Siirrän vastuun

Loma-ahdistus on laskeutunut kirjoittajan syliin. Siirrän vastuun valtiolle. Sen on mitä pikimmin ryhdyttävä paijaamaan minua ja kantamaan kotiin virikkeitä ja huoletonta elämää. mieluusti vielä niin, että kaikilta muilta otetaan ilo pois ja nuijitaan heitä oikein kunnolla.

Kunnat huutavat jo valtiota apuun erikoissairaanhoidon järjestämisessä. Ammattikorkeakoulut halajavat taas yhtiömuotoon ja valtion syliin 15 vuoden diasporan jälkeen. Persut huutavat valtiota jakamaan mannaa ja hyvää oloa. Miksen siis minä.

Opetusministeri voisi tulla noutamaan nopeasti tämän loma-ahdistuksen pois. Hän voisi määrätä minut takaisin töihin ja kaiken kukkuraksi hän voisi määrätä minulle lisää hommia illaksi. Sillälailla voisin ehkä vähän rauhoittua.

Hyppäyys tiiviistä ja kokonaisvaltaisesta työ/tentti rumbasta on ollut minulle yhtä rankkaa kuin Gaddafin viime viikko. Libyan mies on sinnitellyt kuitenkin sisukkaasti keskellä kaaosta itsevarmana ja terveen oloisena hulluna. Minä jouduin tänään aamulla käymään töissä 2 tunnin loman jälkeen. Vieroitusoireet olivat niin valtaisat. Pikkuisen se olo siitä tasaantui, mutta edelleen ahdistaa.

Ilmoittauduin sitten kahteen isoon tenttiin ja lainasin juuri 5 paksua kirjaa sitä tenttiä varten. Olo rupesi heti rauhoittumaan. Kädet tärisevät, mutta voi olla, että tänään ei enää tarvitse käydä töissä tasoittumassa.

Saatan taas selvitä loppuviikkoon mennessä. Luultavasti viikon pästä maanantaina olen jo hyvinkin rauhallinen. Silloin kun pitäisi työt taas aloittaa.

Sen olen kuitenkin päättänyt, että sai olla sitten viimeinen hiihtoloma. Tästä eteenpäin keskitetään kaikki kesälle ja ryhdytään siirtelemään eläkepäiville rästeinä pikkuhiljaa. Tätä joutenoloa ei kestä hullukaan !

Poikakirja

Tuli äsken tyhjennettyä hetkeksi päänuppi kokonaan. Nyt itkettää, oksettaa, ahdistaa ja koko ruumis tärisee edelleen. Lukukokemuksen jälkeen.

Olen Olli Jalosen ikäinen mies. Niinpä Poikakirjan asiat ovat minulle hyvin tuttuja omasta nuoruudestani. Niinpä, jälleen kerran, on helppo todeta, että olen hullu ja järjetön, kun menen lukemaan tämmöisen kirjan loman alkamisahdistukseen. Nyt tiedän. Olli Jalosen kirjoja ei pitäisi koskaan lukea takkia auki, silloin kun päänuppi on muutenkin sekaisin ja sielu arka. Pysykää silloin irti tästä kirjasta.

Nuori poika käy kirjassa koulua. Hän käy sitä Hämeenlinnan tapaisessa kaupungissa, jossa tuoksuu voimakkaasti aserasvalta, sotatraumoilta ja , yllätys, yllätys, jotenkin myös Veijo Mereltä.

Olli elää avoimin silmin nuoruuttaan. Siskojensa kautta hän saa apua elämän monimuotoisuuden rakentamiseen. Nuorin sisko on autisti. Hänen kautta Olli huomaa asioita, joita toiset eivät aina heti hoksaa.

Ollin isä ajattelee asioita vasemmistolaisesta näkökulmasta. Hän on silti yksityisyrittäjä. Äiti taas käy pätkätöissä ja hoitaa perhettä.

Ollin koulumaailma on ahdistava ja kummallinen. Niin se meille kaikille oli 1960-luvun alussa. Sieluni tuli verinaarmuille ja arvet alkoivat tihkumaan jälleen lukiessani asioita, joita luulin jo unohtaneeni.

Minulla ei ollut koskaan sotahulluja omituisia opettajia. Minua ei varsinaisesti hakattu verille. Se mikä tarttui ja oli ahdistavaa, oli Jokisen hyvin kuvaama 1960 – luvun omituinen ja kaoottinen ilmapiiri. Kirja toi sen tuoksut ja olemuksen sieraimiini kirkkaina.

Jalosen kieli on runollista ja maalailevaa. Abortti on hetki elämässä, kuolema vähän pitempi ja luokkatoverin tuhoutuminen kummeksuttava asia. Sodasta oli kulunut tuskin 20 vuotta. Kuolemaa ei vielä ollut tullut ihmisille vieraaksi ja kauhistuttavaksi. Eikä Jalonen sitä sellaiseksi kirjoitakaan.

Pienen pojan elämässä kuolema, kummallisuudet ja kasvaminen ovat asioita, joita miehen on vain kohdattava, opettajan antamin konstein, jos ei sitten muutoin. Pieni poika kokee kauhistuttavaksi elämän, jonka kiemuroihin hän ei tunnu saavat patenttiratkaisuja, vaan jonka kiemurat hänen on itse selvitettävä ja muotoiltava. Onneksi taustalla on isä, jonka ajattelu on täynnä selväpiirteisyyttäö ja rakkautta. Mutta on myös etäisyyttä ja puhumattomuutta.

Ja hyvin Jalonen tunteensa muotoilee. Kirjan viimeisillä sivuilla hän muotoilee pojan ajatuksiin juhannusyönä sen kaltaista runollisuutta, kaihoa, kasvamisen tuskaa ja jännittävyyttä, että lukija joutuu kertaamaan viimeiset sivut monta kertaa, tutkimaan lauseenrakennetta ja ajatuksen kulkua.

Jalosen Poikakirja toivon mukaan filmatisoidaan joskus. Jos ja kun niin tehdään, ohjaaja joutuu loppukohtauksen kohdalla suoriutumaan uskomattomasta tehtävästä. Niin paljon pitää saada mahtumaan viimeiseen 3 minuuttiin.

Minua vähän kummeksuttaa se asia, miksi tämä kirja ei ole ollut ehdokkaana suuriin kirjapalkintoihin. Minua vähän kummeksuttaa se, että kirjasta ei ole lyöty rumpua enempää.

Kun joku teistä innostuu tämän kirjan lukemaan, muistakaa varoa , muistakaa säännöstellä, ja muistakaa säästää kirjan viimeiset 50 sivua tilanteeseen, jossa olette omasta mielestänne vahvoilla. Silloin on hyvä kohdata lukukokemusmyrsky. Jalonen tulee vielä sekoittamaan tällä kirjalla monen ihmisen mielen ja muistot pahemman kerran.

Tervetuloa lukijaksi, Hanna

Retrospektiiviset residuaali-joukot

Junassa ei ollut yhtään hörhöä eilen. En tiedä, mistä se johtui. Luultavasti siitä, että kaikki junat olivat täynnä hiihtolomalaisia. Hiihtolomalaisuus on dominoiva ominaisuus, joka peittooa resessiivisen, eli tavallisen junahörhöilyn. Kaikki junahörhöt olivat päättäneet pysyä pois junista.

VR- sitä vastoin räjäytti potin. Olin tarkkaillut koko päivän junien aikataulussa pysymistä. Ja hyvin pysyivät. Minuutilleen olivat kaikki ajassa. Kunnes sitten viimeinen juna murskasi hyvän tuloksen odotuksen ja lähti asemalta 2 minuuttia etuajassa.

Illalla televisiossa lottoarvonnan virallinen valvoja väitti että 21 on 12. Lisäksi he puhuivat ei niin kiinnostavaa toista kotimaista miten sattuu..

Odotan nyt kolmatta kauhistuttavaa merkkiä siitä, että järjestelmämme on romahtamassa, eikä mihinkään voi enää luottaa.

Epäilen, että Persujen syytä kaikki tyyni. Postmoderni pitää tuhota. Parhaiten se tietenkin käy juuri niin kuin Libyassakin. Murretaan auki sivistyssanavarastojen ovet ja ryhdytään jakamaan kansalle uusia ja tuoreita sivistysanoja, joilla persulaumat pyyhkivät tulevissa vaalitilaisuuksissa vanhojen puolueiden hörhöt kamarinnurkkaan.

Nikke Pärmi- vainaa olisi sopiva Persu - kansannousun johtaja. Hän, jos kuka, osaisi arvioida sen tuhovoiman, jonka hän saisi liikkeelle sivistyssanoilla.

Vuosaaren sillalle tehtäisi ensimmäinen puolustusketju. Siinä olisi aseistuksena raskas aksonometrinen reaktionaarinen reduktio-patteri.

Myös Sipoon ja Siuntion suuntaan laitettaisi linnoitukset kuntoon. Länsi- Itä suuntia puolustaisivat repolarisaatiolla vahvistetut ja Ana Leppäsen johtamat residuaali-joukot. Apuna hänellä olisivat retikulaariset ja retrospektiiviset joukko-osastot Kiuruvedeltä ja Vesannolta.

Kaikista puolustusasemista syydettäisi kovaäänisillä katkeamattomana jonona sivistysanoja maahanmuuttajien, vasemmistolaisten , ruotsinkielisten ja harhautuneiden kokoomuslaisten niskaan.. Kepulaiset laitettaisiin Tammisaareen leirille. ( ps. katso kommentti)

Kun sitten vaali-iltana roknoosit olisivat kääntyneet vieläkin hurjempaan nousuun, Nikke toteaisi vain, että :

Duoda , duoda, kun kun tilanne oli ennen vaaleja kriidillinen, kaikki muut olivat pessimistejä, minä yksin olin onanisti.

Persut ovat kieltämässä postmodernin huuhaan.

Tämä taitaa ratkaista kaiken. Olen heidän tuomiolistallaan, sillä viimeksi tänään tentissä latasin sieluni kyllyydestä postmodernia. Ja tulen lataamaan.

Valitettavasti on syytä epäillä, että pääosa persujen jäsenistä ja kannattajista ei tiedä, mitä postmoderni tarkoittaa. Siksi tämä huudahdus ja kannanotto luettakoon samaan joukkoon kuuluvaksi, kuin se joensuulaisten autokauppiaiden kannanotto, jossa humanistiset aineet vaaditaan lopetettaviksi.

Asia huolestuttaa minua, sillä persujen kannanotto todistaa ja alleviivaa sen, että minun opiskeluni ja tiedekunnassa käyntini on perseestä.

Soinin porukan kiusaksi voin kertoa, että tentti oli asiallinen, läpi menee heittämällä ja samalla tänään lisäsin suomalaista postmodernin ajattelun pääomaa runsaasti. Yrittäkääpä tulla sitä minulta pois ottamaan.

Tervetuloa lukijaksi, Heidi Mäkinen. Pahoittelen sitä, että saapumisesi ajankohdaksi sattui tämä pers-post- moderni kuohunta.

Bingoon

Lähden kohta bingoon. Ja sitten tenttiin. Minun pitäisi tenttiä Michel Foucaultin aivoituksia ja kyllä minä niistä selviän. Tarkkailla ja rangaista on lopulta hyvin selkeä, asiallinen ja looginen opus. Siinä on sitä paitsi kuvia Panopticosta. Uskaltaisikohan yliopistotenttivastaukseen piirtää kuvan keskusvalvomosta ja siitä lähtevitä perspektiiviviivoista ? Jokaiseen selliin on suora näkö – ampumayhteys. Sellainen olisi kätevä asetelma tällä viikolla Libyassakin. Valtaapitäviä on enää yksi jäljellä, joten tämän lakana an pukeutuneen despootin on alinomaa vilkuiltava ympärilleen.

Toinen kirja on jo hankalampi Miller & Rosen : Miten meitä hallitaan ?

Teos esittelee satoja sivuja ajatuksia siitä, miten meitä hallitaan kuluttajina, tuotannon osasina, poliittisina toimijoina ja terapian kohteina. Pojat eivät kerro kuitenkaan Valtionrautateistä mitään. He selittävät kyllä Ruotsin autotehtaiden demokratia kokeilut, mutta Suomen junaliikenteestä ei tiede vielä tiedä mitään.

Oletteko muuten huomanneet, panoptico – rakennelmaa käytetään monessa paikkaa meidän tavallisten ihmisten vahtimiseen. Lennonjohtotorni on hyvä esimerkki siitä. Ja hotellien resepsuunit. Yksikään kone ei nouse kovapalkkaisen lennonjohtajan tietämättä. Yksikään kevytkenkäinen nainen ei hotellin hissiin pääsee edeskäyvän yövahdin tietämättä.

Ennen vanhaa keskikoulun puutyöluokassa oli myös panoptico, lasikoppi opettajalle. Sieltä hänen oli helppo seurata traumaattista nikkarointia. Sieltä hänen oli helppo huomata, kuka yrittää tunkea kakksonelosen pätkää puruimuriin taikka kuka heittelee puukolla salin seinään.

Maisemakonttorikin taitaa olla panoptico. Siellä henkilöt vain valvovat toinen toisiaan ristiin.

Mutta suurin kaikista on VR. Se hallitsee taas tänäänkin tuhansien ihmisten mieliä ja suunnitelmia. Foucault kirjoittaisi Suomelle ja junaliikenteellemme oman uuden kappaleen klassikkokirjaansa. Jos vielä eläisi. Se on varma. Ja meillä olisi hyvä mieli. Ajatelkaas, miten sadat tuhannet sosiologian opiskelijat ympäri maailmaa joutuisivat kymmeniä vuosia tenttimään Foucaultin käsityksiä suomalaisen raideliikenteen hallinnanmenetelmistä.

Foucault määrättäisiin varmasti myös Suomessa kaikkien veturinlämmittäjien kurssikirjaksi.

Rin Tin Tin - lehti

Aamulehti kertoo samaa
etusivut täynnä kamaa

super-hyper-maksi-marketin tin tin rin tin tin

Oikeistolainen Aamulehti on muuttunut viimeisen vuoden aikana keltaisenlehdistön lippulaivaksi. Lukija hämmästelee ja raapii päätään. Aamulehden verkkoversio levittelee esille sensaatio-uutisia, jotka lehti pääasiassa poimii toisilta lehdiltä.

Sen uutiset muistuttavat yhä enemmän Seiska- lehden huitaisuja. Ne suuntautuvat suurelta osin sille yleisölle, joka uutisten kommentti-osioissa kommentoi arkiajattelun keinoin lehden antamia ärsykkeitä.

Sitten lehti sulkee kommentoinnin.

Sen jälkeen ihmetellään, että mistä näitä pahnanpohjimmaisia sikiää, julkaistaan uusi hömppäuutinen ja taas kommentoidaan, kunnes suljetaan.

Sama toiminta on levinnyt myös Satakunnan Kansaan. Ehkä se on levinnyt muihinkin Alma Median lehtiin. En tiedä. Ei tee mieli edes tutkia.

Pahinta on kuitenkin se, että Aamulehden verkkosivujen kieli virheellisyydessään ja arkikielisyydessään muistuttaa jo ilotulitusrakettien myyntimainoksia. Niistä pääsemme viikossa eroon, tässä aviisissa se ruokottomuus jatkuu päivästä toiseen.

Ennen oli yleisesti tiedossa se, että erkkolaisen nuoret toimittajat pääsivät NYT- liitteessä purkamaan pahimmat moskat sieluistaan pois niin, että tavallisille ihmisille siitä toiminnasta ei suurta murhetta syntynyt. Alma-Median pitäisi myös perustaa vastaava hiekkalaatikko sille osalle toimittajakuntaansa, joka haparoi vielä uutisvälityksen polulla.

Onneksi en ole riippuvainen ko. aviisista. Minun käy sääliksi niitä oikeistolaisia lehden tilaajia, jotka ovat tottuneet siihen, että Aamulehti ajaa asiassa kuin asiassa Kokoomuksen oikealta puolelta ohi. Nyt näyttää siltä, että Aamulehden kohderyhmäksi on muotoutumassa lukija, joka on entinen taistolainen, entinen demari, entinen persu ja entinen työssäkäyvä. Kohderyhmäksi näyttä valikoituneen joku veikkonieminen.

sama minkä jutun tavaa
jos jonkinlaista löytyy lamaa
keplotella täytyy jotenkin

Ps.

Lyrikan oikeudet eivät missään tapauksessa ole minun. En tiedä, kenen.

Barrikaadeilta on parhaat näkymät

Libyassa kuohuu, Tunisiassa kuohuu, Egyptissä kuohuu…

Meille selitetään ja me selitämme helposti asian niin, että vapaana liikehtivät nuorien miesten massat ovat päässeet viimein Twitterin ja naamakirjan makuun. Islamistinen rautavanne kiristyy nyt Euroopan eteläpuolelle. Välimerestä on taas tulossa todellinen väli, este, erotin.

Meillekin tulevat vaalit ja meilläkin kuohuu. Harva on huomannut, että kyse on itse asiassa samasta asiasta ja kolikon kääntöpuolesta.

Meillä ei toistaiseksi hilluta kadulla, sillä tässä pakkasessa semmoisesta touhusta tulee helposti tappioita.

Meilläkin yhtenä suurena ja äänekkäänä joukkona ovat vihaiset nuoret miehet. Meilläkin liikehdinnän pelkona on oman elintason kurjuus ja sen vertaaminen muihin kulttuureihin. Meilläkin liikehdinnän primus moottorina on pettymys vallanpitäjiin. Meilläkin on, omassa tuttavapiirissäkin, henkilöitä, jotka ilmoittavat suureen ääneen nostavansa kytkintä tästä maasta.

Tänään on ollut esillä uutinen, jossa Suomen armeijan upseeri on nimitellut presidenttiä kommunistiksi. Sellainen leikkisä tokaisu antaa syytä olettaa, että laajempaakin tyytymättömyyttä on olemassa. Ilmapiiri on käymässä kuukausi kuukaudelta vähän tunkkaiseksi ja apaattiseksi.

En usko, että Suomessa tapahtuu mitään konkreettista. Uskon kuitenkin sen, että Massat antavat parin kuukauden kuluttua muistutuksen valtaapitäville siitä, että luojan kiitos, meillä on demokraattinen vaalijärjestelmä, jonka kautta tilapäisesti kaikki takarivintaavit, epälojaalit upseerit ja yltiöisänmaalliset voivat tehdä vallankumousta verettömästi ja turvallisesti. Vaalit toimivat upeana ukkosenjohdattimena. Se, joka uskoo, että asiat muuttuvat, on höppänä.

Olen tässä vähän miettinyt, mihin sitä oikein ihminen sitten voi Suomesta lähteä ? Jos kriteereinä pidetään lämmintä ilmastoa ja halpaa juomaa, sekä turvallista yhteiskuntajärjestystä, vaihtoehdot ovat kovin vähäiset.

Useimmat joutuvat sen vuoksi edelleen odottamaan ja nousemaan barrikadeille

Meillä tosin on tämä talvi. Massojen on pakko hytistä sisällä ja pumpata itsensä täyteen pyhää vaalivihaa. Odottelemme, mitä tuleman pitää.

Rakkaat asiakkaat

Riihimäellä on kuulemma ammuskeltu taksissa. Iltalehti kertoo lööpissään. Asiakkaan katkaistu haulikko oli kesken matkan lauennut ja suolistanut etupenkin

Hämäläinen, kaikkeen tottunut taksikuski, oli vienyt kyydin perille. Kontrahti oli tehty, joten mitäpä siitä, ehtiihän tuon penkin korjata. Saattoi olla tietysti, että asiakkaan katkaistuun haulikkoon oli vielä toinen piippu jäänyt ladatuksi.

Näin maanantaiaamuna lienee sallittua vähän ärhennellä journalistille.

Minusta se, joka taksissa kulkee katkaistulla haulikolla, ja saa sen vielä laukeamaan, on roisto ja tumpelo, tässä järjestyksessä. Jos lehti haluaa hankeen paleltunutta humalaisen ruumiin identiteettiä ja olemusta suojella, niin se on luonnollista ja hyvien tapojen mukaista.

Jos lehti haluaa Turun Varissuolla linja-auton olemattoman kassan ryöstänyttä suojelle, niin se on tietenkin Turun, Varisuon ja vallitsevan diskurssin perusteella vallitseva käytäntö, mutta ei ymmärrettävää.

Sitä vastoin katkaistulla haulikolla hörhöilevä roisto on roisto, konna, venkula, paskiainen, tai joku muu vastaava.

Joskus olisi vakiintuneista puheenkerroista syytä luopua. Jos lehden eettiset ohjeet estävät nimittelyn, lehdellä ja sanan ammattilaisella on monta tapaa ottaa varovaisesti kantaa. Iltapäivälehtien eettiset käytännöt ovat kuitenkin kokemuksen mukaan olleet aika venyviä.

Sosiaalitoimiston toimentuloluukun takana työskentelevän on sopivaa käyttää asiakkaista sanaa asiakas. Sellainen saa aikaan sen vaikutelman, että ko. asiakkaan tilanteeseen ovat vaikuttaneet monet ongelmat ja seikat, joihin asiakkaalla itsellään ei välttämättä ole osaa, eikä arpaa.

Ja tämän blogin lukijat, tietenkin te olette asiakkaita. Minä yritän kirjoittaa niin, että yhteinen arvotuotantomme kasvaisi. Yritän kirjoittaa niin, että itselle tulee edes kohtuullinen mieli näin maanantai aamuna, ja että teille tulisi pohdinnan paikka, uusia mielipiteitä, joskus jopa naurun höröhdys. Tänään ei pyritä tosin tuohon viimeksi mainittuun.

Tiedän toki sen, että poliisi joutuu nimittelemään 7:n kerran linnakundia edelleen asiakkaaksi, eikä roistoksi, mutta samalla uskon, että kun journalistinen maailma muutenkin on ottanut yhä enenevässä määrin vapauksia, se voisi tässäkin tapauksessa piristää aamuamme siirtymällä selvemmin yhteiskunnan enemmistön puolelle.

Kyllä helpotti. Melkein kuin perusuomalaista olisi kirkollisvaaleissa äänestänyt.

Edustuksellisen demokratiamme eteen tehdään kovasti töitä Bangladeshissä

Menen kohta nukkumaan. Jos uni tulee silmään. Olen lukenut hallinnan mytologiaa tenttiin koko päivän. Nukuttaa, väsyttää, ja sitä sitä kolmattakin tekee, mutta en kehtaa sanoa.

Pitäisi oikeastaan ulkoistaa tämä tenttiin valmistautuminen. Vaikkapa Bangladeshiin. Työ siellä on edullista ja työntekijät nöyriä. Näin näyttää tekevän ainakin Perussuomalaisten ehdokas Juhani Mönkkönen vaaliorganisaationsa suhteen.

Miksen siis minäkin.

Kummallista.

Ehkä Mönkkönen haluaisi hommata myös äänestäjät jostain halvemmasta maasta.

Sotajuttuja

Olen toiminut aikaisemmassa elämässäni monistuskoneen hoitajana. Tiesittekö sitä. Se kuulostaan lähes yhtä arvokkaalta kuin paperikoneenhoitaja. Siitä monistuskone - hommasta sai kuitenkin paljon vähemmän palkkaa.

Varusmiehen päivärahalla sai askin tupakkaa ja kahvikupin. Minä olisin tarvinnut ehdottomasti narkoottisia aineita taikka ainakin viinaa, ja paljon. Monistaminen ja pelko itsensä monistamisesta oli kauhistuttavaa työtä. Minä olisin ollut välillä mieluummin Mäkilän kanssa etumaisessa poterossa.

Minun toimipaikkani oli komentotoimisto, jossa oli kolme naista ja minä. Käytävällä oli lisää naisia. Ja käytävän perällä monistushuone, minun valtakuntani.

Monistuskoneet olivat siihen aikaa harvinaisia vehkeitä. Niitä koneita ei ihan joka pitäjässä ollut. Minä olin herra ja hidalgo, kun monistelin sotaharjoituspapereita ja salaisia YK-papereita. Monistelin myös everstiluutnantin pojan kesämökkipiirustuksia. Sen vuoksi oltiin lähes sinut, eikä pahemmin lippaan vedetty.

Vain kaksi asiaa minua pelotti. Toinen oli komentotoimiston naislauma ja toinen oli monistushuoneen nurkassa ollut mustevahaskone.

Mustevahaskone ruiski ympärilleen painomustetta hullun lailla. Sitä varten minulle oli annettu suojavaatetus. Se oli sotilaan maastopuku, se nk. pellepuku. Minä voi leuhkia pitäneeni pellepukua päälläni 6 kuukautta joka päivä.

Vahaskoneella työskentely alkoi yleensä sillä, että kiinnitettiin konekirjoitettu vahas koneen telastolle. Sitten pyöritettiin sitä muutama kerta ja pumpattiin mustetta sopivasti. Jos pumppasi vahan, ei näkynyt mitään, jos taas pumppasi liikaa, mustetta oli mustuaisissa, sieraimissa, katossa , ikkunassa ja reprokamerassa.

Kun sitten oli pyöritetty muutama otos, kone pysäytettiin ja vertailtiin tulosta alkuperäiseen.

Pahinta oli monistaa sillä vahaskoneella arabiankielen aapisia rauhanturvaajille. Kone tyyppivika oli se, että se teki kaikissa monistuksissa paperin täyteen pieniä epämääräisiä pisteitä. Kun yritit monistaa sitä aapista, et kyllä pirullakaan ottanut selvää, kuuluiko joku pisterykelmä kielen perusteisiin vai oliko sillä ylimääräisellä pisteellä arabiankielen sana ” päivää” muuttunut tarkoittamaan "kamelin persettä."

Toinen pelon aihe olivat sitten komentotoimiston naiset, jotka sattuivat tietysti usein olemaan upseereiden vaimoja.

Erityisesti pelkäsin suuria sotaharjoituksia. Kun harjoituksiin lähtevän autokolonnan perävalot häipyivät kasarmin portista, minulle alkoi sataa työtehtäviä joihin luutnantti Lauri ja majuri Matti ja ylikersantti Yrjö olivat haluttomia tai aivan liian kiireisiä, ja joita rouvat halusivat välttämättä tehdä.

Milloin piti lähteä asuntoalueelle siirtämään sohvia ja sänkyjä uusiin paikkoihin, milloin taas joku taulu oli väärässä paikassa. Joskus piti auttaa saunanlämmityksessä ja joskus taas piti vaihtaa kattolamppuja.

Joka mies sitä tykillä on ampunut, mutta minä se jouduin tosi koviin paikkoihin. Kotiutuksen koittaessa olin 183 senttinen, mutta painoin enää 56 kiloa. Olin pelkkä värisevä haavanlehti. Meni 10 vuotta, ennen kuin uskalsin solmia avioliiton.

Muutosten kurimus

Mietin iltapäivällä niitä asioita, jotka olen kokenut uusina, kokenut arkipäiväisinä ja sitten menettänyt suurella varmuudella siitä, etten enää koskaan sitä asiaa kohtaa. Että se on ainiaaksi mennyt ohi. Asia ja minä olemme kohdanneet avaruudessa hetken, ja sitten tiemme eroavat.

Eräs sellainen asia taisi olla käyttöshekki-instituutio. Ensimmäistä kertaa modernin maailman aikana tavallinen ihminen saattoi kohtuullisen varmoin elkein irtaantua aidon rahan kahleista ja ryhtyä tilipäivää edeltävänä perjantai-iltana kirjoittelemaan paperilappuja ympäriinsä.

Ja paperilapun saajat elivät siinä suuressa uskossa, että se kyhäelmä vastasi siihen kirjoitettua summaa.

Toinen samanmoinen asia oli autoon kiinteästi asennettu autopuhelin. Sellainen NMT- 450 tyyppinen laite, jonka hankintahinta oli puolet uuden auton hinnasta ja joka 10 vuoden kuluttua oli lisävaruste, joka laski vaihtoauton hintaa.

Kummallista. Kaikki uutuustuotteet eivät olekaan hyödykkeitä, joita voisin hankkia sillä silmällä, että kun niitä huolellisesti hoidan, ne kestävät koko elämän ja ovat sellaisenaan käyttökelpoisia, vaikka muut niistä hyödykkeistä luopuisivat.

Tämä post-moderni ei ole erityisen hellä jääräpäisille yksilöille.

Eräissä tapauksissa muutos näyttää olevan niin hidas, että yksilö voi menestyksellisesti kamppailla sitä vastaan. Filmikameran valtakausi kesti vähän yli sata vuotta.

Kelanauhurin aika kesti 50 vuotta. Sellaisen minä ehdin saada nuorena poikana. Aavistin tosin, että jälleen kerran olen viimeisellä aallolla.

Kun C –kasetit valloittivat markkinat, yritin olla ensimmäisen kerran ovela ja varovainen. En hankkinut sellaista kasettia käyttävää laitetta, mutta sitten syntyivät lapset ja heidän tarpeensa.

VHS- kasettien kohdalla hermoni menivät riekaleiksi ja erehdyin keräämään ja tallentamaan itselleni paljon elokuvia, koska olin sitä mieltä, että tämä keksintö nyt ei ainakaan jää lyhytaikaiseksi.

Nyt minulla on sitten erinomainen kokoelma VHS- kasettityyppejä ja merkkejä. Mutta ei enää yhtään nauhuria, jolla niitä voisi katsoa.

Nykyisten CD R – levyjen kohdalla olen taas ottanut aikalisää ja päättänyt, että niille en tallenna mitään alkuinnostuksen jälkeen. Turhaa semmoinen on. Kohta on markkinoilla taas joku uusi vempain ja väline.

Näyttää siltä, että tekstin tuottaminen, sen säilöminen blogiin, kovalevylle, muistitikkuun, paperille tai kirjaksi , onkin lopulta yksi varmin tapa käsitellä informaatiota. Kaikkea kun ei voi kiveenkään hakata.

Silti, minun nuoruuden tekstejäni on jonkin verran edelleen lerpuilla ja korpuilla, kirjoitettuna TEKO - ohjelmalla. Microsoft on ainakin siinä mielessä ollut uuden ajan messias, että nyt on joku varmuus alustasta. En halua enää koskaan tilanteeseen, jossa kirjoitetaan Mikro Mikko ykköselle tekstiä, siirretään se Mikko kakkoselle, ihmetellään hetki , eli pari vuotta ja sitten ihmetellään, miten sen saa siirrettyä seuraavaan.

Yksi kappale Mikko kolmosiakin on kokemusmaailmassani vieraillut, mutta sitten viimein tuli käsky WP-käyttäjälle ylempää: On joku uusi ohjelma, Word, jota nyt pitäisi ryhtyä käyttämään. Ja, että jokaiselle tulee seuraavalla viikolla oma hiiri. Kyseltiin joukolla, mitä semmoinen mahtaa syödä ja elääkö se toimistossa, vai kotona.

Lohduttavaa olisi silloin ollut se tieto, että tuo ohjelma kantaa vähän kauemmin kuin edelliset. Jos joku olisi 1989 kertonut sen, että Windows Wordiin voi luottaa ainakin seuraavat 20 vuotta, olisin ollut huomattavan helpottunut.

Silti, eniten luotan edelleen paperiin ja muistiin. Edellinen säilöö epämiellyttävät asiat, jälkimmäinen miellyttävät.

Tervetuloa lukijaksi, Kirsti Ellilä. Toivottavasti viihdyt täällä. Yritin kirjoittaa uuden lukijan kunniaksi jotain kirjalle sopivaa ja kirjoittamiselle kannustavaa. Kirjan muoto ehkä voi vaihtua. Tuotettu teksti säilyy kuitenkin edelleen. Siitä olen varma

Lain turpea pamppu vartioi kulkuamme

Edellisen kirjoituksen innoittamina blogi jatkaa piparilinjalla.

Savolainen poliisi on lehtitietojen mukaan ollut ongelmissa sen vuoksi, että kulkiessa matkaan tarttuu muutakin kuin konnia , huumehörhöjä ja varkaita.

Hänen matkaansa näyttää tarttuneen työnantajan tavaroita. Uutinen kertoo lisäksi sen, että kyseinen poliisimies on aikaisemminkin ollut epäiltynä rikoksesta. Hän on muun muassa ehdotellut seksiä rattijuopumuksesta epäilylle.

Hän on epäilemättä kuullut vanhan tarinan rahattomasta naisasiakkaasta ja taksimiehestä. Niinpä hänen mieleensä on sitten hiipinyt ajatus siitä, että hän tässä säästää vähän byrokratiaa ja taikasauvallaan parantaa yhteiskunnan normiston ulkopuolella seikkailleen naiskuljettajan.

Minä en ole koskaan joutunut liikenteenvalvonnassa tämän sorttisen ahdistelun kohteeksi. Se ilmeisesti johtuu siitä pääsääntöisesti, että minä ajan autoa vain selvin päin.

Hypoteettisesti tietenkin asialla saattaisi olla tervehdyttävä vaikutus.

Kun olet hurauttanut tutkaan 120 lasissa 80 alueella ja joutunut rysän perällä puhuttelujonoon viinalle haisten, monella on tähänkin asti ollut parannus ja siivo käyttäytyminen mielessä. Asia saattaisi olla astetta tehokkaampaa, jos sivuikkunan ääreen parkkeerannut raavas 120- kiloinen konstaapeli ilmoittaisi kilometrit tai promillet, käskisi Transportterin takapenkille ja matkalla kysyisi; maksatko vai naidaanko ?

Etenkin mieskaahaajiin sillä saattaisi olla parantava vaikutus.

Te tietysti odotatte, että hekumoin vaihtoehdosta, jossa naiskonstaapeli esittäisi saman kysymyksen mieskaaharille. Hekumoikaa rauhassa. Sen verran varmasti lukijalal on mielikuvitusta, että minun ei tarvitse yksityiskohdissa auttaa.

Valtatienlevennykselle tulisi äkkiä pitkä jono ” sakotusta” odottavia asiakkaita. Viriilimmät saattaisivat rangaistuksen jälkeen tehdä u- käännöksen ja ladata tutkaan uudelleen, sen minkä rottelo kulkisi. Siinä vakaassa uskossa, että kovemmasta vauhdista saa enemmän sanktioita.

Ranskalainen filosofi Michael Foucault olisi taatusti innoissaan.

Lopulta kaikki kuitenkin johtuu siitä, että lain kaltereiden kummallakin puolella tarvitaan suurin piirtein samoja ominaisuuksia. Se kummalle puolelle tällaiset ominaisuudet omaava henkilö joutuu, on pitkälti sattuman sanelema juttu.

Häveliäisyys - syistä jätämme tällä kertaa kuvan pois

Hiihtoloman hurmaa

Mies sanoi baaritiskillä naiselle, että nyt hän on niin pitkään kiertänyt tätä maata ilman piparia, että tilastollisten todennäköisyyksien mukaan sinä ja minä rakastellaan tänään.

Nainen sanoi olevansa hiihtolomalla, eikä aikonut ryhtyä matemaattisten laskelmien uhriksi.

Mies sanoi hiihtoloman olevan fasistinen salajuoni irstasta elämää hankaloittamaan. Ja ryyppäsi lasista. Nainen arveli miehen ajattelevan asiasta päinvastoin.

Mies sanoi, että Pihtiputaan kirkkoherran äärioikeistolainen poika Lauri Pihkala oli aikoinaan keksinyt hiihtoloman vain siksi, että ei muuten olisi päässyt talviaikaan kotoaan hulluja pallopelejä keksimään ja maailmaa kiertämään. Mies sanoi Pihkalan halunneen kaikkien hiihtolomalla juopuvan mustikkasopasta , kuumasta mehusta ja rehkimisen hiestä.

Nainen käänsi yläruumiinsa kohti miestä, hymyili ja kohotti aavistuksen leukaansa.

- Minä olen Pihtiputaalta, nainen sanoi. Pihkala oli minun isoisäni isä.

Mies katsoi naisen leukaa, mittaili kaulaa, ja kääntyi kohti pullorivistöä.

Oltiin hetki hiljaa. Viimein nainen kehotti kertomaan jutun pesäpallon ja käsikranaatin heiton yhteydestä. Nainen sanoi olevansa hiihtolomalla ja jaksavansa kuunnella virkistäytyneenä vanhojakin juttuja isopappastaan.

Mies kääntyi taas poikittain baarijakkarallaan.

- Ei se tämän illan asia ole matemaattinen todennäköisyys

- No, mikä se on, nainen kysyi ?

- Se on tuo leukasi asento.

- Olenko perinyt sen hiihtolomien keksijältä ?

- Et.

- No ?

- No, katsos, kun käännyit puoleeni ja puhuit minulle, kohotit leukaasi. Kaulasi paljastui.

- Entä sitten…?

Mies joi lasistaan pitkän ryypyn, joi lopulta lasin tyhjäksi asti ja laski sen hitaasti tiskille.

- Se on ikiaikainen relikti naaraan käyttäytymisessä. Kun naaras paljastaa kaulavaltimonsa urokselle, se merkitsee antautumista. Etkö ole ennen kuullut?

- En. En ole.

Nainen hymyili ja kysyi sitten, onko tämäkin juttu hänen iso-pappansa keksintöjä ?

Keskus - saanko Ноль-семь !

Mummolassani oli käsivälitteinen puhelinkeskus. Se oli mystinen laitos. Napista vääntämällä saattoi kuunnella ihmisten puheita. Jos oli hiljaa, he eivät sitä edes huomanneet. Kaukopuheluihin saattoi mennä luvan perästä mukaan ja kysyä: puhutaanko !

Kaukopuheluiden hinnat olivat korkeita ja niiden kestoja seurattiin kellolla. Normaalisti kaukopuhelun loppumisen kuuli loppusoitosta. Usein se kuitenkin unohdettiin antaa, joten keskuksen hoitajan piti alinomaa tarkkailla sitä, vieläkö puhutaan.

Kokenut keskus saattoi päätellä puhelun keston myös siitä, kuka soittaa ja kenelle soittaa. Määrätyistä taloista ei soitettu koskaan pitkiä puheluita. Määrätyistä taas soitettiin.

Kaukopuhelun tilaaminen oli minulle mystinen tapahtuma, jota en oikein vieläkään ymmärrä. Joku tilaaja tilaa kaukopuhelun jonnekin Helsinkiin , taikka Ruotsiin ja hänelle sanotaan sitten :Ilmoitan ! Ja tilaaja jää odottamaan puoleksi tunniksi, tunniksi, ehkä kuudeksi tunniksi ilmoitusta siitä, että puhelu on nyt valmis.

Ensin siis kylän keskus soittaa pitäjän keskukseen ja pyytää, että avaisitteko nyt linjaa sinne Poriin päin. Sitten Siikaisten keskus soittaa Poriin ja sanoo, että avaisitteko linjaa nyt sinne Savonlinnaan päin, kun täältä haluttaisi puhua Puumalan peräkylille.

Sitten Porista soitetaan Savonlinnaan ja sanotaan, että voisitteko soittaa Puumalaan päin, kun täältä haluttaisi soitella sinne Puumalan peräkylille. Sitten Savonlinnasta soitetaan Puumalaan ja sanotaan, että voisitteko soittaa nyt sinne teidän pitäjän peräkylän keskukseen. Sen jälkeen Puumalasta toden totta soitetaan sinne peräkylän keskukseen ja sanotaan, että voisitteko soittaa nyt teidän tilaajallenne numerolle 16. Hänelle on tulossa puhelu. Ja peräkylän sentraalisantra soittaa.

Ja linja on koko ajan rakennettuna odottamassa. Kun sitten joku numero kuudessatoista vastaa, hänelle sanotaan , että ; Teille on tulossa kaukopuhelu, yhdistän.

Sitten lähtee tieto linjaa pitkin Siikaisten peräkylille, jossa keskus soittaa tilaajalle ja ilmoitta; Tilaamanne kaukopuhelu on valmis. Keskus kuuntelee vielä hetken varmistaakseen, että yhteys toimii.

Ja puhelimessa kysytään, onko se Taavetti Mattila tavattavissa ? Ja Puumalan peräkyliltä vastataan, että ei ole, se lähti sonniyhdistyksen kevätkokoukseen.

Ja toisesta päästä sanotaan, että jahas.. minä soitan sitten uudelleen vähän myöhemmin.

Olen ollut paikalla, kun tämä ketju rakennettiin Pohjois-Satakunnasta Australiaan. Siinä ehdittiin välillä käydä saunassa, syödä iltapalasta ja vähän nukkuakin.

Melkoinen käyttöjärjestelmä. Sanon minä.

Leikkeessa Vladimir soittelee Pariisiin rakastetulleen, Marina Vladylle. Tämä kuvailemani ketju ei tahtonut aina vain toimia oikein hyvin Neuvostoliiton oloissa. Vladimir teki asiasta kuitenkin kohtuullisen laulun. Neuvostoliiton ulkomaannumero taisi olla juuri 07. En ymmärrä kielestä mitään, mutta tarina välittyy silti upeasti.

Kotiinpaluu

Näyttää siltä, että sankarivainajan hautajaiset ovat edessä Kotkassa. Siinä tapauksessa, että menehtynyt yliluutnantti haudataan sinne, mistä hänen on sanottu olleet kotoisin.

Edellisen sankarivainajan osalta on samaan aikaan ryhdytty käymään keskustelua siitä, miksi hänen kuolemaansa syylliset vapautettiin Afganistanissa kohta vangitsemisensa jälkeen. Syyksi asiaan epäillä lahjuksia.

Afganistanin viranomaiset ovat olleet vaitonaisia asiassa.

Nyt on käynyt myös ilmi, että asiasta ei Suomessa nostettu suurta hälyä ja kohua, koska samaan aikaan oli tehtävä päätöksiä lisäsatsauksista kansainvälisiin operaatioihin. Päättävissä elimissä oli oltu asiasta montaa mieltä, mutta lopulta sitten vaikenemisen tie oli voittanut.

Sanotaan niin, että sen edestään löytää, minkä taakseen jättää.

Kotkan seudulta kotoisin oleva Jyrki Häkämies joutuu nyt toistamiseen asian kanssa tekemisiin. Toivon mukaan tällä kertaa käy niin, että syylliset saadaan kiinni ja pysyvätkin kiinni. Ja jollei käy niin, niin toivottavaa on, että se meille kerrotaan.

Suomalaiset ovat olleet kautta aikojen välinpitämättömiä, nälänhädästä, lukutaidottomuudesta, syrjäytymisestä ja vaikkapa taloudellisista väärinkäytöksistä.

Suomalaiset ovat kuitenkin historian aikana olleet aina hyvin kiinnostuneita sotilaistaan, heidän oloistaan ja heidän menetyksistään.

Sotilaat ovat aina nurkumatta jääneet Yrjö Lahtisen tavoin konekiväärinsä ääreen, tiukoissakin tilanteissa. Jos apua on kielletty pyytämästä, sitä ei ole lähdetty kerjäämään.

Siviilit tulevat tarkkailemaan tulevaisuudessa entistä tarkemmin sitä, kuka kuolee ja miten siitä kerrotaan.

Ja muistettakoon, jos poikamme ja muu ” rauhaa turvaava yhtymä” Afganistanista voittajana selviää kotiin, se olisi sen maan historiassa ensimmäinen kerta, kun muukalaiset olisivat paikalliset selättäneet.

Passi

Passini näyttää menevän vanhaksi. On aika siis miettiä, miten rosvonnäköisestä miehestä saadaan sääntöjen mukainen kuva, jossa tuimalla katseella tuijotetaan viranomaisia ja lentoemäntiä silmiin.

On siis mietittävä, onko sormissa sen vertaa kuviota, että saavat niistä jäljet. On juotava tarpeeksi vettä ja poltettava sikaria ennen poliisiasemalle menoa, että voi sylkäistä biometrisen räkäklimpin dna:ta varten ja hommattava taas valokuvaan jostain vaakaraidallinen mustavalkoinen maripaita .

Semmoisesta passista on hupia reissun päällä. Pitänee tarkastaa, mitä kaikkia kokeita ja juttuja siihen siruun tallennetaan.

Se siru kuulemma pystytään lukemaan lentoasemalla etäluentana. Siksi minä vähän ihmettelen, pitääkö sitä passia ollenkaan olla. Miksei poliisisedän valvonnassa asenneta sitä sirua ihme-epoksilla käsivarren sisäpuolelle kiinni, heti siihen ss- tatuoinnin viereen.

Ensimmäisellä passillisella ulkomaanmatkallani 33 vuotta sitten minulla oli kaksi passia mukanani. Bukarestin lentoasemalla tummat miehet olivat kiinnostuneita ryhmäpassista. He eivät tienneet varmaankaan, että minulla oli toinenkin passi mukana. Se oli sininen ja siinä oli vakuuttava leijonan kuva kannessa.

Ensimmäiset henkilökohtaisesta passista kiinnostuneet henkilöt olivat illalla Intercontinental – hotellin skybarin orrella metsästäneet kuvankauniit ilolinnut. Heitä kiinnosti passinhaltijan nuoruus ja passin avaamat ovet.

Seuraavaksi passistani oli kiinnostunut Rimnicu Vilceassa romanialainen toisinajattelija. Hän olisi maksanut siitä 2000 dollaria, käteisellä, seuraavana iltana, pimeällä kujalla, kahden kesken. Sanoin olevani silloin jo Brasovissa.

Olisin elänyt sillä rahasummalla pitkään herroiksi. Romanialaisessa vankilassa kukaties vuosia. Oppaamme tiesi kertoa, että komea nahkatakkinen toisinajattelija oli Securitaten miehiä.

Kehuimme hänen nahkatakkiaan ja kielitaitoaan.

Sen jälkeen kukaan ei ole yrittänyt ostaa passiani. Eikä yrittänyt käyttää sitä. Minulla on vähän kaksoisveljiä liikenteessä.

Eräs helsinkiläinen ystäväni sitä vastoin tuntee henkilön, jonka serkun kummin kaima on käynyt Mäkisen Penan passilla Kanarialla.

Kummin kaima oli ollut uimassa helteisenä päivänä uimarannalla. Hänen ohitseen oli kulkenut eräs kolmen miehen seurue jo parikin kertaa, tiukasti häntä silmiin katsoen ja keskenään supattaen. Viimein ryhmä oli tullut kummin kaiman luokse, ja sanonut, että lähde Kanarialle. Mäkisen Pena ei pääse. Se jäi taksin alle Hämeenkadulla tunti sitten..

Kummin kaimalle oli annettu passi käteen katsottavaksi, ja toden totta, siinähän katseli kummin kaimaa Pena, suhteellisen samannäköisenä. Passin välissä oli lentolippu. Koneen lähtöön oli 3 tuntia aikaa.

Jaa.. ei ole totta..vai ? No myönnetään, urbaania tarinaa tämä tietenkin on. Eikä siellä poliisilaitoksella tarvitse räkäistä sitä biometristä passia varten. Eikä ne taivasbaarin ilolinnut nyt niin kovin kauniita olleet.

Johtava patologi ei ehkä aina välttämättä ole erityisen patolooginen

Puhuin nuorisolle eilen patologisesta johtamisesta. Juolahti vain mieleen. Patologisuus kuuluu kurssin sisältöön ja juuri tässä vaiheessa siitä puhutaan. En ottanut esimerkkejä. Vaikka niitä julkisuudessakin aina silloin tällöin vilahtaa.

Näitä patologisia johtajia on monenlaisia. Eräillä realiteettitestaus epäonnistuu, toiset taas ovat ylivaateliaita. Yksi patologisuuden ryhmä on se joukko johtajia, joka haluaa täydellisesti eristäytyä.

Ja, tietenkin, on olemassa epäluuloisia johtajia.

Suurelle yleisölle tutuin ryhmä lienee se joukko esimiehiä, jotka kärsivät narsismista. Se onkin ehkä patologisuuden vaikein ja hankalin, sekä myös organisaatiolle kaikkein vahingollisin muoto.

Patologisuuden keskeisimmät indikaattorit ovat loukkaantumisherkkyys, arvostelun sietämisen kykenemättömyys ja kostonhalu. Nämä oireet ilmenevät useimmissa patologisuuden muodoissa.

Narsismista tekee ympäristölleen vaarallisen se, että organisaatiot muuttuvat nopeasti peilisaleiksi, joita narsisti esimies rakentaa ympärilleen. Hän valikoi alaisiksi ja työtovereiksi keskiarvokeijoja ja kilttejä eturivin tyttöjä. Näin hän vertailee ja peilaa sitten itseään muita vasten, huomaa olevansa kaikkein komein ja pätevin, menettää realiteetti testauksensa ja aiheuttaa ongelmia organisaatiolle ja henkilöstölle.

Narsistilla on kyky rakastaa loputtomasti itseään, kyky alistaa toiset, mutta hänellä on myös äärimmäinen kyvyttömyys tuntea aitoja tunteita. Kun narsisti kääntyilee työyhteisössä, aina joku yhteisön jäsen on kolhiintumassa ja maksaa kovaa hintaa siitä, että häneen osui ja esimiehellä on hetken onnellinen tunne sisällään.

Patologisia johtajia on esimiehistä kymmeniä prosentteja. Pelkästään epäluuloisuutta pidetään usein niin hyödyllisenä ja dominoivana ominaisuutena, että sen kaltaiset ihmiset valikoituvat helposti esimiehiksi.

JTO on vuosien saatossa selvittänyt kymmenien tuhansien suomalaisten esimiesten johtamiskykyjä ja ominaisuuksia. Hätkähdyttävää on esitellä tuloksia turmeltumattomalle nuorisolle.

PS.

Juuri tulleen tiedon mukaan pankkien palkanmaksu on tänään myöhässä. Ensimmäistä kertaa 43 vuotta kestäneen palkkatyöurani aikana raha ei ole palkkapäivän aamuna valmiina tilillä. Elämme tietoteknisessa maailmassa, jossa "tietokoneet ovat ryhtyneet tekemään virheitä." Järjestelmiä johtavat ihmiset antavat sellaisen kuvan asioista.

Merkittävä kokemus tämäkin.

Tilanne 14.02. klo 18.53

Taidan mennä kohta hakemaan autotallista vähän puita ja lämmittää tupaa. On nimittäin pakkanen tunkeutumassa proletariaatin majaan. Toivon hartaasti, ettei Paavo Lipponen sinä aikana käännä jälleen kelkkaansa sanomisissaan. Sellainen saa minut vähän ärtyisäksi.

Jos täältä periferiasta joka kerta lähettää pääkaupunkiin hamekankaan, kun Paavo muuttaa kertomustaan, en ehdi varsinaista leipätyötä tekemään ollenkaan ja varallisuuteni supistuu ostoksissa niin merkittävästi, etten pysty tulevina viikkoina ostamaan demarien vaalikojuillaan myymiä vaaleanpunaisia valheenpaljastuskoneen pienoismalleja.

Vaalikrääsä saa joka tapauksessa sydämeni oksentamaan. Pelolla odotan taas tulevia vaaleja.

On krääsästä myös hyötyä. Eräs tuttavani kertoi joutuneensa seurusteluaikana todelliseen tulikokeeseen. Tyttöystävän isä oli laittanut naisväen tekemään vaalien alusviikolla kotitöitä ja komentanut sulhasehdokkaan mukaansa kylille. Oli menossa presidentin vaalit.

Morsiamen isä oli rauhallisesti ajanut postilaatikolta toiselle, ristiin rastiin, koko maaseutupitäjän. Tyttären mielitietylle oli annettu syliin pahvilaatikko, jossa oli 500 Paavo Väyrysen vaalipostikorttia.

Nuoren miehen tehtävä oli postilaatikkojen kohdalla jakaa hyvä sanoma jokaiseen laatikkoon. Samalla morsiamen isä oli varmoin sanakääntein valistanut kunkin laatikon kohdalla, mikä olisi jaetun postikortin mahdollinen teho ja vaikutus. Paljon oli ollut sellaisia postilaatikoita, joihin ei oltu korttia laitettu ollenkaan. Olivat kuulemma olleet varmoja tapauksia.

Kaupunkilaiselle nuorelle miehelle kyseinen tehtävä oli jättänyt suuret alkiolais-freudilaiset turhaumat. Hän sanoi myöhemmin epäonnistuneensa vinttikamarissa illan esiaviollisissa velvollisuuksissaan varmasti juuri tämän traumaattisen kokemuksen vuoksi.

Eikä siitä sitten mitään liittoa tullutkaan. Nuorimies on kuitenkin selvinnyt koettelemuksesta suhteellisen hyvin. Hän ei tosin ole äänestänyt kahteenkymmeneen vuoteen yksissäkään vaaleissa, mutta päässyt vakinaiseen konduktöörityöhön Valtionrautateille. Näinä vaikeina raideliikenteen aikoina hänelle ovat olleet suureksi hyödyksi nuo nuoruutensa koettelemukset.

Mutta mitä saa aikaan Paavo nousevassa demarinuorisossa ? Vaajakoskelle heitä kuuluu olevan kolme, Laukaassa yksi ja Säynätsalossa peräti neljä.

Minä nyt peräänkuulutankin yhteiskunnan ja porvarillisen enemmistön hyvää ja ymmärtävää suhtautumistapaa. Meidän pitää vakuuttaa näille aatteen opetuslapsille, että osa demareista aikuisina pystyy toimimaan loogisesti ja samalla tavalla, päivästä toiseen. Meidän pitää vakuutta näille epävarmoille nuorille, että joidenkin demareiden, kuten esimerkiksi paperikoneenkäyttäjien, veturinkuljettajien ja elintarviketehtaan työläisten on päivästä päivään toimittava samalla tavalla, loogisesti ja oikein, jotta tuote on virheetöntä ja yhteiskunnalle hyödyllistä.

Sellaista nimitetään työnteoksi.

Rohkea rokan syö - ja uhkarohkea koulun ruuan

Noin sanottiin Tillmannin nuoruudessa. Silloin sanonta piti siinä mielessä paikkaansa, että kouluruokailun laatu ei kaikkina aikoina ollut erityisen korkea. Toisaalta koululais-kulttuuriin on aina kuulunut jossain määrin laitosruuan moittiminen ja yksilöllisyyden korostaminen.

Olen viime aikoina jättänyt ravinnostani pois ylimääräiset hiilihydraatit. Olutta ei lasketa. Vain pullat ja puurot ja leivät. kasviksia olen syönyt kovasti. Tosin, sitten olen syönyt myös pekonia, lihaa, kalaa, makkaraa ja muuta sellaista.

Helsingin koululaiset ovat olleet omalla tavalla nirsoja. He ovat äänestäneet kasvisruokapäivinä jaloillaan.

Minä aikoinaan vähän kyllä ihmettelinkin, mihin tämä vihreiden ja vaihtoehto- kukkahattutätien pakkokokeilu johtaa. Se johtaa suoraa lähimmälle pikaruokakojulle. On käymässä niin, että 5 pennin suutari tekee markan vahingon.

Paljon muutakin kummallista liikkuu näiden päättäjien päissä. Milloin uskonto tuhoaa nuoren, milloin taas pitää päättää, missä huonekaluliike sijaitsee.

Muistan omista kouluruokakokemuksistani sen, että meillä oli tarjolla hernekeittoa, mannavelliä, helmivelliä, näkkileipää, siniseksi keitetty kanamuna kerran viikossa ja joskus himoittu viola-kolmio- sulatejuusto, jota oli likaisella peukalolla mukava leipoa näkkileivän päälle. Monilla ei ollut vastaavia eväitä edes kotona.

Nyt kun katson opiskelijaruokalan menoa, huomaan, että maanantaisin edelleen heinäsirkkalauman tavoin massat tyhjentävät kaiken tarjolla olevan. Siitä voi vetää sen johtopäätöksen, että edelleenkään kaikilla ei ole yksityisruokakunnissaan vapaita mahdollisuuksia valita.

Kouluruokailu, opiskelijaruokailu ja työmaaruokailu ovat siinä mielessä tärkeitä asioita, että niillä voidaan edelleen harrastaa sosiaalista tasa-arvoittamista ja saada aikaan yhteiskuntaan hyvinvointia.

Monipuolisella kouluruokailulla. Edelleen opiskelijoissa on yksilöitä, joiden lautasella ei salaattia ole. Se johtuu siitä, että kotona ei ole opetettu, eikä ole saanut.

On siis pakko edelleen harrastaa monipuolista ruokavalistusta. Se ei suinkaan tarkoita sitä, että nuorisolle on tarjottava alinomaa Tillmannin makkarakastiketta ja kokonaisia kuorimattomia perunoita. Se ei kuitenkaan myöskään tarkoita sitä, että yhteiskunta hölmöilee ja ottaa feodaalisen kannan kasvisruuan puolesta. Vaihtoehtoja on oltava.

Sosiaaliset suhteet

Minä teetän jokaisesta opiskeluryhmästäni yksinkertaisen sosiogramman. Se auttaa opiskelijoita ymmärtämään ympärillään olevaa todellisuutta, tajuamaan asioiden muodon ja laadun, sekä auttaa heitä lukemaan eteen tulevia ryhmiä ja niiden dynamiikkaa.

Minä piirrän tämän häkkyrän heille ja esitän sen tietenkin nimettömänä. Taustakysymyksenä käytän pääasiallisesti kysymystä, jossa pyydän heitä nimeämään kolme heille tärkeintä kommunikaatioyhteyttä ?

Piirrän itsekseni sitten häkkyrän ja lopuksi pyyhin nimet pois. Seuraavalla kerralla analysoimme kuviota yhdessä. Voitte uskoa, että kerrankin minulla on tarkkaavaisia opiskelijoita.

Kuten huomaatte, jotkut jäävät kuviossa orvoiksi. Kukaan ei ole ilmoittanut heitä kolmen tärkeimmän kommunikaatiosuhteen joukkoon. Toisille taas nuolia saapuu vaikka kuinka. Kuviosta voi löytää helposti myös kiinteitä pienryhmiä. Usein sellaisen pohjana on asumiseen tai kuljetuksiin liittyvät tekijät.

Tällainen piirros ei anna mitään kuvaa suhteista opintojen ensimmäisellä viikolla. Silloin muodostunut kuvio muistuttaa B- mielisairaalan suljetun osaston sosiogrammaa.

Puolen vuoden koossa olon jälkeen ryhmä on itsensä herra. On syntynyt alkeellinen me – henki ja ihmisten kanssa suhteet ovat vakiintuneet.

Alkuaikoina tein sen virheen, että kysyin opiskelijoilta sitä, kenetkä he ottaisivat haaksirikossa mukaansa autiolle saarelle. Siitä seurasi semmoinen veikeä tulos, että kurssin harvat naisopiskelijat saivat piirroksessa ympärilleen siiliä muistuttavan viiva-viidakon.

Sitten tein sen virheen, että pyysin heitä rakentamaan opettajien sisäisen normirakenteen. Siis rakenteen, josta näkyy, kuka vihaa ketäkin, kuka normittaa ketäkin ja kuka rakastaa ketäkin.

Tulokset olivat täyttä Wikileaks-kamaa. Talonmies poltti valvotusti kaikki asiaan liittyneet paperit ja kalvot. Opiskelijat kun ovat aika tarkkanäköisiä.

Olen miettinyt, että joskus olisi mukava tehdä näistä blogi -verkostoista samankaltaisia esityksiä. Piirtämisen voisi aloittaa vaikka sillä, että laittaa suuren paperin Kemppisen blogin ja ryhtyisi sitten katselemaan siihen linkittäjiä ympärille. Kuvio voisi olla aika väsyttävä ja monotoninen. Ehkä verkostoesitys jostain reunemmalta olisi kiintoisampi.

Olen saanut jälleen uuden lukijan. En oikein varmuudella tiedä, kuka on numero 72. Se saattaa olla Johanna. Tai sitten se on joku muu. Teitä on jo niin paljon, että menen sekaisin. Tervetuloa ! Toivottavasti viihdyt.

Kollektiivinen lahja Teille, lukijani

Huomenna on juhlapäivä

Kaiken järjen mukaan. Näyttää nimittäin siltä, että huomenna menee rikki 150 000 käyntiä. Jos ette nyt äkkiä pakene pois ja lakkaa lukemasta höpötyksiäni.

Ei.

Ei tule arvontaa. Tulee paljon parempaa. Voi tietenkin olla, että tiedätte jo, mutta kun en parempaakaan osaa, niin kerrataan ja annetaan lukijoille kollektiivinen lahja. Annetaan asia, jota teiltä ei voi kukaan koskaan ottaa pois.

Annetaan teille Tillmannin makkarakastike-resepti.

Minä olen tämän varmasti teille jo kertonut, mutta tulkoon nyt vielä juhlan kunniaksi uudelleen kerrottua. Voitte tällä saada itsellenne ystäviä, vaikutusvaltaa ja kunniaa.

Otetaan HK-sinistä puolilenkkiä vähintään. Pilkotaan se pieniksi kuutioiksi. Laitetaan makkarasilppu hyvälaatuiseen paistinpannuun, lisätään varmuudeksi puolinyrkillistä voita ja paistetaan ruskeiksi, niin, että väriä syntyy.

Otetaan pois ja laitetaan lepäämään.

Sitten paistinpannuun taas voita ja sipulisilppua niin paljon kuin sielu sietää. Kuullotetaan. Ja sitten sipulit pois.

Taas otetaan voita. Nyt laitetaan mukaan sitten kuohuvaan voisulaan vehnäjauhoja. Tehdään ruskean kastikkeen pohja. Jos et osaa, opit kyllä parin kerran jälkeen

Kun kastike on yes, laita mukaan makkarakuutiot ja sipulit. Hämmennä.

Lisää mukaan valkosipulia pursotettuna. Sitten laita mukaan suolakurkun kuutioita. Hämmennä. Sitten laita joukkoon maustepippuria. Pursota nyt vähän ketsuppia joukkoon. Tulee väriä.

Tämä seuraava meinaa unohtua aina. Murenna mukaan sinihomejuustoa reilusti. Hämmennä ja anna sulaa sekaan.

Nyt voit ryhtyä maistelemaan. Jotain varmasti puuttuu. Curry on ensimmäinen. Sitten paprikajauhetta perään.

Kun kaikki näyttää olevan kondiksessa, lisää kermaa joukkoon niin paljon kuin sielu sietää. Sitten tarkistetaan suola.

Kun sielu on rauhoittunut, hae kaapista Jallu- pullo ja lorauta joukkoon 2 ruokalusikallista jaloa ainetta. Jos kukaan ei ole katsomassa, eikä autolla ajoa ole tiedossa, voit ottaa samalla hömpsyt.

Hämmenetään.

Tarjotaan minkä vaan kanssa. Perunamuusi on hyvä vaihtoehto. Herraseurassa on syöty soosi sellaisenaan ja juotu loppu jaloviina jälkiruokana.

Tämä on siis teille, lukijani, nöyrä kollektiivinen arvontapalkkio. Olkaatten niin hyviä ja höveleitä. Kokeilkaa vapaasti. Olisin onnellinen kommenteista.

Omat lapseni raapivat yhden teflonkattilan pilalle ennen kuin kuulivat, että ruuassa on viinaa.

Olen kiitollinen käynneistä ja lukijoista. Syvä kumarrus.

Työkalut

Kävin viisitoista vuotta sitten työkalumuseossa Troyes'issa, Ranskassa. Suuri museo oli täynnä työkaluja, jotka oli kauniisti konservoitu, huolella diarioitu, ja taidolla laitettu esille. Jokaisessa työkalussa saattoi havaita käytön jälkiä.

Monien työkalujen käyttötarkoituksen saattoi kielitaidotonkin arvata. Työkalu odotti lasihäkissä vain sitä, että siihen olisi joku rohjennut tarttua ja ryhtyä veistämään vitriinin puisesta jalasta lastua tai poraamaan pientä reikää pöydän kanteen. Työkalut ovat säilyttäneet käyttökelpoisuuteensa vuosisatoja. Jopa eräin paikoin vaihtokelpoisuuteensa.

Vieläkin, jos käy niin, että vasara on hukassa, työntekijä saattaa naulan kopauttaa puuhun kirveen hamaralla. Jos saha on hukassa, kirveellä voi myös katkaista puun.

Symbianin omistaja ja kehittelijä ei voi kohta käyttää sitä mihinkään. Symbianin taitaja ei voi kohta käyttää osaamistaan mihinkään. Työkalu on muuttunut yhdessä yössä kelvottomaksi ja ennen pitkää kukaan ei enää käytä Symbiania.

Uudet työkalumme postmodernin melskeessä tylsistyvät nopeasti, eikä niiden teroittaminen enää onnistu. Kun menet valittamaan autohuoltoon autosi varoitusvalojen toimimattomuudesta, huoltomies vastaa, että asia korjaantuu, kun tilataan Saksasta uusi poltettu lastu. Kestää kolme viikkoa ja maksaa 300.

Mikä helvetin lastu. Tekisi mieli sanoa, että minulla on auton peräkontissa kirves ja polttopuita. Voin käydä veistämässä teille lastun.

Autojen virittäminenkin kuulemma nykyään käy lastulla. Tilataan jostain uusi lastu, mikropiiri, painetaan se paikoilleen 5 sekunnissa, ja samalla auton moottoriin on ilmestynyt 40 hevosvoimaa lisää.

Missä ovat työkalut?

Kun minä viritin pappatunturia, tarvittiin kunnon työkaluja. Piti moottorisahan teräketjuviilalla viilata pakoaukkoa suuremmaksi. Oli porattava poralla kaasuttimen kurkkua suuremmaksi. Oli tasaisen lasilevyn ja vesihiomapaperin avulla hiottava kannesta korkeutta pois, jotta puristussuhde nousisi.

Vielä 2003 vuonna viritin pojan Gileran sillä tavoin, että porasin pakoputkistossa olleen kuristajan helkkariin. Nyt en enää osaa tehdä mitään edes ruohonleikkurille.

Nyt on maailma muuttunut siihen pisteeseen, että työkaluja löytyy enää internet-selaimen valikosta. Kun painat sieltä painiketta ” tools”, esiin ponnahtaa valikko, jolla voit poistaa sen historian, mitä olit koneella tekemässä. Työkalu on siis juttu, jolla voit hävittää sen, mitä olit tekemässä.

Tai välineitä, joilla voit estää muuta maailmaa sekaantumasta sinun koneeseesi.

Ennen pidettiin kunnia-asiana sitä, että hyvillä työvälineillä hyvin tehty työ ansaitsi tulla esille ja kaikkien katsottavaksi. Uudessa maailmassa työkalut ovat paljolti välineitä, joilla suojaat itseäsi taikka estät muita näkemästä, mitä olet tehnyt.

Kuvassa rajavartiolaitoksen työkalu.

Kuvat kertovat ja piilottavat

Olemme saaneet kaikki suomalaiset halukkaat pois Egyptistä. Show voi siis alkaa. Niin meille on ilmoitettu ja niin me tietenkin odotamme. Islamin eri muodot ja veljeskunnat tulevat yksipuolisesti teurastamaan väen kuin lampaat ja sen jälkeen saamme pitkään nauttia siitä, mitä vihatut uskonnot ja erityisesti Islam meille voi tarjota.

Kuvio ei kuitenkaan ole näin selvä. Kuvakaan ei ole yksiselitteinen. Kun klikkaa auki tuon yllä olevan kuvan, voi nähdä, miten kristityt nuorukaiset ovat muodostaneet ketjun suojaksi rukoileville muslimeille. Asiasta kirjoitti Lorupino, jolta sain idean miettiä näitä asioista.

Ja nuorukaisia riittää. Kyse näyttää olevankin vahasta tutusta asiasta. Nuoria miehiä aika ajoin on joillakin alueilla liikaa, ja sitten se eskaloituu sodaksi ja vimmaksi. Nuoria työttömiä ja epätoivoisia miehiä.

Asiasta on kirjoittanut viime vuonna Kemppinen ja eilen viimeksi siitä keskusteltiin sivuuttaen Kari Rydmannin blogin kommenttiosoiossa. Myös erkkolainen kirjoitti asiasta viime vuonna suuren artikkelin.

Mitäpä, jos paikka paikoin esiintyvien rähinöiden syy ei olekaan ollut biologiset aseet, ohjukset, islam taikka öljy ?

Mitäpä, jos syynä onkin se, että paikka paikoin hallitsijat ovat keränneet hynyä omiin taskuihinsa sillä periaatteella, että käärinliinoissakin on sellaiset. Taskut nimittäin.

Mitäpä, jos kyse onkin sosiologiasta, kansantaloudesta, politiikasta taikka hallitsijoiden tyhmyydestä?

Meille on kohta 10 vuotta annettu ymmärtää, että kyse on uskonnosta. Siinä sivussa muutkin uskonnot ovat siten saaneet siipeensä oikein kunnolla.

No, katsokaa kuvaa. Minusta tuo kuva on kuitenkin aika lohdullinen. Noilta ihmisiltä ne Mubarakin miljardit ovat pois. Uutisissa taisi olla maininta, että hän ja hänen perheensä olisivat jo aika korkeilla sijoilla maailman varakkuuslistoilla.

Ja lopuksi tarina Laihialta.

Vanha isäntä oli kuolemassa. Kuten nyt näyttää kohta käyvän Mubarakillekin. Laihian isännälläkin oli paljon varallisuutta.

Kun sitten lähdön hetki näytti lähestyvän, hän kutsui molemmat vävynsä sängyn viereen. Vävyt sen tähden, että asiassa ei haluttu omia poikia vaivata. Ymmärrätte kohta. Toinen vävy oli Ylistarosta ja toinen Laihialta.

Vanha isäntä sanoi vävyilleen, että kun hän ei varmasti tiedä, että tarvitaanko siellä toisella puolella rahaa, niin voisitteko te laittaa hänelle arkkuun mukaan vähän matkaturvaa. Vaikka 50 markkaa molemmat.

Vävyt lupasivat näin tehdä.

Kun sitten kuolema tuli ja kuittasi kaikki, vävyt menivät ruumiskellarille ennen hautajaisia blombuukit mukana. Pidettiin hetken hiljaisuutta avonaisen arkun äärellä. Sitten Ylistaron vävy kaivoi kuvettaan, otti 50 markan setelin ja laittoi sen varoen vainajan käsiin. Kumarsi ja siirtyi takavasemmalle.

Seuraavaksi laihialainen vävy siirtyi arkun ääreen, kaivoi kuvettaan, löysi sieltä sekkivihon ja kirjoitti vainajalle 100 markan shekin. Hän laittoi sen varovasti vainajan käsiin ja otti 50 markan setelin, pani sen sekkivihon väliin, povitaskuunsa, ja kumarsi vainajaa kohden.

Sitten hän kääntyi toisen vävyn puoleen ja sanoi, että näinhän me sovittiin.

Tuli vain mieleeni. Jotenkin sopii tilanteeseen.

Me länsimaat seisomme kirkkoväkenä ruumiskellarin ulkopuolella, emmekä tiedä tästä mitään. Se, mitä näemme, ei ole koskaan koko totuus. Sekin, mitä kuvittelemme, voi olla vain aavistus totuudesta. Én minä puolustele laihialaisia, enkä islamiin uskovia. Ajattelen vain niin, että tietomme ovat huteria.

Tai sitten voi olla niin, tämäkin kuva on lavastettu.

Seitsemän

Kummallinen luku. Sanotaan, että se on jo määrä, jota ihminen ei voi näköaistilla hahmottaa. Jos katsomme pelinopan silmälukuja, pystymme hahmottamaan pisteiden lukumäärän aina kuuteen asti. Seitsemän jälkeen olemme vaikeuksissa. Joudumme laskemaan.

Asevelvolliset ovat joutuneet tekemisiin tämän hierarkkisen organisaation pienoissolun kanssa . Kivääriryhmään kuuluu M05 mukaan edelleen 7 miestä. Moniin tykkiryhmiinkin on kuulunut seitsemän miestä. Ammusmiehiä tosin joskus tarvitaan tätäkin enemmän.

Organisaatioteknisesti paletti pysyy myös sosiaalisten suhteiden osalta kasassa aika hyvin, sillä 7 hengen ryhmää johdettaessa hallittavien ihmissuhteiden määrä on hahmotettavissa. Kaavana asia esitetään usein muodossa , kaikki huomioitavat ihmissuhteet = n(n+1)/ 2. N:llä merkitään tässä alaisten lukumäärä.

Kivääriryhmän johtaja joutuu miettimään taktisessa toiminnassaan siten 28 erilaista ihmissuhdetta. Niiden joukossa on tosin 7 sellaista ihmissuhdetta, joihin hän voi helposti vaikuttaa, koska hän on niissä toisena osapuolena. Jäljelle jää kuitenkin 21 sellaista ihmissuhdetta, joista hänellä on vain aavistus, ja jotka kuitenkin voivat oleellisesti vaikuttaa ryhmän toimintaan.

Jalkaväkijoukkueessa on yleensä 35 sotilasta. Joukkueenjohtajalle siunaantuu siten 630 ihmissuhdetta niskoilleen. Niistä hänen omiaan on 35.

On siis siunattu asia, että Aleksis Kivi kirjoitti veljeksiä vain 7 kappaletta. Hän sai aikaan oivallisen sotkun jo tuolla määrällä, mutta kuvitelkaa, mihin vaikeuksiin Lukkari olisi opetustoimessaan ollut, jos veljeksiä olisi ollut vaikkapa 12.

Arvaatte, että seuraavaksi mieleeni on aina juolahtanut Lumikki ja seitsemän pientä herrasmiestä, jotka tarun mukaan pitäytyivät vain platonisessa ja ihailevassa rakkaudessa neitoa kohtaan. Me emme kuitenkaan tiedä, ja voimme vain aavistaa, mitä kaikkea nassikoiden mielissä kihisi, kun he palasivat iltaisin kaivokselta.

Samurai-jengillä ei tainnut olla erillistä päällikköä. He toimivat tulosvastuullisena tiiminä, ja huonosti siinä sitten lopulta kävi, niin kuin tiimihommissa tapana on. Tavoite saavutettiin, mutta hinta oli kova.

Ideaa on sittemmin kopioitu kovasti. Hurja Joukko on ehkä näistä kopioista kaikkein tunnetuin ja paras, luultavimmin sen vuoksi, että siinä joukossa ratsasti vain kuusi miestä.

Meillä on siis seitsemän valtamerta ja seitsemän tuntia onnehen. Kirotessa taas sanomme, että helvetin kuusitoista. Se ei tule mytologiasta, vaan siitä, että ventissä on pirullinen paikka 16:ta päättää, ottaako vielä kortin.

Meillä on otava –tähtikuvio ja seitsemän päivää viikossa. Huomenna on taas perjantai, ja jos huomenna ei illalla kapakoiden ovilla ja nakkikioskeilla tapella, se olisi maailman kahdeksas ihme.

Perjantaina moni meistä suunnittelee tekevänsä muutamia kuolemansyntejä. Niitäkin on kuulemma seitsemän. Niihin syyllistyy varmasti, jos sattuisi saamaan lotossa seitsemän oikein.

No, valistuneet blogien lukijat tuskin harrastavat lottoamista. Myös Seiska – lehti edustaa tätä numeron nurjaa puolta. Kaikki ei ole semiotiikassakaan kirkossa kuulutettua.

Keski-ikä on syvältä

Vaateliikkeen ikkunassa oleva mallinukke on saanut kasvonsa yhdeltä esikuvalta, keskiruumiinsa toiselta ja ehkäpä jalkansa kolmannelta. Jos nukke esittelee naisten alusvaatteita, kuppikoko on liioiteltu, jos taas päällysvaatteita, kuppikokoa on pienennetty, jotta vaatteet istuvat paremmin.

Keski-ikäisen miehen ruumis on yksinkertaisempi. Ajatus ikuisesta viriiliydestä, vaaleansinisestä notkahtamattomuudesta ja tiukasta jäykkyydestä kamppailee todellisuuden ja päärynävartalon kanssa alati ja iäti. Sinulta odotetaan kestävyyttä, kauneutta ja nuoruutta, samalla kun ruumiisi kuitenkin esittää yhä hätääntyneempiä vastalauseita.

Murrosiässä minun huuleni olivat kammottavan paksut. Pituuteni oli normaali ja painoni ihanteellinen kaikilla mittareilla. Minulla oli vain typerät, itkettävät ja kauhistuttvat huulet, jotka leimasivat elämäni vuosikymmeniksi. Vasta keski-ikä on saanut ruumiini paljastamaan minulle varatun lahjan; naisten mielestä huuleni ovat vähintään kiinnostavat. Olen köyhän naisen Jean Paul Belmondo.

Vaihtelevat ruumiintyylit ovat kohdallani tarkoittaneet ponnaria ja sen jälkeistä kaljuuntumista, lyhyttä tukkaa, laihuutta ja keskivartalopyöreyttä, kumaruutta ja harmaantumista.

Minun partani on kuulemma söpö kun se harmaantuu. Minun vatsani ei ole kuulemma söpö, kun se pyöristyy. Keski-ikäinen mies ei enää kykenee käyttämään kovin laajoja minä-tekniikoita ja liittymään kauneusihanteiden heimokuntiin. Valinnat ovat tapahtuneet jossain aikaisemmin.

Hedonistinen laskelmointi on tavallaan kytkeytynyt irti meistä, sillä olemme kulutuksen osallistujina hankalia ja hitaita. Keski-ikäinen mies saattaa rakentaa ruumistaan mieluusti moottoripyörällä ja siihen liittyvillä asusteilla, mutta heimokäsite rakentuu näiden jälkeen pyörämerkkien ja muun kontekstin varaan. Harrikka miehet eivät minulle kättä nosta. Ei, vaikka minulla olisi päälläni aito nahkaliivi ja pitkä liuhuparta. Olen rakentanut ruumiini ympärille jotain väärin.

Keski-ikäisen ruumista kiertävät ulvovien susien tavoin joka hetki käsitteet ; kuolema, sammuminen, kituminen ja taudit. Heimoutuminen rakentuu vesijumppa-piirin ja yhteisten lääkkeiden ympärille. Kun syöt samaa lääkettä, sinun ruumiisi muistuttaa minun ruumistani. Kun syöt samaa psyykelääkettä, saatamme jopa sopia yhteen. Ruumiin käsite muuttuu nopeasti narsistisiksi paljastuksiksi terveyskeskuksen odotusjonossa.

Minun ikäpolveni on joutunut kahlaamaan läpi modernin yhteiskunnan kohti post-modernismia. Se on vaatinut minulta kahdenkertaista työtä oman ruumiini kanssa. Hintelänä lukutoukkana en kelvannut koskaan modernin yhteisön tehdassaleihin ja liukuhihnojen äärille.

Varttuneempana en enää osaa lähteä post-modernin yhteisön koodistoon mukaan. Tilaan ET-lehden vaimolle joululahjaksi, mutta minusta ei enää ole tekemään asioita, joista untuvikot vain haaveilevat.

Keski-ikä vaatii sinua unohtamaan menneisyyden, sinne ei enää ole ruumiillasi asiaa. Tulevasuudessa voit toki 7 vuoden välein seurata farkkujen lahkeen leveyttä omissa vaatteostoksissasi, mutta todellisuudessa sinulta edellytetään paikallaan oloa, Reino-aamutossuja ja istuaaltaan pissimistä.

Kuolleen miehen paperit

Siivosin eilen työpöytääni. Sellainen antaa virkamiehestä kultivoituneen vaikutelman. Samalla pääsee eroon pölystä. Vanhimmat työpöytäni sedimentit näyttivät olevan vuodelta 2001.

Vastaan tuli kuolleen miehen opinnäytetyö. Olin ohjannut se, ohjannut hyvin ja viisaasti. Paljon oheismateriaalia ja kirjeenvaihtoa oli kertynyt.

Niinpä nuorimies sitten valmistui, meni kihloihin, meni hyvään työpaikkaan ja sitten hän meni rekan alle.

Pitäisikö minun säästää paperit reliktinä ? Onko synti silputa kuolleen miehen papereita ja tuhota merkkejä, jotka todistavat hänen joskus olleen olemassa.

Onkohan morsian jo uudessa suhteessa ?

Taidan laittaa paperit mappiin ja nimi selkään. Taidan pitää kuolleen miehen paperit toistaiseksi hengissä. Tuntuisi niin lohduttomalta silputa niitä.

Minulla oli joskus naisopiskelija joka pääsi välittömästi valmistumisensa jälkeen pankinjohtajaksi. Sitten hän sairastui vakavaan sairauteen ja kuoli. Vähän myöhemmin muut pankit silpoivat hänen pankkinsa riekaleiksi.

Hänestä minulle ei jäänyt yhtään paperia. Hassua, en muista edes hänen nimeään enää. Muistan vain hänen hiuksensa. Ne olivat tuuheat ja aina leijonaharjakampauksella.

Pienen pieni veturi

Pendolino saapuu idästä Jyväskylän asemalle. Se tietää olevansa taas reippaasti myöhässä. Pieksämäellä se oli joutunut odottamaan puolituntia Joensuun 2733 Dreeveriä. Se taas oli joutunut odottamaan vastaan tulevaa 2534 Dreeveriä Vihtarissa iäisyyden.

Pendolino on täynnä kuopiolaisia lääkiksen opiskelijoita, jotka torkkuivat korruptiokrapuloissaan. Niistä ei ollut edes ravintolavaunuun. Koko matkan Pieksämäeltä Hankasalmelle Pendolino oli joutunut varomaan routavaurioita. Ne heittelivät ikävästi kymmenen vaunun letkaa sivuttain ja se liike sai junan kolme ylipainoista naiskonnaria heittelehtimään epämukavasti sivuttain vaunujen käytävillä.

Pendolinon mielestä sen selkäranka on jo nyt ilman routaakin vino siitä syystä, että ratahallinto ei ole viitsinyt siirtää noita ylipainoisia virkamiehiä muille rataosuuksille, tai edes hajottaa tuota kaiken tuhoavaa massaa osiin.

Pendolinon takapää pysähtyy Jyväskylän asemalle aivan sivuraiteella odottavan Dreeverin kohdalle. 2720 on nimensä. Se tietää olevansa Valmetin tekemä, sillä sen nimi on parillinen. Parittomat ovat Lokomon valmistamia.

Pendolinon peräpää on aivan hikinen kovasta urakasta.

- Moi ! Mitäs Pätkä ?

- Odottelen teikäläisen häipymistä. Olette taas 20 minuuttia myöhässä. Missä ihmeessä sitä on taas kupattu ?

- Ei päästy ajalla lähtemään. Konnarit heilui Pönttövuoreen saakka vaunuissa niin järjettömästi, että en uskonut ikinä pääseväni tunneliin asti.

- Millainen tunneli oli ?

- Upea, kerrassaan upea. Ei roudan routaa, rata kuin peilin pinta ja mustassa tunnelissa lämmin ja kostea trooppinen ilma hyväili kupeita. Voit uskoa, että laskin täysillä läpi.

- Keitäs sinulla on meille tällä kertaa?

- No nuo tavalliset, Kuopion krapulaiset tohtorit tietenkin ja sitten teille tulee nuo Joensuun kulttuurintutkijat ja humanistit. Kirjallisuuden opiskelija kittasi kaljaa koko matkan, joten se varmasti kuseskelee ainakin yhden vessan ympäriinsä. Muutama epämääräinen siviili on matkassa, mutta niillä ei ole mitään tietoja mukana.

- Mitähän se kirjallisuudenopiskelija on tenttinyt tällä kertaa ?


- Minä vähän luulen, että kirjallisuussosiologiaa ja tiedon ontologiaa. Se nimittäin näytti vähän sekaiselta. Kannattaa tarkkailla sitä. Mutta nyt meidän täytyy lähteä. Pakko nilkuttaa ainakin Orivedelle asti vain satasta, sillä rata on taas ihan tohjona.

- Selvä. Me tullaan perässä ykköselle ja otetaan mitä teiltä jää. Siellä on luultavasti muun lössin lisäksi taas muutama luokanopettaja ja tietenkin nupit turvoksissa didaktiikka. Joisivat edes kaljaa, mutta ne puhkuu pelkkää didaktiikkaa koko matkan ja rääkkäävät vielä kotoväkensäkin sillä.

Pendolinon perä häipyy kohti etelää ja Dreeveri vipeltää odotusraiteelta ykköselle. Kaikki kolme vaunua osuvat keskelle laituria ja tieto alkaa virrata ovista sisään. Dreeveri katsoo peilistä miten opetusministerin näköinen blondi nousee kakkosvaunuun. Se opiskelee kauppatieteitä, ja se on opetusministeriä 15 vuotta nuorempi. Mutta muodollisesti se on pätevä ja tiukkaa tietoa koko pakkaus.

Dreeveri miettii, että jos lukukausimaksut todella tulevat ja pääsykokeet poistuvat, tuonkaltaisia nuoria naisia ei enää hänellekään riitä. Kaikki yliopistoihin päässeet ovat tulevaisuudessa lukioiden hikipinkoja, taikka kaupunkien preppauskurssien tuotteita. Mistään ei enää riitä kuljetettavaksi näitä syöjättären näköisiä maaseudun villivarsoja. Pelkkää reittä ja säärtä koko nainen.

Dreeverin konnari on Pesonen. Oikeasti sen nimi on joku Horttanainen, mutta se muistuttaa lastenkirjan Pesosta niin paljon, että opiskelijat kutsuvat sitä aina Pesoseksi ja kyselevät, mitä Viiru-kissalle kuuluu. Pesonen kulkee hiljalleen. Sillä on välikorvassa jotain vikaa ja se joutuu nojailemaan seiniin kaikissa routapaikoissa muita konnareita enemmän.

Dreeveri lähtee kohti Vaasaa. Opiskelijat estivät sopivia asentoja itselleen, vuoraavat pesänsä, ripustelevat ympärilleen tavaroitaan reviirin merkiksi ja linnoittautuvat kuulokkeiden suojaan. Yksi sentään kävelee kakkosvaunussa.

Kauppatieteen opiskelijatar kerää hamettaan lantiolleen sinisen vaunun kolisevassa vessassa ja istuu alas. Suora putki aukeaa alas routivalle radalle ja aukossa vilisevät ratapölkyt. Hetken kuluttua ne kastuvat helmeilevästä suihkusta.

Rata kulkee läpi esikaupunkialueen ja Dreeveri tuntee valuvansa radalle. Dreeveri tietää vaunun, se tietää nuoren naisen. Nainen on matkustanut kasvavan tietomääränsä kanssa tällä radalla jo kolme vuotta. Nyt naisessa on entisten tietojen lisäksi tällä viikolla mukana myös Kalle Määtän koko Yritysoikeuskirja, mukaan lukien kaikki kirjan 1478 alaviitettä. Dreeveri tietää tentin olleen perjantaiaamuna. Ja nyt naisella on kaiken lisäksi taas päällään se sama upea vihreä satiinihame.

Vauhti kiihtyy vähitellen ja Dreeveri intoutuu ajatuksesta niin, että se kiskoo ylämäkeä kaikin voimin kohti tunnelin mustaa aukkoa. Routainen rata heittelee Dreeveriä ja vaunuja rajusti sivuttain, mutta Dreeveri ei enää välitä mistään mitään. Vielä muutama työntötangon työntö teliakselistolle ja samassa se jo syöksyy innosta puhkuen läpi Möykynmäen lyhyen tunnelin. Dreeveri viheltää pitkään niin, että tunneli raikuu.

Eihän veturi ja kolme vaunua kauan tuommoista 350 metrin pätkää nuohoa, mutta tuntuu se silti Dreeveristä taivaalliselta joka kerta, kun kuono syöksyy pimeään ja lämpimään koloon.

Tunnelista selvittyään Dreeveri kiitää huippuvauhdilla vielä hetken kohti Petäjävettä, mutta aivan pian sen on pakko rauhoittua ja hiljentää nopeutensa 30 km:n tunnissa pitkän routivan penkereen kohdalla.