttä on romahtamassa, pelastajia kaivataan. Allekirjoittanutkin on ilmoittautunut 35 vuoden pohtimisen jälkeen ensimmäisen kerran työnantajan TYKY –iltapäivään. Tämän tilaisuuden oleellinen osa on etukäteen netin kautta vastattu kysymyspatteristo, jonka perusteella allekirjoittaneellekin tehdään liikuntaprofiili.

Suhtaudun asiaan mielenkiinnolla. Kysymykset olivat kummallisia, eikä niiden vastausvaihtoehdoissa näyttänyt olevan sellaisia, joihin itse olisin osannut samaistua. Kysyttiin mittaamisesta ja kilpailemisesta. Haluttiin tietää, haluanko hikoilla yhdessä vai erikseen, naisen vai miehen kanssa ja vielä mitä…. Kaikkea ei muistakaan.

Luulen, että tietokone erehtymättömyydessään ehdottaa minulle liikuntalajeiksi talutusratsastusta, mölkkyä ja koronaa. Elän pelon ja häpeän vallassa.

Kyseinen lysti maksaa minulle puolisenttiä vahvan pinon liikuntasetelejä. Olen pitänyt niitä hellästi lompakossa kahta asiaa varten. Ne tekevät lompakon rehvakkaan paksuksi. Toinen syy on se, että olen tulossa vähähiuksiseksi ja vanhaksi. Joku kaunis kerta pankkiautomaatilta lähtee perääni maahanmuuttaja – taustainen partio ja yrittää hankkia sosiaaliturvaa itselleen omatoimisesti.

Kun tällaisessa tilanteessa pääsee eroon liikuntaseteleistään, voi todeta, että hetkellisesti sekä uhri, että varas luulevat ymmärtämättömyydessään voittaneensa.

Joudun ehkä testauksen ja profiloinnin jälkeen sekaantumaan johonkin vilpilliseen doping- tai vedonlyöntilajiin, joka harrastettuna ennen pitkää johtaa tieni oikeuteen huumausainerikokseen tai rahanpesuun syytettynä olemiseen.

Jos käy niin, että häkki heilahtaa, yrittäkää järjestää niin, että en joudu samaan vankilaan urheilijoiden ja urheilulääkäreiden kanssa.

Matkalla

Tatuoitu baariemäntä analysoi asiakkaalle Salattujen elämien jaksoa. Asiakas oli 35 vuotias mies, joka oli rynnännyt huoneeseensa katsomaan sarjaa.

Hän tuli alas kasvot hehkuen ohjelman loputtua.

Minä ajattelin, että minä laskeudun hotellihuoneesta baariin katsomaan elämää. Tämä mies piipahti baarista huoneeseensa katsomaan elämää.

Tämä maailma on kyllä kummallinen.

Minulle baariemäntä ei osannut analysoida mitään. Hän osasi laskea vehnäoluen hiivat oikein lasiin, mutta olisin kaivannut jotain syvällistä. Olisin kaivannut vaikka yhtä uuttä novellin aihetta.

Ajattelin Mikko Alataloa. Näissä kapakoissa ei todella kuule runoa , ei tankaa.

Mekaaninen ääni katosta

Tumma keski-ikäinen nainen tarttuu papereihin ja huokaa kevyesti. Toimistoissa liikutaan jo. Joku kolahdus on siivoojan aikaansaama, joku taas varhaisen työntekijän.

Siivoojat eivät puhu työssään. He vastaavat vieraalla korostuksella ja valkoisilla silmämunillaan ystävällisesti, mutta työssään he eivät puhu. Lika pinnoilla on schengen- likaa. Se ei ymmärrä mitään kieltä ja samalla vain yhtä. Se on vapaa liikkumaan harjan edessä.

Nainen kytkee pöydällä olevaan laitteistoon virran. Kestää hetken. Nainen venyttelee itseään pantterin lailla, huokaisee, naputtaa salasanansa ja kohta ruutu täyttyy liikenneilmoituksista.

Tänäänkin monet junat ovat myöhässä, routa on jyrsinyt uusia ratapenkkoja kelvottomiksi ja uusia junayhteyksiä on kuunvaihteessa aloittanut liikennöinnin.

Nainen sulkee huoneen ovet. Ovien pielissä opastimet muuttuvat punaisiksi. Nainen riisuu takkinsa tuolin selkänojalle, laittaa kuuluttaja-villasukkansa jalkoihin ja aloittaa rauhallisella ja tummalla äänellä luettelemaan kellonaikoja tallentimeen.

Aika ei tästä maailmasta katoa mihinkään, mutta on hyvä olla uusia kellonaikoja varastossa. Eri vuosina ja eri kuukausina luetut kellonajat taltioituina muuttuvat sävykkäiksi vähitellen ja niitä käytetään vasta kolmen vuoden kuluttua, sopivissa paikoissa. Tuore kuulutusääni olisi liian ankara ja huolta herättävä matkustajille.

Kun nainen on lukenut 20 minuuttia satunnaisia kellonaikoja, hän kytkee laitteen tauolle ja juo kivennäisvettä. Sen jälkeen hän lukee itsekseen pätkän Regina- lehden rakkauskertomusta, jotta ääneen löytyisi lämpöä ja hivenen rohkeutta. Joskus nainen lukee novellin miestenlehdestä. Sellaisen novellin jälkeen on helppo lukea sävykkäitä yöjuna-kuulutuksia.

Yhdestä asiasta nainen on onnellinen. Hänen ei tarvitse lukea nauhalle Akaan kaupungin nimeä. Juna kulkee edelleen läpi Toijalan ja siellä se myös pysähtyy. Nainen muistaa lapsuudessaan jo vaarin kanssa harjoitelleensa sanomaan ” seuraavana Toijala ! ”

Hän ei koskaan osaisi kuuluttaa ” Akaa”. Hänestä se on mahdoton paikka ihmisen jäädä pois taikka junan kulkea.

Vihtari on hänestä myös epämiellyttävä kuulutettava. Viinijärveen on helppo saada sopiva sävy Reginalla, mutta Vihtariin ei sovi edes pahin porno. Sanana se on niin kova ja luotaantyöntävä, että siihen ei tahdo millään saada sopivaa sointua.

Kaikki Vihtari – kuulutukset onkin saneltu nauhalle viisi vuotta sitten. Sinä syksynä Koistinen lähti, vei mukanaan hammasharjansa ja kolme keilailupokaalia. Mitään muuta sillä ei ollutkaan.

Nainen oli itkenyt viikon kotona sairauslomalla, palannut viimein töihin ja lukenut yhteen pötköön koko maanantaipäivän Lieksa – Kontiomäki radan vanhoja seisakkeita. Kopras – Höljäkkä – Mätäsvaara- Viekki.

Se on saletti, ettei juna pysähdy niissä ihan joka päivä, mutta kuka joskus joutuu noilla seuduilla junan kanssa keskellä metsää seisomaan, niin kuulutukset on ainakin valmiina, vaikka sulhanen livistikin.

Nainen huokaa ja tarttuu taas mikrofoniin. On tehtävä taas uusi kuulutus. Ihminen ei jaksa enää tätä edessä paperilla olevaa litaniaa toistaa joka päivä monta kertaa.

”Pendolino Kuopioon, juna on edelleen Ilmalassa, vaunuston saapumisesta tiedotetaan erikseen ”

Joskus munissa on pilkkuja

Nainen sanoi löytäneensä pihalta pienen linnunmunan. Hän kysyi, minkä lajin muna se mahtaisi olla.

Ajattelin vastata sokkona, että niittykirvisen. Olin onneksi vähän hidas. Vieressä istunut mies ehti ennen minua

- Noihin tuntomerkkeihin sopii ainakin kymmenen lajia.

Mies kysyi tarkemmin pilkuista. Hän kertoi omistavansa 5000 munan kokoelman. Minä ymmärsin olla hiljaa. Rutistelin vain omia muniani. Olipa hyvä, että olen vähän hidas.

Lintulajista ei saatu selvää. Minä sitä vastoin mietin, olinko kuullut väärin, sekoittanut asian jotenkin, taikka ymmärtänyt jutut hullusti. Onko minulla nyt korvissa vaikkua ja ylimääräisiä nollia jossain. Tuo on tajuton määrä linnunmunia. Tuolla kaverilla, jonka olin tuntenut 10 vuotta, on 5000 munan kokoelma. Millä ihmeellä se on sen kerännyt ?

Kuusikymmenluvulla jokainen pikkusälli keräsi munia. Minun kokoelmani oli parhaimmillaan vissiin 10 lajin suuruinen. Suurta vaaraa emme aiheuttaneet linnuille, sillä rastaat ja harakat munivat vajaat pesät välittömästi täyteen. Monet lajit eivät edes hylänneet pesiä käynnin jälkeen.

Suurimmat tappiot syntyivät siitä, kun vähäväkisten perheiden poikien vaatteet olivat riekaleina ja pihkassa.

Kun kokoelma karttui ja tuli julkisuuteen, kotona kehotettiin lopettamaan sellainen harrastus ja keskittymään koulunkäyntiin ja maatöihin. Annettiin ymmärtää, että onnettomat lintuemot itkevät kadoksissa olevia muniaan.

Yleisesti ei tunnettu asiasta tunnontuskia. Minä kuitenkin lopetin harrastuksen, sillä olin huono kiipeämään sellaisiin puihin, joista puuttuivat alaoksat. En minä korkeita paikkoja pelkää. Minulla ei vain ollut voimia hinkata sileää männyn runkoa ylös.

Ja kai minä tunsin moraalista häpeää. Amerikkalaisen aborttivastustajan moraalista häpeää tuhotusta elämästä. Hukatuista mahdollisuuksista.

Rötö eli räkättirastas on taas tehnyt pihakuuseen pesänsä. Se pesä on nyt viidettä vuotta samassa puussa ja samassa paikassa. Ulko-ovesta on pesälle matkaa 10 metriä. Talon seinästä viisi.

Rastaat yrittävät olla hiljaa ja siististi. Pesälle mennään äänettömästi ja kusi sukassa. He tietävät, että talossa on ilmakivääri ja jousiaseita. Siksi he yrittävät olla huomaamattomia.

Ja minä kuljen kuusen ohi yhtä huomaamattomasti ja teeskentelen, että en ole nähnyt pesää. Näin kaikki sujuu hyvin ja symbioosi kukoistaa.

Kun poikaset ovat kuoriutuneet, rastaat puolustavat pesäänsä varovaisesti ja pieteetillä. Paska ei lennä residenssin omistajan päälle, räksytystä ei kuulu. Juhannuksena rastaan pennut kiskovat jo nurmikosta 10 senttisiä kastematoja niska limassa. Niitä on mukava seurata.

Yhteiselo saa lopullisen kliimaksin elo-syyskuussa, kun marjat pensaissa kypsyvät. Minä tykkään syödä marjoja pensaista, mutta niiden poimiminen ämpäriin on vaivanloista ja väsyttävää. Niinpä rastaat maksavat rauhallisen pesäpaikan vuokran sillä, että syövät suuren osan marjoista ja säästävät minua.

Entinen esimieheni kertoi aikoinaan keränneensä myös linnunmunia. Juttelimme siitä, miten hankalaa oli tuoda munat ehjinä alas puusta. Minä toin usein lippalakin sisällä.

Hän sanoi tuoneensa munat puusta alas suussaan. Se oli kuulemma turvallinen tapa. Jos muisti, että ei alhaalla innoissaan loppumatkaa hypännyt maahan. Eikä pudonnut alas puusta. Silloin kuulemma kävi niin, että leuat löivät loukkua tärähdyksestä ja munat rikkoutuivat suussa.

Sellainen oli erityisen iljettävää, jos hautomisprosessi, eli uuden yksilön kehittyminen oli päässyt hyvään vauhtiin ja syntymän ihme oli lähellä.

Mukavaa sunnuntaiaamiaista.

En kirjoittanut tätä

Teen tänään itselleni energiaa. Teen tästä päivästä itselleni lepoa. Teen tänään ruokaa, mutta en muuta.

Niin ajattelin ja niinhän sitä luulisi. Totuus lienee kuitenkin se, että koko päivä kuluu arjen rutiineissa ja muuttuvissa suunnitelmissa. Niiden rikkominen on hankalaa ja voimille käyvää.

Jospa kuitenkin yrittäisin. Muutetaan suunnitelmia vaikka niin, että en kirjoita mitään tänne blogiin. Taidan lähteä pekonin ja munien paistoon. Sitten luen vähän lehteä.

Ei… jätän lehdenkin lukematta. En siis kirjoita blogia, syön kyllä porvarillisesti aamiaista, mutta lehden jätän lukematta. Aamiaisen jälkeen taidan rikkoa lisää rutiineja.

Tänään en siis kirjoita tänne mitään. En ainakaan aamusta. Ehkä jo illemmalla, kun vieroitusoireet painavat miestä.

Nyt lähden tekemään jotain uusia ja kummallisia asioita.

Elon venheessä malja kaatua voi......

Tänään näin uskomattoman paljon upeita sääriä. Luulen, että näin ainakin 125 paria rotusääriä. Ja siinä ovat vasta nuoret rotusääret.

Olin valmistumisjuhlassa. Oma luokkani, siis luokka, jonka tutor-opettaja olen, on valmistumisvuorossa tänä vuonna. Ajattelin, että nyt minun on kohtuudella syytä olla mukana ja myötäelää siirtymäriitin vaiheet asiallisesti ja rauhallisesti. Tuntea vähän kaihoa, mutta sitten päästää irti ja antaa nuorten mennä.

Kohtuuden nimessä on myönnettävä, että näin myös noin 125 tyylikästä nuorta herraa.

Tänään näin omin silmin myös sen, miten tatuoitu 120 kiloinen naistarjoilija kaataa ravintolassa naisasiakkaan nahkakassiin kompuroinnin yhteydessä kolme kaljaa ja kaksi vissyä.

Aika siinä seisahtuu.

Kaljoista ei tarvinnut maksaa. Pöydän siistiminenkin oli ohjelmanumero, jota oli mukava seurata.

Lehtoreiden ei pitäisi lähteä viihteelle perjantai-iltapäivänä klo 14. Siitä seuraa ilman muuta rangaistus ja vastoinkäyminen.

Satakunnasta soitettiin. Käskettiin istua ja olla rauhallisesti paikoillaan. Äiti oli kummallisen oloinen ja hänen äänensä värisi. Ajattelin, että isä on kuollut. Tätä se tiesi, kun lehtori on kesken työpäivän viihteelle.

Veljentyttö oli mennyt naimisiin. Iltapäivällä. Kahdella todistajalla. Kantaemo ( 80 v) oli sitä mieltä, että hyvä asia. Sanoi kumminkin sen, että olisi ollut mukava olla katsomassa.

Soitin pojalle. Sanoin, että sukunimestä on kaksi naista nyt kahden viikon aikana naitu toiseen nimeen. Sanoin, että kohta meitä on enää alle kymmenen. Nuorimies sanoi ymmärtävänsä yskän, mutta varaavansa itselleen täyden toimintaympäristön ja – vapauden.

Minä olen ymmälläni. Ihmiset ympärilläni valmistuvat, ostelevat autoja, asuntoja, menevät naimisiin, ostelevat perämoottoreita, hevoskuljetuskärryjä, muuttavat paikkakuntaa, ottavat isoja lainoja ja tekevät kaiken aikaa suuria päätöksiä.

Ja minä olen vanha pieru, joka haaveilee eläkkeestä.

Aikakausi on vaihtumassa. Minä olen vaiheessa, jossa ryhdytään käyttämään harmaita mokaksiineja kaikkien pukujen kanssa. Minä olen vaiheessa, jolloin lähdetään hopeahapsi-kerhon kanssa teatteriin, keskellä viikkoa, päivänäytökseen ja linja-autoon otetaan omat eväät.

Ruoka-eväät

Pyhässä maassa

Näin tänään meren ja siilin. Näin lisäksi miehen, jonka traktori oli palanut.

Yhdelle päivälle kuolevaisen on turha enää suurempia vaatia ja toivoa. Kun näkee aavan ja rannattoman meren, tuntee sieraimissaan suolan tuoksun ja kaukomaiden kutsun, voi hetken sanoa olevansa järjettömän onnellinen. Sellaiset elämykset vievät mieheltä pitkän päälle järjen.

Kliimaksien huipulle pääsee tietenkin silloin, kun haistelee aavamerta Uudenkaupungin Pyhämaassa. Hieno nimi paikkakunnalle.

Mies oli polttanut myös kätensä. Se käsi oli jo 75 vuotta vanha, joten se on nuorena ollut turvassa, kun se oli silitellyt hevosen turpaa. Hevoset eivät syty helposti palamaan.

Äsken puhuin siilille. Sitä ujostutti ja se kömpi tienpenkan pöheikköön. Luultavasti se oli naaras. Minä helposti lepertelyllä karkotan kaikki naaraat nykyään.

Tapasin myös miehen, joka muisti luentojeni lauseita viidentoista vuoden takaa sanasta sanaan. Tunsin olevani Hare Krishna.

Tapasin toisenkin miehen. Sotakaverini. Hän sanoi, että alapetini mies Niinisalon ajoilta mittailee nykyään Porin kaupungin katuja, muistoja muovipussissa kuljettaen.

Kaikki tässä maailmassa ei sittenkään ole täydellistä. Suru ja kärsimys on aina lähellämme ja nurkan takana. Sanoin äsken siilille, ettei se ole sen vika. Sanoin, että yrittää itse vain elää niin, ettei kovin pistele toisia ja tuhisee sen verran kesän aikana, että edes muutaman miehen saa hiljenemään.

Siinä on siilille kylliksi tehtävää.

Vamos !

Menen Satakuntaan. Menen metsiin ja merenrannoille. Menen kuuntelemaan lyhyttä puhetta
ja pitkiä taukoja.

Joudun kuitenkin sieltä palaamaan takaisin torstai-iltana. Pyrin kulkemaan avoimin silmin, jotta teillekin jotain kerrottavaa olisi.

Yöllä satoi julmetusti. Valvoin. Mietin sitä, miksi leipäjonossa ei ole leipiä, vaan ihmisiä. Miksi kanikonttoreissa ei ole kaneja ?

Ehkä ongelma Satakunnassa selviää. Käyn myös Varsinais-Suomen puolella. Siellä tuskin mikään asia selviää.

Poissa ollessani katselkaa vaikka Nurmisen kaatumisvideoa. Siihen ei helpolla kyllästy. Niin aikanne kuluu nopeammin.

Olen kadottanut yhden lampaan ! !

Tämä lammas ei vastaa puhelimeen eikä meileihin. Tämä kadotettu opiskelija on vaihtanut numeronsa tuntemattomaksi varmaankin. Hän ei halua, että saamme häneen yhteyden. Hän on ehkä estänyt oppilaitoksen numeron hälyyttämästä.

Yhteytemme katosi jo siinä vaiheessa viime talvena, kun hän oli pois joka toiselta tunnilta. Silti hän sai kaikista tenteistä kiitettävän arvosanan. Emme saaneet häneen yhteyttä edes niin, että hän olisi esitellyt meille heikkouksiaan.

Hän oli pois.

Ja jos hän oli paikalla, hän pulisi ja hölötti ja häiritsi opetusta. Hän ei halunnut silloinkaan, että saisimme häneen yhteyttä. Jos pitää omaa showta, toisten yhteydenotolle ei jää enää tilaa.

No, jos hän ei soita aamuun mennessä, eikä vastaa viesteihini, ajan torstaina hänen paikkakuntansa suurimman asutuskeskuksen läpi ja soitan torvea koko ajan, 5 kilometriä.

Kasvattava juhla

Olin siis reissussa ja lähden taas aamulla. Tulin kotiin kuitenkin fressinä ja ilman suuria seremonioita. Autolla kun on liikenteessä, eikä jääkiekkomailaan koske, säästyy monelta päänsäryltä.

Muutamalla valmentajalla ja pelaajalla näytti olleen vähän ” kostea maila”. Erityisesti valmentaja Nurminen oli jo puolen viikon maissa kisastudiossa sen näköinen, että turnauksen olisi ollut syytä jo päättyä.

Ruotsalaiset hävisivät jääkiekossa. Euromaiden tukioperaatioissa he taas voittivat selvää rahaa, sillä heillä on seteleissään vanhoja kuolleita miehiä. Meillä on vain typeriä siltoja.

Aikoinaan pidettiin markka-aikaan rahamiehinä niitä, joilla oli taskussa seteleitä, joissa elävät presidentit esiintyivät.

Juovuksissa oleva Nurminen teki siis sen, jota huolintaliike Nurminen ei lupaa tehdä. Hän tölväisi lommon pokaaliin ja rähmisteli Vantaan pyhää, kartellin hinnoittelemaa asfalttia oikein kunnolla. Nurminen ei tällä kertaa välittänyt. Vaikka slogan sanoo, että älä välit, Nurminen välittä.

Olisin halunnut nähdä sen, kun Nurminen moiskauttaa Tarjalle viinanhuuruisen kielarin ja 90 000 ihmisen edessä romahtaa presidentin kanssa kanveesiin. Siitä sitä olisi passannut sitten You Tube – porukan vääntää räppivideota ja nytkytellä itseään ekstaasin.

Rakennusmestari oli outo valinta. Loirin laulukin oli hukkaan heitettyä kamaa. Kuosmanen hoiti homman kotiin. Pois oli kuitenkin ensimmäisen kerran paatos.

Siinä sitä taas esiteltiin kiekkojunnuille oikein olan takaa humalaisia nuoriamiehiä. Varmaa on, että ensi jouluksi moni F - junnu haluaa uudet luistimet, Bauerin komposiittimailan ja koko salkun Saarenmaata. Niilä se peli lähtee luistamaan.

Ei lopu tästä maassa kepin kanssa sohiminen. Jotkut olivat jopa Haaparannassa käyneet porsastelemassa ja Ruotsin lippuja polttelemassa.

En muuten katsonut peliä. En katsonut 1995 vuonnakaan kuin kolmannen erän jalasjärveläisessä kaljakuppilassa. Silloin kaikki oli uutta ja kummallista. Pari paikallista aikamiespoikaa yritti voiton hetkellä ryhtyä halaamaan minua, mutta minä sanoin niille kummallekin, että pirä ittes miehenä !

Tällä kertaa nukuin sikeästi Doxal- unia nähden. Aamulla heräsin. Avasin television, ja voi paska…. Taas sama juttu kuin 1995. Tuon saamarin pytyn vuoksi demarit on nousemassa taas hallitukseen. Aina vi**u, kun maa on juuri ja juuri pääsemässä tolpilleen, pikkuisin askelin, niin sitten voitetaan kulta ja demarit nousee valtaan.

Kuten huomaatte, olen Nurmiselle vain kateellinen. Keksin kyllä kaikkea mahdollista moskaa tästäkin aiheesta. Tämä kiekkovoitto jotenkin meille vielä kierteellä aiheuttaa tuskaa, luulen.

Lähden taas taipaleelle

"Vene on varmimmassa turvassa silloin kun se on satamassa, mutta ei veneitä ole rakennettu sen vuoksi..."

Paulo Coelho


"Katsoin aurinkoon.
Katsoin kuuhun.
Katsoin silmiisi.
Katsoin tiliotteen.
Ei perkele.
Katsoin takaisin aurinkoon."

Pauli Kohelo

Sittenkin vähitellen ...

Oli pakko lähteä hakemaan Vanhaa Leidiä talvisäilytyksestä. Juuri nyt sattui sopimaan säilytyspaikan omistajalle.Etsin ajovarusteet, pakkasin työkalut ja akun ja kaiken tarpeellisen.

Lähdimme kaivamaan Leidiä. Moottoripyörä on luonnollisesti feminiini, ainakin miehelle. Kun kerran noustaan satulaan, niin sitten noustaan satulaan, se on selvää ja yksinkertaista. Sitä en tiedä, mikä moottoripyörä olisi naismotoristille.

Halli oli täynnä suuria veneitä. Leidi oli jossain niiden takana ja välissä. Siirtelimme trailereilla olleita veneitä välillä oikealle ja välillä vasemmalle, kunnes viimein aukesi puolimetrinen väylä hivuttaa hänet ulos.

Kun istuu seitsemän kuukauden tauon jälkeen moottoripyörän selkään, pieni sähkövirta kulkee läpi ruumiin. Muutamassa sekunnissa ruumis muistaa asennot ja kahvojen kosketuksen ja polttoainetankin muodot reisien välissä.

Kun kone sitten jyrähtää viimein käyntiin, alitajunta lyö filminauhan pyörimään päässä ja raajojen liikkeet muuttuvat automaatioiksi. Jalka löytää jalkatapin, käsi säätää ryyppyä ja jalka laukaisee seisontatuen yläasentoon. kaikki on automaattista ja selkärangassa. Minuutin lämmityskäytön aikana olet mielesäsi ajanut kolme tietä loppuun.

Flunssa muuttuu toisenlaiseksi kuumeeksi.

Nyt hän on sitten autotallissa. Vanha Leidi on vasta 27 vuotias, joten ihmis-iässä tuonikäinen nainen vasta opettelee leidiyteen. Moottoripyöräikä saadaan kuitenkin kertomalla todellinen ikä kertoimella 1.8. Sen mukaan leidi on nyt 48 ja , se jos mikä on upea ikä Leidille. Siinä isässä naisetkin ovat vaarallisimmillan.

Hän on nyt pimeässä tallissa.

Nyt vähitelleen taas flunssa-kuume nousee. Menen petiin lukemaan runoja.

Kaatuneena sohvalle Kaatuneitten päivänä

Olen nyt suuressa taudissa. Minua yskittää ja minua särkee joka paikasta. Minulla on suuri nuha ja jomotus. Olen tulossa juuri nyt hoivattavaksi lapseksi.

Olen säästynyt taudeilta. Flunssaa minulla ole ollut ainakaan vuoteen, ehkä ei kahteen vuoteen. Nyt pääni on sekaisin ja murehdin huomisesta työpäivästä.

Pääni on sekaisin myös Asko Sahlbergin kirjasta He. Ytimekäs nimi kirjalla. Sisältökin on ytimekäs. Sanoisin, että kirja on loistava, upea ja säälimätönkin. Romaani on vain 120 sivun mittainen. Kaikki tärkeä on kuitenkin saatu mukaan.

Lukijan ajatuksissa tarina sitten ryhtyy paisumaan ja laajenemaan. Uskon, että juuri Sahlbergin romaani ajaa nyt tätä räkää ja yskää pois ruumiistani.

Kun minä olen flunssassa ja kuumeessa, näen houreita ja menen sekaiseen tilaan. Jo 38 asteen ruumiinlämpö ajaa Idin alueelta liikkeelle kaikki pohjamudissa lilluneet ajatukset, pelot ja fantasiat. Olen todella hankala hoidettava.

Tänään minun piti noutaa mopo kotiin. Taitaa siirtyä. Tänään piti maksaa laskuja verkkopankissa ja tehdä ensiviikon töitä. Taitaa siirtyä. Tänään minun piti olla aurinkoinen ja ystävällinen kotona. Taitaa sekin siirtyä.

Taidan ottaa kuumaa mehua ja mennä sohvalle pitkäkseen. Taidan ryhtyä kateelliseksi kaikille terveille, jotka tuolla ulkona nyt kirmaavat ja telmivät.

Pilasin kaiken lisäksi yhden pihakuusenkin eilen hoitoleikkauksella. Hoitoleikkaus-idea annettiin minulle ylempää, joten asia on nk. oma vika, kun en jaksanut ryhtyä asiasta taistelemaan ja tehtävästä vetäytymään.

Euroviisutkin menivät kuulemma normaalisti. Luultavasti Suomi häviää myös jääkiekko-ottelun. Tämä on kaatuneitten liputuspäivä, joten kaikin puolin huono, tosi huono päivä.

Vain Sahlbergin kirja tuo valoa elämään. Se on upea ja loistava ja lähes täydellinen. Kirjoitan siitä lisää ehkä vielä… jonain hyvänä päivänä

Mikael Granlund veivaa persujen ajatukset sekaisin

Mahtaa perusuomalaisia harmittaa oikein kunnolla. Ruotsinkielisellä sukunimellä varustettu naskali tekee jääkiekossa maalin ja osaa muutenkin pelata hyvin.

Sen genitaalialue - harmituksen voi vaikka päätellä muutamilta keskustelupalstoilta jo heti aamutuimaan. Kommentit ovat pöyristyttäviä ja kummallisia. Jääkiekkoilija teilataan sukunimensä vuoksi.

Osa syynä on tietenkin se, että viime laman jälkeen mielenterveystyön hoitovasteet ovat jääneet sangen vaatimattomiksi, koska yhä enemmän yhteiskunnan on ollut pakko turvautua avohoitoon.

Persuille tiedoksi sellainen asia, että Suomessa on tuhansia ja taas tuhansia sellaisia ummikosuomalaisia, joilla on ruotsinkielinen sukunimi, mutta jotka eivät osaa ruotsia ollenkaan tai hyvin huonosti. Eivät ainakaan puhu sitä.

Persulauman edessä joudun nyt paljastamaan hätäpäissäni sen, että Tillman on pseudonyymi. Jos sana tuntuu oudolta, sanottakoon, että se tarkoittaa salanimeä. Minä puhun ruotsia helkkarin huonosti. Viimeksi tyttären häissä yritin, mutta ruotsalaisen kumppanin ehdotuksesta puhuimme englantia. Puhun ruotsia helkkarin huonosti, vaikka olen sitä 9 vuotta opiskellut.

Tillmanin oikea sukunimi oli Lindqvist vuoteen 1926 asti. Mutta nekään Lindqvistit eivät osanneet sanaakaan ruotsia. Kyseisenä vuonna vaari suomensi sukunimen ja teki sen niin ovelasti ja oudosti, ettei se nimi ole kenellekään kelvannut. Nyt kun tyttäreni muutti nimensä miehensä mukaiseksi, meitä on olemassa yhtä monta kuin ihmisellä on normaalisti sormia ja varpaita. Sirkkelimiehellä voi olla vähemmän.

Me siis ei enää edes haista ruotsalaisuudelle. Tyttäreni uutta sukunimeä kantaa nyt Suomessa yhtä monta ihmistä kuin kahdessa viikossa on päiviä, taikka , jos se tutumpi on, kahdessa seiskalehdessä on numeroita lehden nimessä yhteensä.

Mutta armoa siis, persut. Älkää leipoko minua lättyyn. Olen huono ruotsinkielessä ja olen täällä salanimellä. Oikea nimeni on ihan kunnollinen suomalainen, tosin hyvin harvinainen sellainen. Yritän kirjoittaa vain suomeksi. Jos se yhtään helpottaa, voin tehdä tarpeellisen määrän yhdyssanavirheitä, jotta lukeminen sujuisi paremmin. Tavuviivoja en käytä, vaikka joskus niitä tähän tekstiin ilmestyy kun siirrän tekstiä alustalta toiselle.

Ja säästäkää nyt tuo jääkiekkopoikakin. Antaa pojan pelata ja nauttia nimestään. Hieno nimi ja taitava kaveri.

Meillä Raumalla ollaan kielen kanssa hyvin solidaarisia ja yleisdemokraatteja. Meillä on satoja ja tuhansia lainasanoja ruotsinkielestä. Mitä niitä itse keksimään kun valmiita on vaikka kuinka.

Kohta laitan tulet takkaan ja katson kuinka savu menee korsteenista läpi. Sitten paistan munakasta ja ladon sen tallriikille ja freistan sitä gaffelil eine verran syöd´jos se pysyisi sisäll.

Ja katsokaa. Ei ihottumaa, ei verinaarmua, ei edes pahaa mieltä. Mies kirjoittaa edelleen ja suunnittelee suuria koitoksia tälle päivälle. Ruotsinkielessä ja pirtussa on molemmissa se hyvä puoli, että raakana ne maistuvat pahalta ja polttavat sisikuntaa. Mutta kun niitä vähän landraa, niin ai että, miten se on somaa ja mukavaa.

Huomenna kaikki persut pääsevät taas mielityöhönsä. Jääkiekossa kuulemma katsotaan keppien avulla nyt sitten taas se, mistä päästä se kana pissii ja millä kielellä sitä jääkiekkoa pelataan.

Tulee mieleeni nyt anekdootti strutsinsulkahöyhenhuiskusta ja siitä, miten semmoista huiskaa pitää huiskuttaa. Anekdootti saattaisi viedä minut kuitenkin leivättömän pöydän ääreen, sillä siinä on runsaasti kielipoliittista, maahanmuuttopoliittista ja persu-poliittista sanomaa. Niinpä sivistyneenä miehenä annan olla.

Sen kirjoitin, minkä kirjoitin....

Päivityskatkos on vienyt kuolemattomat sanani eiliseltä päivältä huut helkkariin.

Niissä sanoissa puhuttiin Leppävirrasta. Tuosta maineikkaasta paikkakunnasta. Yritän kaivaa kovalevyltä asian esille.

Ällistyksekseni huomaan joutuneeni tähän julkiseen kirjoittamiseen koukkuun. Muutaman tunnin tauko ja mies jo kävelee pitkin seiniä.

Kirjoittamisesta puheenollen; Naapurinrouva on saanut kirjansa oikean kustantajan myllystä läpi ja markkinoille. Sen lisäksi poikani tyttöystävällä on oikea kustannussopimus oikean kustantajan kanssa.

Sammumaton palo riivaa minuakin. Onneksi tämä blogger-kanava nyt aukesi. Saan ainakin pahemman tuskani kirjoitettua ulos. Lisää kohta, jahkaa saan hengitykseni tasaantumaan.

ps.

Isällänikin ( 82 v) on kuulemma jo käsikirjoitus valmiina.

Minua on muistettu

Leppävirralla toimivalta Itä-Suomen liikenneturvallisuuskeskukselta tuli kirje. Ajattelin, että nyt vihdoin minua muistetaan siitä, että olen liikenteessä varovaisesti liikkeellä. Ajattelin, että matka turvalliseen Espanjaan on nyt tässä kirjekuoressa.

Siellä oli kuitenkin vain ylikonstaapelin lähettämä huomautus siitä, että Varkaudessa vastaedes siinä Severi Suhusen vahanukke- huoltoaseman kohdalla pitää ajaa alle 50 km /h. Minun kokeilemani 55 km / h vauhti oli saanut kameran tolpassa välähtämään. Perjantaina ajettu ja kirje jo keskiviikko- aamuna minun kourissani. Hyvin se lain karvainen käsi toimii.

Ironista on se, että yksi Suomen kuolonkolari- suma-valtateistä on juuri se, joka menee Leppävirran ohitse.

Olen seuraavat viisi viikkoa ahkerasti tien päällä. Mittariin tulee 5000 -8000 km. Toivoa sopii, että en joudu uudelleen viranomaisten käsiin .

Cinderella

Tänään keskustalaiset eivät ole ehtineet töpeksiä enää suuresti. SDP on kiihkoissaan ottanut nyt piikkipaikan tässä juoksussa. Tukipakettien ja Portugalin auttamisen ehtona on nyt jostain ilmaantunut suomalaisten pankkien vero.

Suomalaiset pankit ovat hoitaneet 1992 vuoden jälkeen asiansa kunnolla. Niinpä niille laitetaan nyt sitten SDP-vero, joka vääjäämättä iskee jokaisen pankkipalveluja käyttävän kukkaroon. Vain varakkaat voivat järjestellä asiansa niin, että heidän suhteellinen osuutensa ko. veron jälkiseurauksista on pieni.

Demarit siis tekivät sen taas. Aiheuttavat omille kannattajilleen kurjuutta ja ongelmia. Jos Keskustan silmäätekevät näyttävät olevan omaneduntavoittelijoita ja vähän yksinkertaisia, nämä Demarit tuntuvat olevan vain yksinkertaisia.

Tobinin veron olisin hyvinkin käsittänyt. Sekin on kiistelty asia, mutta olisi sitä nyt voinut tässä kokeilla. Tämä nykyinen ehdotus on tarkoitettu populistiseksi sumutukseksi. Perusdemari juopuu tästä kostonhalusta ja riemuitsee jouluun asti. Ajatus pankkiherrojen kyykyttämisestä kamppailee tasapäisesti sen kanssa, että kusee 30 asteen pakkasessa housuihinsa, jotta edes vähän lämmittäisi.

Puheenjohtaja Jutta tuo minun mieleeni linja-auton rahastajatytön. Näitä oli vielä 1960 ja -70 luvuilla jokaisessa linja-autossa.

Nämä rahastajatytöt olivat kovaksikeitettyjä, paheellisen oloisia, flirttejä, joskus vähän häikäilemättömiä, mutta ennen kaikkea oman arvonsa tuntevia.

Linja-auton katossa oli kaksi nappia. Toisesta kun painoi, saattoi odottaa, että kuljettaja pysäyttää seuraavalla pysäkillä. Toisesta kun painoi, tämä yhdistetty autoemäntä – rahastaja – kuskien viihdyttäjä saapui kysymään, mitä kuljetettava tarvitsee.

Rahastajatytöillä oli aina piukka peppu. Hänen piti pystyä sujuvasti kulkemaan ahtaalla käytävällä, hänen piti osata nojata poikittain rahastuksen ajan istuimeen ja kun käytäväkin oli täynnä seisovia oppilaita, hänen piti pystyä pujottautumaan tiukoilla lantiohousuillaan pitkin tungosta auton perälle asti.

Rahastajatyttö saa minut näköjään hyvälle päälle ja tunnelmoimaan menneistä. Rahastajatyttö saa minut oikeastaan sekopäiseksi.

Jutta ja demarit saavat minut taas sekoamaan ja epätoivoiseksi. Aika moni Topi Romppainen taas miettii jossain betonielementtikerrostalossa sitä, miksi se punaisen viivan vetäminen ei taaskaan tuonut jauhopussia eteiseen, marsua lapselle ja mersua isälle.

Niitä toiveita varten on Joulupukki.

Amok - ajoa

Tänään lähden tervehtimään opiskelevaa nuorisoa maakuntiin.

Edessä on 500 km autolla ajoa läpi äärimmäisen vihreän maaseudun. Edessä on lähdestulkoon matka Kalliosta Eiraan - elokuvan teemassa.

Edessä on 500 km läpi Etelä- ja Keski-Pohjanmaan.

Jos niin kävisi , että kohtaisin matkallani vastoinkäymisiä, olen illan suussa pakotettu pakenemaan Mad-Max tyyliin ruotsinkieliselle rannikkoseudulle turvaa hakemaan, raportoin siitä jostain Närpiöläisestä majoitusliikkeestä, taikka yritän palata omieni joukkoon 8-tien, Satakunnan ja Hämeen kautta.

Kenen näköinen olet ?

Suomen politiikassa on mukana mies, joka on melkein veljeni kaksoisolento. Luojan kiitos, veljeni ei ole mielipiteittensä kanssa tuon poliitikon kaksoisolento. Se olisi kauhistuttavaa.

Useimmat meistä sanovat, että he ovat isänsä, taikka äitinsä näköisiä. Monet myöntävät, että aviopuolisotkin muistuttavat toisiaan kasvonpiirteiltään, ainakin 30 vuoden avioliiton jälkeen.

Minä en ole oikein minkään näköinen. Myönnetään. Mutta on minussa silti enemmän näköä kuin uusissa autoissa. Minä huononäköisenä en enää erota toisistaan näitä ropposia.

Ennen oli pikkupojilla paljon helpompaa. Volkkari oli erilainen kuin Mosse ja Citikka oli taas omanlaisensa. Opel oli kantikas.

Moderni massatuotantomaailma halusi yksilöllisyyttä. Pitkään kestävä kestokulutushyödyke valittiin niin, että se kertoi jotain omistajastaan.

Nyt omistamisen kohteet piilotetaan lattean muotokielen taakse. Postmoderni vie sielumme tarinalla, ei enää metallikasalla.

Postmodernissa erotumme nyt vaatteilla. Autot ovat nyt yhtä muodottoman samanlaisia kuin meidän nuhjuiset harmaat vaatteemme olivat 1950- ja – 60 luvuille.

Minä en muistuta ketään poliitikkoa. Luojan kiitos. Minä saatan muistuttaa kaukaisesti erästä iskelmätähteä. Minut on jopa sekoitettu joskus häneen. Sitten minä muistutan erästä musiikinopettajaa. Molemmissa tapauksissa pystyn todistamaan identiteettini sillä, että kajautan reippaan laulelman, tai parikin tahtia riittää yleensä hyvin.

Passikuvassa jouduin ottamaan pois silmälasini. En enää muistuttanut itseäni. Kauhistuin. EU – määräykset riistivät itseltäni identiteetin. Kuljen tästä lähtien seuraavat 5 vuotta rajojen yli jonakin toisena. Lasit kädessä. Toisessa kädessä silmälasit ja toisessa joku muu lasi.

Timonpäivän jälkeistä ahdistusta

Eduskuntapuolueet saavat tänään käsiteltäväkseen Portugalin tukipakettia kannattavan virkamiesesityksen. On edessä siis jännittävä päivä. Puolueiden kannoista riippuu nimittäin se, pääseekö Suomen edustaja Eurovision laulukilpailuissa jatkoon. Nyt kun puolueet vain osaisivat olla viisaita ja ajatella koko kansan ja paskalehdistön etua.

Näitä mietin ja kauhistelen ihmismielen saatanallisuutta ja dualistista rakennetta. Tässä nyt on oikeastaan Mylly-Matti – pelin tapainen tilanne, jossa mikä tahansa siirto sataa laariin. Ihmiskunnan kauheuksien laariin.

Jos tukipaketti hyväksytään, monet hyväksyjät ovat saatanallisia pettureita ja paskanpuhujia, jotka ovat kusettaneet äänestäjiään 5-0. Jos taas tukipaketti hylätään, hylkääjät ovat saatanallisia pettureita ja ihmiskunnan vihamiehiä, jotka aiheuttavat Eurooppaan suurimman katastrofin sitten toisen maailmansodan.

Lähden kohta oikeisiin töihin. Lisäarvoa yhteiskunnalle tuottavaan työhön, jossa yritän tänäänkin toimia niin, että suuria virheitä ei pääsisi tapahtumaan ja samalla säilyttäisin kasvoni ja uskaltaisin katsoa peiliin taas illalla.

Päättäjät tekevät kuitenkin kaikkensa, jotta tavallisten ihmisten toimet mitätöitäisiin. Onneksi en ole kuitenkaan hätäkeskuksessa töissä. Saattaa nimittäin käydä niin, että kunhan kaikki ovat kämppänsä myyneet ja uuteen kaupunkiin hätää lievittämään menneet, poliittiset päättäjät komentavat koko revohkan takaisin vanhaan luolaan ja vanhaan kotikaupunkiin.

Tähänkin pätee vanha raumalainen nuorisosananlasku 1970- luvulta.

Saat kusta minun taskuuni, jos nauramatta kuset.

Juhlan jälkeen

Viikonlopun jälkeen olo tuntuu haikealta. Ihmisen paluu arkeen on hidasta ja tuskallista. Ajatukset karkailevat yhtenään menneisiin päiviin ja tunnelmasirpaleita löytyy muistin lokeroista ja nurkkauksista.

Töihin tullessa huomasin, että joku muukin on unohtunut eilisiin tunnelmiin. Työpaikan lipputangossa roikkui velttona äitienpäivälippu. Myöhemmin tässä sitten on selvinnyt se, että tässä vaiheessa vuotta liputuspäiviä on runsaasti ja jopa perättäisinä päivinä.

Tänään liputammekin Timon, suuren Eurooppa-ystävän kunniaksi.

Tulevat opettajasukupolvet voinevat käyttää tätä päivää hyvänä esimerkkinä, kun he opettavat nuorille, mitä sivistyssanana ironia tarkoittaa.

Minä saatoin lauantaina tyttäreni avioliiton satamaan pitkin kirkon pitkää käytävää. Sellaisen asian muisteleminenkin saa aikuisen miehen kurkun karheaksi ja olon väriseväksi.

Selviydyin asiasta ilmeisen kohtuullisesti.

Myöhemmin onnistuin vielä tiivistämään kolmetuntisen puheeni 13 minuuttiin. Sitäkin pidettiin hyvänä suorituksena. Sain ihmiset itkemään ja nauramaan. Edelleen , uskoisin, että hyviä hääpuheen kriteerejä.

Vieraita oli monilta mantereilta ja useista maista. Hääautoa kuljetti portugalilainen nuorimies, jota boolimaljan lähistöllä illan myöhemmässä vaiheessa ryhdyttiin yleisesti kutsumaan Portugalin pääministeriksi.

Rauman kielistä laulelmaa kuultiin. Siitäkin hääväki liikuttui, vaikka eivät mahdollisesti ymmärtäneet sanomaa.

Epämääräinen rosvolauma ryösti jossain vaiheessa anopit. Heidät kuitenkin palautettiin sangen nopeasti, sillä olivat rosvojen piilopaikassa osoittautuneet määräilynhaluisiksi ja lisäksi erittäin persoiksi samppanjalle ja mansikoille.

Ja nyt minulla on tietenkin sitten kaihoisa olo. Juhlat ovat ohi. Nuoripari on näillä hetkillä saapumassa jonnekin tuntemattomalle pikkusaarelle Kreikan saaristossa. Ja aikovat olla siellä pari viikkoa. Tyttäreni suunnittelee nyt elämäänsä toisen miehen kanssa.

Nuorimies lähtee taas tyttöystävänsä kanssa huomenna viikoksi Irlantiin.

Haikeana yritän lohduttaa itseäni sillä, että ainakin meidän perheemme yrittää tukea nyt näitä Euroopan pikkuvaltioita heidän ongelmissaan.

Kuvan teksti on hääparin toisilleen pitämästä päiväkirjasta.

Tervetuloa lukijaksi Ananas. Toivottavasti viihdyt.

Tauko

Pidän muutaman päivän taukoa virtuaalimaailmasta. On kiireitä ja puuhaa.

Olen pari päivää matkoillakin. Sellainen tekee ihmiselle aina hyvää. Varsinkin kunnallispoliitiikasta on ihmispoloisen syytä aina välillä ottaa etäisyyttä. Usein myös omasta fyysisestä asuinpaikastaan. Joskus on jopa syytä ottaa etäisyyttä ihmisiinkin

Menen tavallaan siis löytöretkelle uuteen ja tuntemattomaan. Menen pois nykyisyydestä, unohdan kaiken arkisen ja eilisen. Menen viikonlopuksi omieni pariin. Menen niiden keskelle, jotka ovat minulle tärkeitä.

Minä palaan kuitenkin. Mikäpä minut täältä pois pitäisi. Palaan tällä kertaa vähän muuttuneena ja vähän toisenlaisena.

Livenä, ihan urpona

Lajitoverit epäilemättä ovat seuranneet sitä, miten toisia ihmisiä hakataan puukepillä kuonoon jään pinnassa.

Jotkut lajitoverit ovat epäilemättä myös seuranneet sitä prosessia, jolla eurooppalaisten hulttiovaltioiden raha-asiat laitetaan kuntoon ilman, että uusi eduskunta pääsisi sanomaan asiasta yhtään mitään.

Jos istuisin eduskuntasalissa, minua kyllä vituttaisi. Persuäänestäjiä voi kohta vituttaa ihan sutena, kun heille selviää se, että seuraavan kerran yleisönosastoon kirjoittaessaan he voivat käyttää nimimerkkiä ” äänestinkö turhaan”

Mutta , koska minä teen huomennakin työtä, jolla on lisäarvoa, opetan nuorisoa, kirjoitan juuri nyt puhetta ja kannan huolta huomisesta, minua vituttaa vain vähän.

Minua vähän puistattaa se, että Yhdysvaltojen päämies seuraa live- lähetyksenä suuren terroristin teloitusta. Olisin odottanut edes yllättyneisyyden teeskentelyä.

Ihan vain rehellinen ystävän kysymys; Kenen teloitusta / tappamista te haluatte katsoa. Omalta kohdaltani vastaan, että en kenenkään. En halua katsoa yhdenkään ihmisen live – tappamista.

Voisin katsoa live – jalkapalloa, live – rakastelua ja live- novellinkirjoittamista. Voisin jopa katsoa livenä kehityskeskustelua. Mutta en minä kyllä katsoisi livenä tappamista.

Jos olisin Obaman, kyselisin erikoisjoukoilta samalla lailla kuin aikoinaan lapsena kysyttiin, joko kissanpennut on hävitetty.

Synnin palkka

Puheenjohtaja Soini on sanonut Euro-alueen kriisin olevan synnin palkka. Jotain pahaa joku on siis tehnyt ja Jumala rankaisee näin nyt sitten koko maaosaa. Mielenkiintoinen ajatusrakennelma katolilaiselta poliitikolta.

Saimi mummu varoitti aikoinaan Luovion kahvilasta. Kuka siellä iltaansa istuskelee, saa maksaa siitä kovan hinnan. Niin sitten kävikin yleensä. Vain Mauri Antero Nummisen kohdalla Saimi mummu erehtyi. M.A. kävi aikoinaan piipahtamassa ko. kahvilassa ja liitti kokemuksensa pohjalta kirjoittamansa tekstin kirjaansa, jossa hän esitteli Suomen keskiolut-baareja. Asiallinen kirja. Voin suositella.

Mutta palataanpa puheenjohtaja Soiniin. Synnin palkka. Lutherin maailmassa synnistä pääsee eroon synninpäästöllä, katumuksella ja sillä, että ei alvariinsa uudelleen, heti seuraavana päivänä mene sitä tekemään. Katolisessa maailmassa on ilmeisesti toisin.

Eurooppalaisessa maailmassa syntiä ovat tehneet pääasiassa Soinin uskonveljet. Soinilla lienee asiasta joltiseltaankin selvät mielipiteet ja käsitykset.

Tarvittaisiin jälleen jonkunlainen uskonpuhdistus. Pitäisi kurittaa etelän tuhlaajapoikia, antaa vähän tukkapöllyä ja pistää heidät maistamaan omaa kurjuuttaan. Sitäköhän Soini tarkoittaa.

Bin Ladenin syntien palkka oli upottaminen merkitsemättömään hautaan. Nyt synnit ovat sovitettu. Niinhän tämä uusi maailmanjärjestys toimii. Synnin palkka on kuolema. Bin Ladenilla on nyt kukaties seuranaan 70 neitsyttä. Niin ainakin uskoo puoli maailmaa.

Usko ja tuomio näyttävät olevan mitä suuremmassa määrin kulttuurirelativistinen juttu, jonka omistajana on kansallisvaltio ja sitä kautta sen jäsen. Soinin sanojen mukaan almuilla ja aneilla ei nyt pärjätä.

Minua kauhistuttaa se, miten Soini ja hänen kumppaninsa siirtävät syntioppinsa kotimaiseen politiikkaan. Kuka on tehnyt syntiä ? Kuinka se tullaan rankaisemaan ? Ovatko syntiset ja syylliset puhtaaksi pestyjä sen jälkeen, vai jatkuuko meno entisellään.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että syntisiä ovat värilliset ihmiset, jotka tulevat luoksemme sellaisessa olomuodossa, että eivät pysty itsestään ilman apua huolehtimaan. Synniksi se näyttää muuttuvan siksi, että jotkut uskovat heidän tulleen tänne tahallaan ja hymyssä suin.

Minä en tiedä asian oikeaa luonnetta, enkä olotilaa. Enkä välttämättä halua ottaa edes selville sitä. Minua sitä vastoin kiusaa se, että maakunnassa on havaittavissa ensimmäiset merkit siitä, että yhteiskuntaa kosketteleva päätöksenteko on saamassa kriteerikseen syntisyyden, hulluuden ja tunteet. Maakunnissa on olemassa jo ensimmäisiä merkkejä siitä, että viidenpennin suutarit tekevät sadan euron vahinkoja.

Suomalaiset kävivät 1600 – luvulla opettamassa Keski-Euroopan katolilaisille vähän pakkoruotsia. Jotain samaa on nyt ilmassa. Suomalaiset kävivät opettamassa pakkoruotsia suomeksi niin, että eräin paikoin Tsekinmaalla vieläkin pienissä kylissä pikkulapsia kasvatetaan uhkailemalla suomalaisilla. Olen käynyt Kaarlen sillalla katsomassa paikkaa, johon Hakkapeliitat retkensä pysäyttivät.

Tälläkin kertaa käy niin, että kun Hakkaraiset, Tuupaiset ja Soinit lähtevät keskieurooppalaisia opastamaan, viimein tullaan verissä päin takaisin. Harmillista ja surkeaa on se, että sangen moni kyvykäs ja viisas ihminen tuhoutuu poliittisesti tässä taistelussa. Vain vahvemmat kieltäytyvät hyväksymästä sitä.

Olen menettämässä uskoni. Myönnetään. Olen menettämässä uskoni ihmiseen, en Jumalaan. Mitä enemmän luen ja perehdyn yhteiskuntien toimintamekanismeihin, sitä kauhistuneemmaksi tulen, seuratessani arkipäivää. Poliittinen luonnollinen koe on kaikenaikaa menossa ympärillämme. Sen näennäinen hidas etenemisvauhti sokeuttaa meidät, kun yritämme seurata sitä lähietäisyydeltä.

Tulevat sukupolvet voinevat tehdä lopullisen analyysin. Sitten kun vähän etäisyyttä on saatu asioihin. Toivon mukaan ihmiskunta ei sitä odotellessaan revi toisiltaan silmiä päästä. Sitten emme näe mitään ja joudumme luottamaan huhupuheisiin ja valtaapitäviin. Se olisi onnetonta

Edelleen hyvin kylmää kyytiä....

Olin parturissa siistimässä kaljuni ja partani. Olin minulle oudossa ja uudessa parturissa.

Huomenna on nimittäin suuri juhlapäivä, enkä halua olla metsänpörönä, enkä yhdyssanavammaisena perussuomalaisena keskuudessanne. Teen yhdyssanavirheitä, myönnetään, mutta pyrin välttämään alatyylin kirosanoja.

Tänään kirosin kylläkin yksityisesti. Käytin värikästä kieltä ja satakuntalaista erityissanastoa. Ette taatusti halua kuulla. Yhdistelin samaan lauseeseen sekä hammaslääkärin, että gynekologin keskeistä sanastoa.

Parturi ilmoitti, että pankkikortti ei käy. Hän haluaa käteistä. Ajattelin, että hän haluaa merkitsemättömiä ja käytettyjä, mieluummin pieniä seteleitä. Ajattelin, että hän ei rakasta korttipäätettä, sillä se raha menee suoraan tilille ja verottajan tietoon.

Hain automaatista rahaa. Hän pyysi 45 euroa. Siinä vaiheessa aloin puhumaan gynekologi-kieltä. Siinä vaiheessa minusta tuli perus-persu. Melkein kaljun pään ajaminen 6 mm sängelle sähkökoneella on helppo tehtävä. Parran siistiminen samalla koneella on yhtä helppo tehtävä. Aikaa rouvalla meni 28 minuuttia ko. operaatioihin. Hän siis kiskaisi 90 euroa tunnissa puhtaana käteen.

Pyysin kuittia. Kuittivihko oli päässyt loppumaan, joten ajattelin, että rouva saisi oikeastaan vetää kuitin tussilla käsivarteeni.

Meni juhlasta vähän nyt ilo. Meinasin nimittäin siistinä juhlia sitä, että tämä blogi on ollut huomenna pystyssä tasan viisi vuotta. Kirjoituksia on kertynyt vähän yli 1600 kappaletta ja vierailuja tänne on tehty ainakin 163 000. Olisin halunnut kunnioittaa teitä kiinnostuksestanne. Olisin halunnut olla siisti. Nyt olen vain persaukinen.

Toisaalta, minulla menee paljon paremmin kuin tämän valtion silmäätekevillä ja hallitustunnustelijoilla. En halua sotkeutua juurikaan edes sanallisesti. Voivat minun puolestani pitää tunkkinsa !

Samoin olen jättänyt katsomatta jääkiekko-nujakoinnit. Kauhistuttavaa väkivaltaa ja verisiä miehiä on ollut yli sietokykyni uutisvälähdyksissä. Erityisesti muiden maiden pelaajat ovat tietysti sikoja. Nationalismin aallonharjalla on helppo ratsastaa.

Minulla olisi varastossa yksi hyvä anekdootti, joka liittyy makeistuotteeseen, jota nykyään on pakko kutsua nimellä Suukko. Aikaisemmin tuotteella oli pidempi nimi, mutta se muuttui epänimeksi suurten puhdistusten aikana. Anekdootti olisi erittäin hyvä ja liittyisi saumattomasti käynnissä olevaan maahanmuuttaja – keskusteluun.

Gynekologisen parturikokemuksen piiskaamana voisin tietenkin, jos olisin heikko kusipää, kertoa sen teille. En kuitenkaan kerro. Toisin kuin eräälle parturille ja suurelle joukolle äänestäjiä, minulle on annettu vähän moraalia, järkeä ja hyviä tapoja. Mutta erinomaisen hyvän aasinsillan tuo anekdootti tarjoaisi pahan oloni purkamiseen.

Menen juomaan jääkaapille yhden portter-oluen. Se toivon mukaan antaa lämpimän ja säädyllisen unen tässä riistoyhteiskunnan koleudessa. Tosin saatan nähdä yöllä painajaisia parturirouvan mustasta kiiltävästä citymaasturista.

Kylmää

Toivoin jo kevään ja lämmön koittaneen. Vappu näyttää kuitenkin edelleen samanlaiselta kuin vuonna 1962.

Silloin olin vain paljon pienempi ja arempi. Mutta silloin minulla oli kuitenkin villapaita, vyö, kaulahuivi ja lakki. Olin Porissa partiolaisten paraatissa.

Meitä ohjasivat suuret ja pelottavat naiset. Myöhemmin käsitin heidän olleen rippikouluikäisiä teinipimuja. Marssimme nelirivissä pitkin punaista kaupunkia. Olkapäillemme satoi valkoisia hiutaleita. Jossain edessä kulki soittokunta.

Minä palelin kovasti. Hampaani löivät loukkua. Muista sen, minkä väriset sukkahousut olivat edessä kävelleellä partiojohtajalla. Silloin se tieto ei minua vielä lämmittänyt. Muistan ihmetelleeni, mitä minä oikein teen siellä.