Arvontaa...arvontaa ! !

Parin kirjoituksen jälkeen kasassa näyttäisi olevan 1500 kirjallista sohaisua sinne ja tänne. Sanomisen tarve on jatkunut hillittömänä. Jotain pitää aina päästä sanomaan.

Pienenä olin umpiujo. Vähän suurempana olin äärettömän sulkeutunut, arka ja syrjäänvetäytyvä. Niinpä ei olekaan ollenkaan kummallista se, että sopivan kanavan ilmestyttyä kaikki pidätelty ja teljettynä ollut pyrkii vapautumaan kahleistaan.

Hankalaa on se, että vyöry ei näytä juuri laantuvan. Sanomisen tuska riipii edelleen pientä kulkijaa, eivätkä nuo kävijälaskurin luvut tietenkään yhtään helpota asiaa.

Virtuaaliyleisö muistuttaa paljolti leipätyön yleisöä. Opiskelijatkin joutuvat lähes yksipuolisesti pakotettuina kuuntelemaan avuttomina luentosalissa mielipiteitäni ja tulkintojani asioista, joilla monien mielestä on vain yksi totuus, mutta joille minä hillittömyydessäni yritä antaa monia merkityksiä.

Opiskelijat ovat sidottuja paikoilleen. Te voitte nostaa kytkintä minä päivänä tahansa. Opiskelijoilta olen tosin tavan takaa opintojaksopalautteessa kysellyt vaikutelmia ja parannusehdotuksia. Te taas olette joutuneet tyytymään siihen, mitä tuutista on tullut. Toisaalta, teillä on vastapainona vapautenne tulla ja mennä.

Juhlan kunniaksi voisitte ystävällisesti vastata sivupalkissa olevaan mielipidekyselyyn. Se on laadittu sikäli ketunhäntä kainalossa, että siinä kysellään ainoastaan teidän toiveitanne lisäysten suhteen. Vähennyksien osalta varaan itselleni täydet optiot ja veto-oikeuden kaikkiin toimenpiteisiin.

Olkaatte niin hyviä ja höveleitä, että vastaatte, mitä toivoisitte lisää. Voitte valita useita vaihtoehtoja. Tapahtuman merkitystä voin korostaa asiaan liittyvällä arvonnalla. Hyvätasoinen kirja tai pokkari tai pokkareita arvotaan vastanneiden kesken. Sitä varten arvontaan halulliset virtuuaalinimimerkin omaavat voisivat kuitata osallistumisensa kommenttilaatikossa.

Mikäli haluat osallistua kyselyyn ja arvontaan anonyyminä, kirjoita kommenttilaatikkoon itsellesi jokin tunnistettava nimimerkki arvontaa varten. Sen perusteella minun on sitten helppo yksilöidä anonyymivoittaja tai voittajat. Jos et löydä kyselyn vaihtoehdoista sinulle sopivaa, kerro mielipiteesi minulle kommenttilaatikossa tai suoraa sähköpostilla, jonka löydät profili-osiosta.

Vastausaikaa on tämä viikko eli aina tuonne sunnuntai-iltaan ja keskiyöhön 6.2. 2011 asti. Voittajilta kysellään sitten erikseen nimiä ja yhteystietoja arvonnan jälkeen. Nyt ei tarvitse vielä koko lukijakunnalle paljastuksia tehdä.

Olkaa niin ystävällisiä.

Työtapaturma Viitasaarella

Tämän viikon alkupuolella sanomalehti Keskisuomalaisessa kerrottiin, miten lääkäri Viitasaarella oli kahdesta Kauppisesta, (nimi muutettu), merkinnyt kuolleeksi sen elävämmän. SOTU oli mennyt sekaisin.

Pankista oli tullut ”vainajalle” ilmoitus, että tili on nyt suljettu, slut, finito, The End, adjö . Omaisille jaksamista.

Eläkkeen maksu oli katkennut sitten saman tien kahdeksi kuukaudeksi. Paikallinen osuuskauppa oli ilmoittanut Kauppisen Bonus –korttista virran nyt sammuneen ja otti osaa kovasti. Enää ei nyt sitten Kauppinen saisi Jyväskylän Amarillossa pippurihärän kanssa jäsenetuhintaista punaviiniä, jos nimittäin sattuisi kuolleena vielä Jyväskylän puolessa liikkumaan.

Kuolleelle Kauppiselle on kuulemma tullut elävä hätä tämän identiteettinsä kanssa. Oli henkilöllisyys vaihtunut. Hänelle ei tule kuin surunvalitteluja ja kuollut kaima saa jatkuvasti herkullisia jäsenetutarjouksia ja vaalien ennakkoäänestys-lomakkeita.

Kauppisesta oli tullut kuollut sielu. Onneksi häntä ei sentään ole yritetty kaupitella kenellekään, eikä asettaa eduskuntavaaliehdokkaaksi.

Mies on jo kolme kuukautta yrittänyt saada itseään elävien kirjoihin. Eläkkeet tulivat marras – joulukuulta takautuvasti. Tammikuun eläke on taas jossain hukassa kuulemma.Tietokone ei ole muistanut kertoa itselleen, että Kauppinen on hengissä edelleen myös vuonna 2011.

Tapauksesta tulee mieleen Franz Kafkan parhaat lukemistot. Olenkin antanut itselleni kertoa, mitä kaikkea tämä identiteettisotku ja SOTU- tunnuksen sekaantuminen on jo Viitasaarella saanut aikaan.

Tuppuraisen vanha muori saksii kuulemma kaikista laskuista ja asiakirjoista nyt nimensä ja sosiaaliturvatunnuksensa pois. Jäljellä jäävän paperin hän laittaa kuuliaisesti jätekeräykseen. Tuppuraisen rouvan rivitalokaksiossa ei ole takka, joten rouva joutuu silppuamaan sosiaaliturvatunnuksensa silpuksi ja sekoittamaan kahvinporoista ja silpusta ruskean mössön. Sitten hän jakaa mössön kolmeen yhtä suureen osaan ja laittaa kunkin fraktio- osan omaan muovipussiinsa. Kauppareissulla rouva Tuppurainen pudottaa sitten nämä muoviset paketit kolmen eri kaupparyhmittymän roskakoreihin.

Siinäpä sitten saavat pallisilmät ja kokaiini-keijot yritellä palapeliä ja palasten yhteen liimailua. Jos osaavat.

Rouva Toropainen , joka asustelee Tuppuraisen naapurissa, on jalostanut menetelmää vieläkin pitemmälle. Hän syö säännöllisesti luumuja, jotta hänen vatsansa toimisi kunnolla. Hänelle näet tulee sangen paljon päivittäistä kirjepostia, entinen opettaja näet kun on. Rouva Toropainen kuulemma jakaa suolentoimintansa tuotoksen kolmeen muovipussiin ja toimii muuten saksimisen suhteen samoin kuin rouva Tuppurainen. Hänkin on sitä mieltä, että paikkakunnan nistit eivät kyllä hänen identiteettiään kaiva helpolla niistä paketeista irti.

Rouvat ovat perusteellisia, se täytyy myöntää. Kaikilla ei kuitenkaan olen mahdollisuutta em. menetelmiin. Monet eivät pääse ja kykene pitkiä matkoja liikkumaan liukkailla teillä ja kaduilla. Monien suoli ei toimi säännöllisesti, ja varsinkin nuoremmat henkilöt ovat usein aivan liian kiireisiä paperisilppurin ostamiseen taikka aikaa vievään saksilla askarteluun.

Rouva Toropaisen poika käyttääkin Viitasaarella erittäin suosituksi tullutta identiteettisuojausta. Hän laittaa maksetut laskut keittiön nurkassa olevaan vesisaaviin. Saavissa on vettä ja hämmentämiseen soveltuva karttu. Kun laskut ovat saavissa lionneet parisen viikkoa, kaikki muste ja painojälki on kaikonnut pois , liemi muuttunut vähän sameammaksi, ja jäljellä on melko puhdas paperi.

Paperista on helppo puristaa ylimääräinen vesi pois ja muovailla sitten sopivia nyyttejä, jotka voi turvallisesti ja vaarattomasti viedä roskikseen taikka paperinkeräykseen.

Identiteetin menetys on kauhea ja vakava paikka. Nykyään rouvat pitävät itseään ajan tasalla vanhusten palvelutalon mikrotietokoneella. Uusimpia ideoita metsästetään esimerkiksi täältä ja muilta palstoilta. Turha on kohta Viitasaarella kenenkään roskiksia tonkia ja haamuhenkilöllisyyksiä rakennella.

Saataisi vain nuo hillittömät veriteot Viitasaarella kuriin. Viime aikoina niissä on vielä kuollut enemmän ihmisiä kuin terveyskeskuksen kirjanpidossa.

Ja saataisi lääkärille paremmat silmälasit. Hyvähän se olisi myös, jos lääkäri ei olisi keikkaihminen etelästä, vaan paikkakuntalainen, vakinaisesti paikkakunnalla asuva, joka tuntisi ihmiset henkilökohtaisesti, eikä ketään ennen aikojaan hautaan laittaisi. Kovasti Viitasaaren rouvat ovat kateellisia Saarijärvisille tästä Maalaistohtorista. Sekö kuitenkin, ainakin televisioohjelmassa , tuntee kaikki asiakkaansa ja niitä elävänä yrittää pitää.

Tammisunnuntai

Pohjanmaalla pitävät tänään juhlia sen muistoksi, että tammikuussa 1918 astui voimaan uusi aselakiuudistus, jolla tulityökalujen omistusoikeus siirrettiin venäläiseltä sotaväeltä suomea puhuville maakunnan miehille. Senaatti ei enää siihen aikaan kovin jämäköitä lainsäädäntöliikkeitä kyennyt tekemään. Niinpä toimeen tartuttiin vähän jo ennakoiden.

Pohjalaisia ottaa tietenkin pattiin suunnattomasti se, että Karjalassa aloitettiin vastaavat toimet jo kymmentä päivää aikaisemmin.

Taavetin asemalla kaatui 21. päivä tammikuuta ensimmäinen Saksassa koulutettu jääkäri. Riitaa ja ammuskelua oli syntynyt sen vuoksi, kun valkoiset olivat ottaneet punaisille tarkoitetun asevaunun haltuunsa.

Kolumbus ei siis löytänyt Amerikkaa, eivätkä pohjalaiset aloittaneet sisällissotaa. Norma Jeane Mortenson ei ole Lasse Mårtensonin serkku, eikä aurinko pyöri maapallon ympäri.

Erityisen suosittu tammikuuta koskeva toinen myytti on se, että olutta juomalla voi laihtua. Tämän myytin minulle kertoi hyvä dipl. Insinööri - ystäväni. Menetelmä on kehitetty Otaniemen Jämeräntaipaleella 1970-luvulla.

Ostetaan olutta riittävästi koetarkoitukseen. Jäähdytetään olut + 4 asteiseksi. Juodaan olutta niin paljon kun kyetään. Ihmisen keho joutuu nyt lämmittämään juodun oluen noin 33 astetta ylöspäin. Tämä prosessi vie energiaa enemmän kuin juotu olut sisältää. Ja kas kummaa, ihme on suuri krapulaisen laihduttajan mielessä, kun laskelmissa näyttääkin olevan jotain vikaa.

Hyvin suosittu harhaluulo viime tammikuussa näytti olevan se, että kaikki 5 – 20 -vuotiaat lapset ja nuoret pitää ehdottomasti rokottaa sikalunssaa vastaan.

Egypti, Karthago ja muu Afrikka

Kirjailija Peltonen oli oikeassa, kun luonnehti nykyistä sirpaloitunutta Afrikkaa vaikeaksi ja hankalaksi maanosaksi. Etenkin urheiluselostajan kannalta se tietenkin on sitä, mutta miksei myös vallankahvassa roikkuvan feodaali – riistäjän kannalta. Maanosan riistäjiltä näyttäisivät kohta perskarvat kärähtävän. Karthago ja Egypti ovat jo liekeissä.

Sinä aikana kun minä olen rauhallisessa sosiaalipolitiikan ja sosiologian tentissä, Kauhavalla 50 lehmää jää sortuvan navetan katon alle, demarit ovat hiippailleet hiljalleen ylös kannatuskuopistaan ja Egyptissä on ryhdytty ryöstelemään muumioita. Voisi jopa sanoa, että maailma on mallillaan, heti kun hetkeksi kääntää selkänsä.

Sen lisäksi olen tänään lukenut kirjan, jossa 35 - vuotinen nainen luo suhteen 15 vuotiseen poikaan.

Ja vielä... Olen istunut junassa 30- vuotiaan liikenaisen vieressä tuskallisen pitkään katsoen hänen Power Point - esityksen rakentamistaan, ja samaan aikaan miettinyt sitä, mahtuisiko hänen farkkujensa taskuun kirjastokortti, edes likuvoiteella.

Melkoinen saunapäivä tämä taas on ollut. Yritän rauhoittua

Ennustus

Pojan kanssa valmistaudutaan tenttiin. Ensimmäistä kertaa sattuu niin, että mennään samaan tenttitilaisuuteen. Uskoisin sen olevan kohtuullisen harvinaista yliopistotasolla.

Sosiologisessa mielessä valmistaudun koitokseen lukemalla aamun uutisia ääneen. Nuorimies kommentoi taustalta. Martina Aitolehti on kuulemma löytänyt 23 vuotiaan menestyneen alppinistin ja kiinteistövälittäjän itselleen.

Miettittiin yhdessä sitä, että eikös se Harri Olli lähtenyt suksihuoltobisnekseen, eikä kiinteistöalalle. Harri taitaa olla sitäpaisti vanhempikin.

Nuorimies arveli, että kyllä me vielä sen alppinistin nimi ennen viikon loppumista tiedetään. Keskusteltiin siitä, että onko alppinisti sellainen, joka vetää valkoista puuteria sieraimeensa mäen päällä, ja sitten hurauttaa sieltä pöllyissään alas. Tai olisiko se alppinisti semmoinen, joka telemark tyylillä ja villapaita päällä laskee Norjan tuntureita ja alppimajalla kaakaota kaiken päätteeksi ryystää.

Millä kriteereillä voi päästä kiinteistövälittäjäksi. Riittääkö se, jos myy koirankoppeja ? Entä, jos on lemmikkieläinkaupassa myymässä marsuhäkkejä? Riittäääkö se, jos on ostanut Leviltä mökin ja joutunut se myymään hulttiomaisen elämisen vuoksi 6 kuukauden omistuksen jälkeen alihintaan ?

Onko kaverilla kiinteistövälittäjän tutkinto ?

Joensuussa työnantaja on joka tapauksessa saanut sakot siitä, kun työpaikkailmoituksessa oli pyrkinyt rajaamaan hakijoiden joukosta etukäteen osan pois. Hän oli sitä mieltä, että ihmisen ulkonäkö ja väri ovat sellaisia asioita, joita hän voi oman mielensä mukaan valita ja siitä etukäteen hakijoille kertoa.

Hyppy tuntemattomaan

Hyppään kohta junaan ja lähden taas Joen kaupunkiin. Mikäli juna tulee. Tenttiin on vielä toista vuorokautta aika, joten tästä ehtisi perille vaikka mopedilla, jos vain vaatetus on kunnossa. Juna olisi kuitenkin siinä mielessä mukavampi vaihtoehto, että olisi mukava lukea matkalla tenttimateriaalia.

Odottelen jännittyneenä matkan alkamista. Sen verran varovainen mies olen, että olen lopettanut jo aamulla nesteiden nauttimisen. Tämä varotoimenpide on hyvä muidenkin matkustajien muistaa.

Katsokaas, kun ensimmäinen juna on 20 minuuttia myöhässä, seuraava juna onkin sitten 40 minuuttia. Kolmas juna on lopulta niin paljon myöhässä, että VR antaa matkustajien käyttöön vanhan linja-auton, jonne ahdetaan kaikkia matkustajat, heidän susikoiransa ja sello-soittimensa. Vessa ei vempeleessä ole, konduktori on joku köyhän miehen esapakarinen ja rattoisaa on. Matka Pieksämäeltä Joensuuhun tehdään niin, että jokaisella korpiasemalla poiketaan katsomaan, paleleeko siellä joku odottaja.

Kun sitten olet matkannut reitin Varkaus-Heinävesi-Vihtari-Viinijärvi, sinulle kyllä viini maistuisi, mutta otsassasi oleva kupla puhkeaa viimeistään siinä vaiheessa, kun ajokki on Ylämyllyllä.

Tämä on taitolaji. Tämä opiskelu.

Porkkala

Tänään on kulunut 55 vuotta siitä, kun Porkkalan vuokra-alue luovutettiin takaisin Suomelle. Minä en siitä muista mitään. Mitäpä kaksivuotias.

Lunta oli kuitenkin paljon. Sain sinä talvena ensimmäisen lapioni, jolla sitten ulkona naapurin pojan kanssa touhuttiin. Minun lapioni oli kunnollinen, tehdastekoinen ja siinä oli metallista terä. Naapurin pojalla oli isänsä tekemä puinen lumilapio. Se näytti minusta kömpelöltä , eikä siinä lumi pysynyt. Ymmärsin kuitenkin, että perheeni talous oli venytetty tiukoille sen vuoksi, että minä sain kunnollisen lapion. Silloin elettiin vaatimattomia aikoja.

Ei minusta kuitenkaan lapiomiestä tullut. Koko elämä on mennyt ruumiillisen työn vieroksunnassa.

Porkkalan luovutuksesta taisi olla apua sen vuoden presidentinvaaleissa, sillä sen vaalin voittaja näytti jälkeenpäin paistattelevan pitkään julkisuudessa sen luovutuksen vuoksi. Samana vuonna Suomessa oli myös yleislakko. Sekin kuulemma voitiin laskea valitun presidentin syyksi. Niin minulle myöhemmin kerrottiin.

Viime vuosikymmenellä vierailin muutaman kerran Porkkalan alueen liepeillä, kun vietin muutamia viikkoja Miina Sillanpään kotimaisemissa KELA:n sponsoroimalla uudelleenkasvatus leirillä. Pyöräilimme ruumiillisen kasvatuksen merkeissä alueella, jossa vielä saattoi nähdä kyriilisiä kirjaimia, ei enää tosin tienviitoissa, vaan vanhojen navettojen seinissä. Tunsin valistuvani, ainakin poliittisesti.

Vuokralaiset olivat ehtineet jättää monen moista merkkiä vuokrasuhteesta. Siuntion asema taisi kuulua vuokra-alueeseen, Suitian linna taas ei. Raja meni sitten jossain siinä välissä.

Fanjunkarsin torppa jäi vuokra-alueelle. Vuokralaiset eivät vissiin oikein ymmärtäneet kulttuurin päälle mitään, sillä 1956 torppaa ei enää ollut. Tai sitten he olivat kulttuurinnälkäänsä siirtäneet sen jonnekin omaan maahansa turvaan.

Charlotta Lönqvistin hauta Siuntion hautausmaalla edelleen on. Olen poikennut mesenaattia tervehtimässä. Siitä tiedän.

Tammisunnuntaita odotellessa virittäytykäämme nyt Porkkalan muistoilla. Vuosipäivänä voisi ehkä vuokralaisilta kysyä, haluaisivatkohan he vuokrata vastavuoroisesti meille jotain. Ei Kaukasusta, mutta jotain jostain vähän lähempää.

Nyt ei ajatus enää pysy aisoissa

Näinä ankeina aikoina joudumme pesemään edellisten kansanedustajien likapyykkiä, varautumaan siihen, että uudet halukkaat aloittavat kohta vaalikampanjansa ja samaan aikaan kuuntelemaan Italian päämiehen selityksiä, Venäjän päämiehen selityksiä ja vaikka mitä selityksiä. Anssi Rauramokin kiistää rattijuoppouden. Kovia kavereita kaikki.

Otto von Bismarck sanoi aikoinaan, että on kaksi asiaa, joista tavallisen kansan ei ole syytä tietää mitään. Ne ovat lakien säätämisen taustat, vallankäytön vaiheet, sekä makkaran valmistaminen.

Väittävät, että molemmat operaatiot ovat verisen moskan tunkemista ahtaaseen reikään ja lopputuloksen silottelua niin siistiksi, että se kelpaa kansalle. Ainakin näin väittävät makkaratehtaan työntekijät.

Me emme tiedä ihan tarkalleen sitä, kuinka terhakkana Italian päämies seisoo ja astuu. Voimme vain aavistella hänen pätevyyttään siitä, että hän sanoi hurmanneensa päämiehemme. Me emme tiedä sitäkään, kuinka syyllinen moskovalaisen lentoaseman johtaja on lopulta siihen, että matkatavarahallissa kerrankin jotain tapahtui ripeästi. Minä itse pitäisin pääsyyllisenä sitä, joka räjähti pirstaleiksi.

Voimme kuitenkin vähän aavistella jotain siitä, että monen terroristin perässä oli monta turvallisuuspalvelun agenttia. He sattuivat nyt kuitenkin harmillisesti vähän myöhästymään. Lentoasemalla oikeastaan tunnelman agendaan kuuluu kiire ja myöhästymisen pelko.

Mutta jyvällä siis Moskovassa oltiin. Viranomaiset tiesivät hyvin, että kohta paukkuu. Asiaa ei ilmeisesti haluttu kovin aikaisessa vaiheessa estää ja sitten pommarit eksyttivät agentit. Pääsivät hetkeksi pakoon.

Juoni on kuin Hollywood leffasta. Nyt olisi tarvittu Bruce Willisiä. Moskovan talvessa seikkailu verkkopaita päällä olisi saattanut olla räyhäkkää katsottavaa.

Luulen, että tulevaisuudessa ei ole enää elokuvateattereita. Elokuvat luultavasti esitetään silmiemme edessä, todellisuudessa, siten, että olemme osa elokuvaa, kävellemme kohtauksissa, jonotamme lentokentällä. Odotamme lomaa, ja samalla tiedämme, että kohta alkaa elokuva, jonka ostin eilen. Kohta turvatarkastukseen ryntää Johnny Deep tai Al Pacino. Elokuva lähtee pyörimään siinä edessäsi, olet osa sitä ja saattaa olla, että et ikinä pääse siihen Zurihin koneeseen, johon juuri olet jonottamassa. Kukaties pääset kohta Angelina Jolien kanssa juoksemaan pakoon, käsi kädessä, kun Al Pacino kähisee perääsi uhkailuja.

Väsyttää taas. Viime yönä nukuin tunnin. Lepakot ovat taas liikkeellä, kuten huomaatte. Menemme kevättä kohden. Huomenna pitäisi puhua nuorisolle järkeviä kuusi tuntia. Ja säästää nämä sammakot teille illaksi.

Näin tänään siistin Volvon

Kevät on vissiin taas tulossa. Vaimo on nimittäin ryhtynyt puhumaan kartanovolvon ostosta. Sanoin sille, että hän ei jaksa kääntää sitä autoa edes parkkiruutuun. Ja minä en saa sen tavaratilaa täyteen millään, ellei sitten laiteta hiekkasäkkejä. Niin paljon tavaraa ei meidän huushollissa ole. Sanoin hänelle vielä, että se ajamiseen tarvitaan traktorikortti. Vaimo arveli autokortin riittävän siltikin.

Vaimo sanoi nähneensä semmoisia vanhempia söpöjä kartanovolvoja, joissa on takaveto. Se kysyi, eikö niiden käsittely ole helpompaa. Eivätkö ne käänny helpommin ?

Sanoin vaimolle, että minäkin näin tänään yhden semmoisen. Vaimo ei uskonut, kun sanoin, että ne vasta vaarallisia autoja on. Niissä hajoavat pellit, maalipinta haalistuu, niitä joutuu paklaamaan alvariinsa ja ne huojuvat tienpäällä laidasta laitaan ja ne tulevat vanhemmiten aika oikukkaiksi. Luonnetta niissä kieltämättä on, mutta oikukkaiksi ne tulevat.

Sanoin ajaneeni joskus sellaista. Kehotin rouvaa haaveilemaan nyt vain siitä, että josko ranskalaispoikain tekemä viritys taasen jaksaisi ainakin kesään asti.

Sanoin ehkä meneväni prätkänäyttelyyn pääkaupunkiin. Vaimon antoi ymmärtää, että hän saattaisi luopua kartanovolvo – haaveistaan, mikäli minä jättäisin prätkänäyttelyn väliin, tapetoisin keväällä olohuoneen ja yhden makuuhuoneen, suunnittelisin pihaterassin ja kaataisin puolet pihakuusista.

Minä kysyin, minkä värinen sen pitäisi olla ? Vaimo sanoi, että autossa kaikkein turvallisin väri on varmaan punainen. Minä korjasin, että tarkoitin tapetin väriä.

Massat ovat liikkeellä !

Hiilihydraattien karttaminen näyttää juurtuneen elimistöön kolmen viikon aikana. Yritin säikyttää ruumista jälleen viikonloppuna pullalla ja kääretortulla, mutta mitään kovin raflaavaa ei enää tapahdu. Painokäyrän kulmakerroin on tosin vähän loiventunut, mutta edelleen näyttää siltä, että pekonilla, vihanneksilla, munilla, kalalla ja broilerin koivella pääsee melkoiseen syöksykierteseen.

Asian juhlistamiseksi ostin uuden paidan. Niin kuulemma kuuluu tehdä. Sillä tavoin yksilö saa aikaan tyytyväisyysprosessikaavioissa esiintyviä sisäisiä palkkioita, jotka ovat pitkäaikaisia ja pysyviä toiminnan katalyyttejä.

Kysyin vaimolta, näkyykö missään ? Hän sanoi, että turvotus on laskenut. Minä pyysin muotoilemaan uudelleen. Sanoin, että turvotus laskee juopolta. Minä laihdutan.

Epäilen, että hän on kateellinen ruokavaliosta ja näistä seurauksista, jotka hänen mielestään syntyvät aivan väärällä tavalla, ilman kärsimystä ja hikeä.

Matkalla kuntoutukseen 28.01. 2007

Junassa minua vastapäätä tuli istumaan nuori vaalea nainen. Hänellä oli sylissään nippu papereita ja lomakealusta. Hän tahtoi haastatella.

Tämä junavaunu ei ollut kotini , enkä päässyt muutenkaan pakoon.

Nainen oli jo nainen. Ei siis mikään 22 vuotias tytönheitukka, vaan ainakin 30 vuotias. Hänen hiuksensa olivat pitkät, vapaat ja ne haisivat tupakalle. Hänen meikkinsä oli nähnyt eilisen illan, yön ja tämän lauantainkin. Ajattelin, että nainenkin oli nähnyt jo kaikenlaista.

Hän kysyi minulta suureen ääneen käytänkö vitamiinivalmisteita. Sanoin hänelle, että viimeksi Vitol –tippoja ja valkoista suklaata 50 – luvulla. Kysyin siltä, tiesikö se, että silloin lapsille haettiin apteekista valkoista suklaata

Se meni sekaisin kysymyksistä ja seuraavaksi se ryhtyi luettelemaan minulle yskänlääke – merkkejä. Mitä niistä olen käyttänyt ? Nyt se korosti viimeisen kahden vuoden aikana.

Minulle ei tullut mieleeni muuta kuin RAMAVIT. Se sanoi, että se on taas vitamiinivalmiste, ei yskänlääke. Jatkoin miettimistä. Sain mieleeni vain kanferin tipat ja kiinamixturan. Se sanoi, että sillä ei ollut papereissaan sellaisia lääkkeitä.

Se jatkoi vitamiinien luettelemista ja kyseli aina välillä, voinko melkovarmasti, varmasti, erittäin varmasti muistaa kuulleeni jonkin tuotemerkin. En osannut olla itsestäni varma. Sanoin, että menen kuntoutukseen.

Se kyseli muista vitamiineista niin huolimattomasti, että luulin sen tarkoittavan kaikkia lääkkeitäni. Luettelin sille kaikki lepakkolääkkeeni ja unihiekkani erittäin varmasti ja kuuluvalla äänellä. Se ei osannut niitäkään pitää tunnettuina vitamiineina.

Kanssamatkustajat seurasivat kiinnostuneena haastattelua. Olin huomaavinani, että moni tunnisti sen, minkä sorttisia vitamiineja minä päivittäin söin.

Se kiitti minua, sanoi vielä tarvitsevansa yhden haastateltavan tästä junasta ja sen jälkeen se sanoi hyppäävänsä Turun laivapikajunaan ja jatkavansa työtään siellä.

Uskoin Turkuun menevien olevan terveystietoista joukkoa ja olevan hyvin selvillä ihmisen pirteäksi saamisesta. Annoin vinkin, että ravintolavaunusta kannattaa ehkä aloittaa. Se taas väitti, että lemmikkieläin vaunuissa matkustavat ne, jotka ovat kaikkein parhaiten tietoisia omasta hyvinvoinnistaan.

Sanoin sille, että tutkimuksen luotettavuuden vuoksi sen kannattaisi kuitenkin käydä muutama haastattelu tekemässä myös ravintolavaunussa. Se sanoi Turusta vielä yrittävänsä Helsinkiin, jotta saisi selvän kuvan myös rantaradalla matkustavien vitamiinitilanteesta. Se sanoi säästävänsä ravintolavaunun sille osuudelle.

Se kääntyi ympäri ja iski kiinni lihavaan rouvaan käytävän toisella puolella. Se ja puoli junavaunua saivat hyvän selvityksen rouvan vitamiineista.

Juna valui Tampereen asemalle. Junan välikössä ihmiset antoivat minulle hyvin tilaa. He katsoivat 20 senttiä olkapääni ohi jonnekin. He katselivat varmasti selkäni takana vaunueteisen seinässä olevaa junaverkoston karttaa. Ajattelin, että he katseella tarkistivat naisen reittiä.

Ravistelin talvitakin taskussa olevaa betasalpaaja purkkiani ja hymyilin heille ja katsoin suoraan silmiin.

Mustat rintaliivit

Kirkonpihassa Satakunnassa törmäsin keskikouluaikaiseen luokkatoveriini. Hän oli muuttunut. Hän oli menettänyt muotonsa, ensimmäisen miehensä ja hänestä näki, että hän oli ehtinyt elämään koko elämänsä alle 20 vuotiaana. Hän oli menossa haudalle tervehtimään vanhempiaan ja miestään. Hänellä oli uusi mies mukanaan ja tukenaan. Sanottiin kädestä päivää ja arvuuteltiin, josko tunnetaan vielä.

Muistan hänet mustista rintaliiveistä. Hänellä oli sellaiset keskikoulussa. Hänellä oli myös mustat sukkanauhaliivit. Tiedän sen siitä, että olen nähnyt ne. Isot pojat saivat välitunteihin säpinää siten, että hiipivät tyttöjen taakse ja nostivat heidän hameitaan ylös. Vuonna 1968 tyttöjen hameet olivat helppoja nostaa . Valkoisten puseroiden läpi rintaliivit näki ilman käpälöintiä.

Kaikesta tästä johtui se, että luokkatoverini tuli isoäidiksi 37 vuotiaana. Sitä pidettiin kohtuullisen hyvänä saavutuksena siihen aikaan. Monet meistä luokkatovereista olimme juuri ehtineet naimisiin.

Luokkatoverini viihtyi koko keskikoulun ajan kaikki illat erään Volvo Amazonin etupenkillä, ja joskus vissiin myös takapenkillä sillä aikaa, kun me muut yritimme keskittyä Colliinin ruotsinkielen oppikirjaan ja harjoitustehtäviin.

Luokkatoverini äitikin oli tullut isoäidiksi 37 vuoden iässä. Isoäitiys nuorena on periytyvää. Niin minulle ovat vanhat ja viisaat naiset kertoneet.

En kysellyt hautausmaan portilla mustista rintaliiveistä. Uusi mies oli sen verran työmiehen oloinen, että hän on varmasti pitkäikäisemmästä muotista tehty kuin luokkatoverini edellinen mies. Ihmeteltiin ajan kulumista. Varoin paljastamasta mitään. Näin sen, että rintaliivien kuppikoko ja ympärysmitta olivat 40 vuodessa muuttuneet. Ja huomasin senkin, että Amazonin tilalle oli tullut Nissan Micra.

Mustat rintaliivit…. Hmmm.

Ajattelin niin, että jos minä ajoin nuoruuteni poikamiehenä Fiat 600 :lla , ilman naista , edessäni on nyt sitten vissiin aika, jolloin vanhuuteni vietän 700 – sarjan bemarissa ja ympärillä riehuu plutoona nuoria naisia mustissa pikkujoulu-alusvaatteissa.

Eikö se jotenkin noin mene. Että lopussa tilit tasataan.

Ymmärrettävistä syistä johtuen tällä kertaa ei tekstiin liity kuvaa.

Lumenpudottaja

Kaivurimies Mutanen on saanut seuraajan. Julkisuudessa oleva lumimies on hankkimassa ulosottoa varten rahaa. Lumimies on saanut tarpeekseen lumesta ja elämästä Suomessa. Hän aikoo lähteä Aasian aurinkoon. Vaikka juuri nyt näyttäisi töissä olevan paras sesonki päällä. Työ ei vissiin maistu taikka katolla huimaa.

Näyttäisi kuitenkin siltä, että lähdön tunnelmaa pilaa vähän se, että yhdellä sun toisella on saatavia. Rahoitusyhtiön autokin pitäisi saada myytyä. Ja kotiteatteri. Nuori mies on ehtinyt kaikenlaista touhuamaan.

Mutanen lähti Kuusamoon ja Kokoomuksen vaaliehdokkaaksi. Sittemmin Mutanen on pyörtänyt päätöksensä. Lumimiehen kohdalla emme nyt vielä tiedä sitä, minkä puolueen ehdokkaaksi hän lähtee, mutta uskoisin, että aika näyttää. Mies, joka laittaa elämänsä uuteen uskoon, on epäilemättä kykenevä myös laittamaan tämän valtakunnan asiat toiselle tolalle.

Virtuaaliheimot ryhmittyvät yhä uudelleen näiden ihmisten taakse. Reaalimaailman harsomainen hahmo näkyy jossain taustalla, mutta epäselvänä. Ne ihmiset, jotka elävät nk. tavallista elämää joutuvat etsimään olemassaolonsa oikeutuksen jostain muualta ja muilla keinoilla.

Eilisen uutismaailman merkittävin uutinen lienee kuitenkin se, että paperimies Ahosella ei näyttäisi olevan paluuta enää paperimieheksi, eikä edes paperimiesten etumieheksi. Vaikka ay-työtä ei perinteisesti ole koskaan luonnehdittu nk. kunnon työksi, sillä toiminnalla on ollut kuitenkin läheinen kosketuspinta tuotannolliseen elämään ja modernin maailman hyödyketuotantoon.

Nyt tämän maailman edustaja epäonnistui siinä loikassa, jonka monet ihmiset joutuvat näinä aikoina tekemään. Ahosen tie paperitehtaan huminasta laihdutusohjelman mannekiiniksi ja ajankohtaisohjelman syväkurkuksi epäonnistui. Tai näyttää epäonnistuneen meidän silmissämme.

Epäilemättä hänen asuntovaununsa on oma eikä rahoitusyhtiön. Epäilemättä hänelle maksetaan jäsenyydestä erilaisissa hallintoelimissä sen kaltainen korvaus, että hän tulee hyvin toimeen.

Mutasen, Lumimiehen, Ahosen ja monen muun kohdalla merkittävää on se, että virtuaalimaailmassa pärjääminen ei enää perustukkaan hikeen, ruumiilliseen työhön, sitkeyteen, koulutukseen, ahkeruuteen, vaan kaaosteorian sattumaan, onneen, sisällön kummallisuuteen ja olemassa olevien normien rikkomiseen.

Harri Olli ei ole kuuluisa siitä, kuinka pitkälle hän hyppää, vaan siitä, mitä hän juo.

Koskelan Jussi ei näissä kisoissa taitaisi pärjätä. Eikä korpraali Määttä. Tämä maailma taitaa olla Honkajoen ja Rahikaisen.

Kuvassa tehdään suorittavaa työtä, jonka tuottamaa lisäarvoa voi tiukanpaikan tullen vaikka syödä, jos ei Thaimaaseen lähdöstä sattuisi tulemaan mitään.

Avaruuden antropologit

Mitä kummaa mahtaa ajatella tulevaisuudessa jostain avaruudesta tuleva ulkomaailman elävä, taikka tiedemies, kun hän saapuu omasta mielestään tutkimattomalle ja tuntemattomalle planeetallemme.

Hän tietenkin tyypillisen tutkimusmatkailijan tapaan tekisi tarkkoja muistiinpanoja meidän elämästämme ja sivilisaatiosta. Jos olisimme esittelemässä paikkoja, hän saattaisi saada hyvinkin tarkkoja tietoja meistä ja meidän oloistamme.

Mutta jos sivilisaatiomme olisi päässyt sammumaan, avaruuden arkeologin olisi itse pääteltävä se, mitä pirua me olemme tehneet mäkihyppytorneilla, koirapuistoilla, lintutorneilla, tanssilavoilla, hiihtoputkilla, kesäteattereilla, raviradoilla, eukonkannon kilpailuradalla ja caravaanari-alueilla.

Epäilemättä noiden ilmiöiden selittämisestä kumpuaisi muutama gradu ja linnunradan lisuri. Olisi mukava olla kuulemassa.

Ja mukava olisi kierrellä sellaisissa tulevaisuuden museoissa, joiden esittelysaliin olisi uudelleen konstruktoitu kokonainen maakuntaviestin lähtöalue. Mustikkasoppaa olisi roiskittu vahanukkien päälle ja musiikki raikaisi.

Pahaksi onneksi maakuntaviestiareena olisi kaivettu tanssipaikan parkkialueen välittömästä läheisyydestä. Tästä johtuen tutkijat olisivat vetäneet hieman vääriä johtopäätöksiä kaivausten tuloksista.

Museon diadraamassa osa ihmisistä hiihtäisi suksilla ympäri tanssilavaa viestihiihtoa, osa hiihtäisi sisällä ja loput ihmisistä lisääntyisivät katajapensaikossa puolimetrisessä hangessa niin että hanki ja katajat pölisisivät.

Kuten huomaatte, minun on aika mennä nukkumaan ja toivoa hartaasti, että saan edelleen loppuviikonkin kulkea avohoidossa, yhteiskunnan valvonnasta vapaana.

Henkien taistelu

En tarkoita nyt Aitolehteä ja Eerikäistä. Enkä myöskään Keskistä ja tummaa tyttöystävää. Tarkoitan minua ja naapuriani.

Naapuri jäi vuoden vaihteessa eläkkeelle. Ja lunta sataa. Tästä yhtälöstä seuraa sellainen kaikille tuttu ja mielenkiintoinen seikka, että auraustraktori saapuu aina aamuisin ja työntää pihaliittymän täyteen lunta. Usein traktori saapuu vasta sitten kun minä olen jo kustannuspaikalla tunnin pari julistanut nuorisolle hyvää sanomaa.

Kun sitten illan suussa palaan kotiin, liittymäni lumityöt on tehty. Enkelinä ei ole suinkaan vaimo, vaan hyvä naapurini, jolla taitaa olla auttamisen halua ja lähimmäisenrakkautta paljon, ehkä myös nyt vapaa-aikaa.

Tänään auratraktori tuli jo klo 4. Tämän päivän töiden takia nukuin muutenkin vähän huonosti, joten nousin ylös, ja ajattelin, että jospa tänään ehtisin itse puhdistamaan liittymän.

Samalla sitten kävin työntämässä myös naapurin liittymän puhtaaksi. Nyt sitten mielenkiinnolla seurataan, tuleeko vielä lunta ja mihin tämä lojaali naapuritoiminta johtaa.

Toivoisin, että jatko kävisi näin. Lunta tulee lisää. Kaikki paikat ovat lunta kohta täynnä ja me heräilemme vuoron perää kamppailemaan siitä, kumpi ehtii puhdistamaan naapurin liittymän. Kunnes sitten lunta on niin paljon, että se ei enää mahdu mihinkään.

Sitten naapuri tuo maatilaltaan järeämmät pelit. Hänellä on nimittäin nelivetotraktori, lumilinko ja etukuormaaja. Voi olla, että saan silloin oman pihanikin puhtaaksi ja leveämmäksi. Tämän oletan tapahtuvan joskus helmikuussa. Ja tähän nyt tähdätään.

Satakunnassa opin nuoruudessani, ja myöhemmin nyt avioliitossa opin sen saman, että jos jotain haluaa tapahtuvaksi, pitää olla kaukaa viisas ja käyttää kiertoilmaisuja. On tökeröä sanoa, että haeppas se traktorisi sieltä maatilaltasi tänne kaupunkiin ja työntele nuo meidän pihat puhtaiksi ja avariksi. Soveliasta sitä vastoin on antaa asioille senkaltainen luonne ja kulku, että asiat ikään kuin itsestään hoituvat.

En minä ilmaiseksi.

Varaston hyllyllä on odottamassa pari riviä kiiltäväkylkisiä pulloja, joiden avulla ajattelen välttyä siltä häpeältä, että tarjoaisin setelirahaa.

Aitolehti ja Eerikäinen sitä vastoin ajattelevat vain tätä päivää. Uutena vuonna oli tullut vähän kinaa pariskunnalle siitä, mihin kohtaan pikkutyttärelle tatuointi laitetaan ja nyt kahden viikon kuluttua sitten jätetään jo eropaperit. Kaikki naineet miehet tietävät, että kaksi viikkoa kuluu pelkästään mykkäkoulussa ja sen jälkeen aloitetaan vasta riitely.

Henkien taistelu on menossa myös Tuurissa. Keskinen heitti kastikkeen vessanpönttöön. Tästä nappasi nuorikko herneen nenäänsä uskonnollisista syistä. Nuorikko on nyt bilettänyt Tampereen yössä pari viikkoa, epäilemättä muista kuin uskonnollisista syistä.

Ja lopuksi tältä paikalta. Jäämme seuraamaan henkeä pidätellen sitä jännitysnäytelmää, kenen pihaliittymän valtiovarainministeri Katainen ja kumppanit kolaavat puhtaaksi seuraavaksi. Siinä voi kuitenkin käydä niin, että avun saajilla ei satu lumikolia olemaan ja meidän porraspielet jäävät meidän omiksi murheiksi.

Kuvassa kinokset ovat levittäytyneet ihanan tasaisesti. Turha mennä kolaamaan. Olisi mukava, jos ne omalle pihallekin tulisivat näin.

Karthagon kuulumisia

Tunisiassa näyttää piisaavaan työttömiä nuoria miehiä. Pirunmoinen tekemisen puute ajaa urokset viimein johonkin hyödylliseen, eli feodaaliherrojen kaatoon.

Tämä nuorten miesten ylijäämä taitaa olla yleinen kaikissa Välimeren eteläpuolella olevissa maissa aina Somaliaan asti. Toimettomuus kurjistaa, adrenaliinia pursuaa ja rajattomat uudet tiedotusvälineet vievät viestiä salaman nopeasti taivaanrannan taakse.

Minua ihmetytti uutisfilmien välähdyksissä pari asiaa. Tunisian katunäkymät ovat siistejä ja länsimaisia, rähinöivillä miehillä on hyvät hupparit ja nahkatakit päällään mellakoissa ja katusuluilla pysäytetyistä autoista joka toinen näyttäisi olevan citymaasturi. Siistin näköistä paikkaa sanoisi outo television katsoja.

Lapsuuden muistot Tunisiasta ovat pienet. Habib Bourguiba oli Kekkosen kavereita ja elinikäinen presidentti hänkin. Kekkonen kävi vähän Nootti-Kriisin jälkeen Tunisiassa ja kiipesi palmuun samalla ketteryydellä kuin Puhemies Niinistö sähköpylvääseen tässä taannoin. Kekkonen kuulemma kiipesi leikkimielisyyttään, Niinistön oli pakko.

Kekkonen ja taatelipalmu ovat vieläkin kovaa valuuttaa Tunisiassa. Tässä pieni esittely asiasta.

Teksti on lainattu täältä.

"OSTA KEKKOS-PALMU Kädet viuhuvat ilmassa. Puhe muuttuu huudoksi. Pienellä sivukujalla El Hamman -kylässä kaksi pitkiin valkoisiin mekkoihin pukeutunutta vanhusta kinaa naamat punoittaen. Oliko se toinen vai neljäs puu? Entä missä rivissä, ensimmäisessä vai toisessa? Yhteisymmärrys on kuitenkin löydetty jo siitä, että kyllä, kerran tässä kylässä vieraili muuan kalju valtiomies. Ja kyllä, hän kiipesi palmuun. Miksikö se on aivan varmaa? Siksi, koska toinen herroista, Ali Ben Mohamed Sahroui, auttoi miestä kiipeämisessä. Palmuplantaasilla työskentelevä nuorukainen varmisti, ettei arvovieras pääse putoamaan.

Suomen presidentti Urho Kaleva Kekkonen vieraili Tunisian El Hammassa vuonna 1965. Ohjelmaan kuului piipahdus valtion omistamalla taatelipalmuplantaasilla, joka oli silloin yksi maan suurimmista ja maineikkaimmista.

Plantaasi on edelleen voimissaan. Mehrez Ben Mohamedin omistamalla alueella kasvaa 196 palmua, joiden taatelit maistuvat tunisialaisille aamuin ja illoin, ja erityisesti Ramadanin aikaan. Taatelisato korjataan syys–lokakuussa. Silloin palmulehdot ovat kaunis näky: taatelinoksat muuttuvat kirkkaan oransseiksi, lähes neonvärisiksi. Juuri ennen poimintaa ne saatetaan huputtaa keltaisilla muovipusseilla, jotta satunnaiset sateet eivät muuttaisi hedelmiä liian vetisiksi.

Todellinen Kekkos-fani voisi saada kuuluisan palmun jopa omakseen: maineikas puu irtoaisi kuulemma 1 000 eurolla.

El Hamman kylä sijaitsee 10 kilometriä Tozeurista pohjoiseen. Palmu, johon Kekkonen kiipesi, löytyy Mehrez Ben Mohamedin plantaasilta, blokista numero 55."

Sillä tavalla. Mukavaa olisi, jos nuoret miehet jatkaisivat turismia ja palmujen hoitoa. Eilen Libyan päämies oli jo aika huolestunut televisiossa, ja luulen myös Egyptin valtaapitävien seuraavan asioita. Nuoria miehiä piisaa sekä Karthagosta itään ja länteen.

Tähän palmuun jos aikoo kiivetä, pitää olla oikein pienen valtion oikein pieni valtiomies. Tämä kantaa ehkä vain San Marinon alivaltiosihteerin

Lajittelin rikkaan kanssa jätteitä

Venäläinen matkailija osui eilen kanssani samaan aikaan marketin pihassa olevalle ekopisteelle. Mietin pysäköintiä vähän, sillä venäläinen citymaasturi oli viistopysäköity niin, että en päässyt kovin lähelle ekopistettä. Ajattelin pysäköidä myös niin, että maasturi pääsisi esteettömästi liikkeelle itään päin , eikä omistaja joutuisi jäämään tänne asumaan pysyvästi.

Where we are all ?

Sanoin, että me ollaan nyt täällä molemmat, ekopisteellä, mutta noita yleisroskia ei näihin voi laittaa, vaan ainoastaan lajiteltuja. Näin, että se osasi kaiken lajittelukelpoisen ihan oikeaoppisesti lajitella. Se pyöri siinä orpona sen sekajättensä kanssa.

Sanoin suomeksi, kun en osaa venäjää muuta kuin sen vähän, mitä sotaveteraanit ja Kansa Taisteli - lehti ovat minulle lapsuudessa opettaneet. Englanniksi en viitsinyt puhua, kun mies tunui hyvin ymmärtävän suomenkieltäkin ja tajuavan, että ei ainakaan tänne, mihin muualle sitten tahansa.

En ruvennut oikomaan tuota englanninkielistä kysymystäkään. Mitäpä minä. Hyvin kun ymmärsin sen, mitä toinen kysyi, niin mitä sitä toisen mieltä pahoittamaan. Mir vaan.

Huomaan olevani nykyään muutenkin töykeä ja inhottava tavan takaa. Olen tulossa vanhaksi. Ryhdyn varmasti kyttäämän toisten tekemisiä ja kirjoittelemaan kerrostalorappujen ilmoitustauluille.

Ai, niin. Minä asun omakotitalossa. En voikaan. Luultavasti alan kyttäämään vaimon menemisiä ja tulemisia sekä kirjoittamaan paikallislehtiin omituisia kirjoituksia.

Naapurin isännälle tuli 1960-luvun lopussa eturauhassyöpä, joka lähetteli niin ilkeitä ja rajuja etäispesäkkeitä isännän elimistöön, että hän ryhtyi kirjoittamaan pienille paperilapuille ilkeitä proosarunoja naapurien ja tuttavien tekemisistä ja elämisestä. Ja meni muutenkin omituiseksi ja estottomaksi.

Minulle niitä lappuja ei koskaan näytetty. Minulle sanottiin vain, että jos kunnollinen rehellinen työnteko ei maistu ja tekee mieli edelleen kirjoitella runoja paperille, vika voi olla päänupissa tai prostatassa.

Harvallapa sitä rippikoulussa vielä on eturauhassyöpä.

Kuvassa mukavia pikkupossuja. Inhottava ihminen on aidannut luontokappaleet näytille. Tämmöiset töpselikuonot olisivat eri käteviä jäteongelman ratkaisijoita

Jäljet

Nykyihminen lukee jälkiä omalla tavallaan. Hän voi huomata sen, että blogissa on käyty, hän voi jopa analysointiohjelmalla saada selvää siitäkin, kenen palvelimelta on käyty, kauanko on viivähdetty, montako sivua on luettu ja mistä sivuilta on tultu.

Mutta ulkona maantiellä olevista traktorin jäljistä post -moderni ihminen ei osaa sanoa edes sitä, kumpaan suuntaan kulkuväline on mennyt.

Minä opin jäljistä ensimmäisenä traktorinjäljet. Niistä oli helppo nähdä se, mihin suuntaan oli liikuttu, mutta niistä oli kohtuullisen helppo nähdä myös se, kuka oli liikkunut.

Naapurin Väinön Porsche – traktorissa oli kapeammat renkaat ja uudempi kulutuspinta. Kurakkoon jäänyt jälki oli selväpiirteinen ja syvä. Meidän omissa traktoreissamme oli taas kuluneet renkaan ja vähän ne olivat leveämmätkin.

Autonjäljet soratiellä olivat siinä mielessä vieläkin helpompia tunnistaa, että autoja oli vähän ja niiden akselivälit ja etenkin raideleveydet vaihtelivat enemmän kuin nykyään. Ajotyylistäkin saattoi päätellä kuka oli ollut liikkeellä. Joskus kuralätäkön kohdalla saattoi sitten nähdä pintakuvion jäljen, jolloin kulkijan tunnistamisen saattoi tehdä lapsikin. Kaikkien lähiajoneuvojen rengasmerkit tiedettiin kyllä.

Aika nuorena isä sitten opetti minulle sen, koska metsässä olevat jäljet olivat naarashirven, koska taas uroshirven. Minun taitotasoni jäikin sitten siihen. Opin nuorena seuraamaan sulanmaan aikana haavoittuneen hirven matkaa metsässä, mutta se oli jo minun taidoilleni melkein liian vaikeaa. Veripisara keltaisella koivunlehdellä saattoi olla vain nuppineulanpään kokoinen ja sitä minä en enää huonoilla silmilläni syksyisessä hirvijahdissa nähnyt.

Urbaanissa maailmassa metsästysjäljetkin ovat muuttuneet toisenlaiseksi. Lumisella jalkakäytävällä tai kävelytiellä kulkija näkee monensorttisia jälkiä, mutta niiden tulkitseminen on jo vaikeampaa. Rollaattoria ja rullasuksea on mennyt sekaisin ihmisten ja eläimien kanssa.

Koiran kusi postilaatikon kyljessä kertoo tietenkin vähän siitä, kuinka kaukana koira on kotoaan ja kuinka paljon se on jo joutunut reviiriään merkitsemään. Enemmän kuitenkin voi päätellä koiranomistajan jalanjäljestä.

Jos se näyttäisi olevan ylisuuri lenkkikenkä 30 asteen pakkasella, koiran ulkoiluttaja on perheen pöhlö teinipoika, jonka tupakantumpin voi luultavasti löytää jostain aivan koirankusen lähimaastosta.

Jos taas koiran ulkoiluttajan jalkine on ollut naisten talvisaapas, koiran emännästä voi tehdä monta tärkeää huomiota.

Mitä pienempi saappaan korko näyttäisi olevan, sitä vaarallisempi sitten kulkijakin luultavasti on. Koiran ulkoiluttajan painon taas voi päätellä siitä, kuinka syvälle korko on lumeen uponnut. Koiran jäljistä voi taas päätellä koiran koon.

Muitakin urbaaneja merkkejä jätämme ympäristöömme jatkuvasti. Tekemättömistä pihan lumitöistä naapuri esimerkiksi voi päätellä sen, menikö isännällä edellisyönä myöhään.

Vaikka muutummekin metsäläisistä kaupunkilaisiksi, mukavaa on edelleen osata sanoa rusakon jäljistä se, onko otus menossa vai tulossa. Enää sillä ei ole muuta funktiota kuin triviaalitietämys. Sellainen kuitenkin tekee mukavan olon. Mukava on edelleen erottaa etuvetoinen ja takavetoinen auto toisistaan jälkien perusteella. Maaseutuoloissa osattiin usein erottaa aikoinaan myös vekselivetoinen ajoneuvo.

Junan jälkiä en minäkään ole koskaan oppinut lukemaan.

Pakko juoda tänään vähän jarrua !

Huomaan äkkiä, että kaksi viikkoa tätä vuotta on eletty. Nuuttipukit ovat menneet, auto on katsastettu ja hammas paikattu. Mitäpä sitä keski-ikäinen mies sitten muuta enää voisi toivoa näinä aikoina, jolloin esivalta on ohjannut prosessejaan niin oivallisesti, että edes veroilmoituksen teko ei ahdista miestä.

Taidan olla pakotettu illalla juomaan vähän olutta. Minulla on nimittäin kaikesta em. riemuista poiketen myös ilmaantunut murheita. Painoni on laskenut nyt nämä 14 päivää kiihkeästi.

Muutin ruokailutottumuksiani sikäli radikaalisti, että vuodenvaihteessa jätin ruokavaliosta hiilihydraatit pois. Ei enää perunaa, ei enää riisiä, ei enää leipää. Olen siirtynyt pekoni-kanamuna –aamiaisiin, syön salaattia ja vihanneksia, kalaa, kanaa, A- luokan makkaroita, hapankaalia ja vaikka mitä kivaa.

Perheen naisväki on kauhuissaan. Minä kaipaan vähän leipää, mutta muuten menee upeasti.

Paitsi, että painokäyrä putoaa kohta lattiasta läpi. Olen ajatellut niin, että joudun tänään ehkä hieman hillitsemään tuota syöksykierrettä muutamalla hiilihydraattitölkillä. Olen nimittäin huomannut, että lumityöt ilman perunaa ja pastaa maistuvat helposti paskalta. Pienestä ihmisestä loppuu puhti.

Nälkä ei ole, pois se minusta. Ajattelen tässä nyt vain pyyteettömästi omaa ruumistani ja mahakumpuani. Mahanahkani jää muuten tuohon kengurupussiksi loppuelämän ajaksi, ellen nyt vähän hidasta tätä. Laskin nimittäin illalla, että jos jatkan tätä tahtia diettiä, 20 kuukauden kuluttua minä painan enää puoli kiloa ja olen saman kokoinen kuin aikoinaan olin, kun olin pilke isäni silmäkulmassa.

Tohtori Heikkilän suosittelemasta ruokavaliosta voisi nyt kahden viikon kokemuksella sanoa kuin Lampinen alikersantti Rokasta konepistooli-lahtauksen jälkeen: En tiedä, mutta saatana olet ruokavalioksi.

Onko teillä hetki aikaa ?

Taidan jättää illalla lumityöt tekemättä. Väsyttää. Olen valistanut nuorisoa kuusi tuntia yhteen soittoon. Sellainen on väsyttävää, vaikka tietäisi olevansakin oikeassa ja oikealla asialla.

Lumitöiden tekemättömyys saattaisi olla siinäkin mielessä hyvä idea, että SDP on uhannut ryhtyä ennen vaaleja valistustoimintaa ja jalkautua pihapoluille ja kaavateille. Taidan tekniseltä toimistolta pyytää, että kaupungin miehet ajaisivat pari autokuormaa jalkakäytävä-lunta meidän liittymään. Sellainen antaisi levollisen mielen ja rauhan.

Minut on koulutettu ja kasvatettu siihen, että osaan asiallisesti käännyttää Jehovan todistajat maantielle. Olen SDP:n suhteen kuitenkin vähän epävarma ja jännittynyt. En ole koskaan elämässäni käännyttänyt oveltani vielä demaria. Yhden toisen puolueen kansanedustajan sain lähtemään kotoani sillä, että en tullut ollenkaan kotiin kaupungilta. Rakas vaimoni soitti minulle huolehtivasti ja peitellyin sanakääntein kertoi, minkä sortin vieras minua kunnallisvaaliehdokkuus-asioissa olohuoneen keinutuolissa odottaa.

Ei riittänyt hänellä intoa odottaa, kun toimittelin asioitani.

Mutta nyt on pelkona se, että ovikelloon nojaa kaksi demaria Forssan kokouksen julkilausumat lentolehtisessä painettuina . Toinen kysyy sitten, voisimmeko tulla sisälle keskustelemaan ?

Ja kun heidät kieltää, toinen kaivaa tuon Forssan kokouksen julistuspaperin ja kysyy saako jättää tämän hyvän sanoman kuitenkin, josko sitä illemmalla isäntä voisi tutkiskella itsekseen.

Kun sitäkään ei saa jättää, se toinen kysyy vielä, voidaanko laulaa värssy siitä laulusta, jossa katkotaan kahleita. Siihen sitten on vain vastattava, että kärsimysten malja vuotaa kohta yli äyräiden.

Hyvää tapaa noudattaen toivotetaan vielä antoisaa kerjuupäivää.

Jotenkin noin se ehkä menisi.

Puolitoista vuotta sitten puheenjohtaja Urpilainen sanoi jalkautuvansa kouluihin ja oppilaitoksiin . Hän sanoi haluavansa kertoa nousevalle nuorisolle siitä, kuinka tämä pohjoismainen hyvinvointivaltio kehitetty ja mitä sen jatkaminen ihmisiltä vaatii. Hän sanoi haluavansa kontaktin nuoriin ja nuoriin aikuisiin, jotka tätä maata tulevaisuudessa kehittävät.

Olen seurannut silmä kovana tämän lupauksen toteutumista, mutta en ole nähnyt yhtään uutista siitä, että näin olisi tapahtunut. Siksi onkin surullista, että puolue hädissään unohtaa nuoret ja on nyt ryntäämässä sinne sun tänne, vailla mitään punaista lankaa.

Suurissa kaupungeissa ja anglo - amerikkalaisessa kulttuurissa tuo ehkä onnistuisi jotenkin, mutta suomalaisen pikkukaupungin ja maalaispitäjän tutussa ympäristössä uskon niin, että demarit saavat ensin tehdä pari kuukautta rankkaa vaalityötä siinä asiassa, että saavat väestään suostuteltua joitakin henkilöitä kiertämään ovelta ovelle.

Suurin ongelma on kuitenkin siinä, että kun SDP- airut tulee oven taakse, oven aukaisijalle tulee vaivautunut olo. Ja kun vastapuoli on vaivautunut, sanan julistaja vaivautuu hyvin nopeasti. Olen minä sitä kokeillut koulutusmessuilla joskus.

Sitten on päästykin siihen saavutukseen, että ainakaan tuo ei äänestä meitä, ei ehkä ketään muutakaan. Juttelut ja keskustelut syntyvät niissä tapauksissa, joissa maaperä on jo herkkää ennestään. Tällä kampanjalla SDP pyrkii säilyttämään ne 16 – 18 % äänestäjistä, jotka muutenkin olisivat äänestäneet.

Minä kun asun omakotitalossa, en voi laittaa edes oveeni mainospostia ja demarimainostusta koskevaa kieltoa, sillä postilaatikko on kaukana kaavatien varressa. Minun pitää sen vuoksi hankkia pihalle jotain sellaista, josta aatteen julistaja heti tietää, jo kadulta katsoessaan, että nyt tuli turhareissu. Minun pitää antaa ystävällismielinen vihjaus siitä, että täällä menee aika hukkaan.

Tai sitten pidän sälekaihtimet kiinni ja otan ovikellosta patterit pois. Ja teippaan kevään ajaksi ulko-oveen Oiva Lohtanderin ja Kari Tapion kuvat.

Tai sitten yritän vain käyttäytyä ihmisiksi ja toivoa, että minkään muunkaan puolueen edustajat eivät ryhtyisi lähestymään minua kotonani tai kotini välittömässä läheisyydessä.

Kuvassa naamioituneet demari-feissarit valmistautuvat jalkautumaan kansan pariin.

Ps. Tänään on sitten Nuutin päivä. Älkää sekoittako ovenne takana olevia SDP feissareita nuuttipukkeihin. Feissarit haluavat teille hyvää tulevaisuutta, nuuttipukit taas laulavat pilkkalauluja ja juovat talon viimeiset joulusahdit.

Kiihdytys kohti kesää

Olen ilokseni huomannut, että media on antanut sikalunssaan kuolleen miehen kuolla Kotkassa ihan rauhassa. Samoin ovat saaneet ne kymmenet sairastuneet sairastaa saman taudin hiljaa ja siististi pois.

Irvokasta on se, että viimevuotisen taivastelun ja paniikin jälkeen asiaa käsitellään nyt aivan toisella tavalla. Asiaa käsitellään nyt suunnilleen niin, kuin sitä olisi pitänytkin alunperinkin käsitellä.

Ministeri onkin ehtinyt kommentoimaan sikalunssan sijaan sitä, että Jämsän seudun yksityistetyssä sairaanhoidossa tapahtuu kummia. Heidän leikkaamiaan potilaita on jouduttu parsimaan uudelleen kasaan muissa sairaaloissa. Jämsässä tällainen asia ei suinkaan ole uutta. Takavuosina pihtivirtaseksi kutsuttu mies kävi monet vuodet käräjiä sen vuoksi, että sairaala kuulemma unohti omaisuuttaan Virtasen mahaan. Tietäähän sen, että keväällä on pilkkiavannon ääressä pirullista kumartua katsomaan reikään, jos mahassa on kohta melkein 30 cm pituiset sairaalahohtimet. Lääkärit kielsivät kaiken ja lakimiehet lihoivat palkkioillaan.

Miehistelen tässä sairaanhoidosta siksi, että kävin oman hammaslääkärini vastaanotolla aamulla. Ihan vapaaehtoisesti. Yhdestä paikasta oli syksyllä kulunut puolet pois mystisesti ja yhdessä hampaassa oli reikä.

Rouva hammaslääkäri teki minulle jämsät ja sanoi, että kielesi valehtelee kummassakin tapauksessa. Ei niille sinun kohteillesi oikein voi mitään tehdä.

Sitä vastoin hän löysi kaksi muuta työmaata, hammaskiveä pari kuutiota ja lupaavan ientulehduksen, joista yhdestäkään minulla ei ollut harmainta aavistusta.

No, kohta minä olin vaakatasossa, pää vasten rouvan rintaa, ja kädet ristissä sylissäni.

Session alkajaisiksi hän pyysi hammashoitajalta kuulosuojaimet. Ajattelin siitä oitis, että nyt porataan ja syvälle, eikä hän halua kuulla minun huutoani. No, onneksi hän oli hellä ja asiallinen operaatiossa. Korvasuojaimet olikin tarkoitettu sitä varten, että porat ja muut instrumentit ulisevat, eivät asiakkaat.

Nyt lähiviikkoni ja koko kevääni kuluukin sitten kuin siivillä. Vanha konstihan ajan kulun vilkastuttamiseksi on tilata itselleen hammaslääkäriaika, ottaa 3 kuukauden vekseli, taikka ilmoittautua länsimaisen kirjallisuuden klassikot – kokonaisuuden tenttiin yliopistolle.

Ja kas kummaa, aika rientää niin, että tilipäivät vilahtavat vauhdilla silmiesi ohi ja kohta huomaat ehjillä hampaillasi pureskelevasi silliä ja uusia perunoita.

Kuvassa keväinen ilta Itävallassa. Aurinko paistaa niin, että silmiä särkee ja ikeniä vihloo

Pennut eivät olleet jaksaneet lukea tenttiin

Tiesittekö, että rakkaus ja vaihto ovat ääripäitä katkeamattomassa pitkässä ihmissuhteiden janassa. Useimmat meidän ihmissuhteistamme ovat kuitenkin em. janan ääripäiden epäpuhtaita sekoituksia. Ne sekoittuneet ihmissuhteemme sitten makaavat ja oleskelevat jossain tuolla janalla.

Näin väittävät Zygmunt Bauman ja Richard Sennet. Olen heihin joutunut olosuhteiden pakosta tutustumaan viime päivinä.

He sanovat, että vastapuolemme yrittää kohtaamisissa saada selvää singaleistamme. Sitä tapahtuu alinomaa kauppojen jonoissa, Lions klubien kokouksissa ja työpaikkojen viikkopalavereissa. Jossain määrin sitä selville ottamista ja vastapuolen tarkkailua tapahtuu myös parisuhteessa. Tarkkailutulosten perusteella sitten päätöksiä siitä, kuinka vaihtoa tai rakkautta vastapuolen kanssa tehdään. Ja millä sekoitussuhteella.

Yritin tänään liikkua opiskelijoiden suhteen hyvin lähellä tuota vaihtamiseen liittyvää janan päätä. Kävimme läpi joulukuisen tentin sisältöä, pisteytystä ja kerroin heille varovaisesti niistä seikoista ja odotuksista, joita mielessäni oli, kun tenttiä muotoilin. Yritin olla sekoittamatta tunteitani asioihin.

Kerroin arvostavani sitä, että joulukuussa heidän ajatuksensa olivat olleet tenttiin valmistautumisen asemesta joululahjahankinnoissa ja jouluaaton rakkauden kyllästämissä tavaranvaihto-juhlallisuuksissa. Pidin itsestään selvänä, että opettaja oppilassuhteemme liikkuvat tenttitilanteessa puhtaissa, taikka lähes puhtaissa vaihdon tunnelmissa. Herrat ja neidit lukevat, minä tarkastan tuloksen ja hedelmät ropsahtelevat herrojen ja neitien reppuihin, eivät minun. Minua kuunneltiin hiiren hiljaa.

Mietin luennon jälkeen, että miksi sitten kuitenkin olen ärtyisä ? Miksi mieleni teki olla pirullinen ? Onko se jotenkin minulta pois, jos opiskelija ei viitsi tehdä mitään…

Kauhukseni huomasin, että edelleen näköjään sotken affektiivisia nilkannyrjähdyksiä tähänkin touhuun. Kymmenien vuosien ura ei ole kovettanut minua, vaan suren sitä, että minä harhailen edelleen jossain tuolla janalla.

Tai sitten olen tuohtunut itselleni edelleen siitä mahdollisuudesta, että virkatyö on suoritettu leväperäisesti, toisella kädellä, ET –lehteä unelmoivasti selaten ja nuoriso jätetty hunningolle.

No, niin kauan, kun luotetut puurtajat , eli ryhmän parhaimmisto napsii upeilla mallivastauksilla kiitettävät arvosanat joka tentistä, tiedän ainakin heille asiat opettaneeni. Silti minua mietityttää usein se, pitäisikö minun saada jokainen opiskelija , jokainen pahnan pohjimmainenkin mukaan ?

Pitäisikö minun suhtautua tähän homman jotenkin toisella tavalla ? Pitäisikö minun olla lähetyssaarnaaja, joka potkii viimeisenkin lampaan kaikkiin karsinoihin ja aitauksiin ?

No, jos pitäisi, kohta tulee kiire. Eräästäkin suvusta olen opettanut ensin isän tähän tutkintoon ja sitten 20 vuoden kuluttua pojan. Nyt pojallakin on jo lapsia kasvamassa, joten jos tässä olen sitkeästi sorvin ääressä vielä 10 vuotta, pääsen ehkä pilaamaan opetuksellani kaikki suvun kolme sukupolvea. Tai vaihtoehtoisesti hyvittämään kolmannelle sukupolvelle ne vääryydet, joita olen isälle ja isoisälle aiheuttanut.

Omituinen ammatti tämä kyllä on.

Kansalaiset !

Tuurin kyläkauppias ja hänen ystävättärensä Hamamat Montia ovat kuulemma riidoissa. Kyläkauppiaan sanojen mukaan riitaa on päässyt syntymään soosista. Kyläkauppias oli aterian päätteeksi kipannut pienen määrän syömätöntä läskisoosia vessanpyttyyn, josta seikasta tämä seuraneiti oli vetänyt herneet nenään.

Neiti oli lähtenyt kyläkauppiaalle mitään kertomatta omille teilleen, eli Tampereelle.

Noin 10 minuuttia sitten ( klo 22.22) media ilmoitti, että neiti on soittanut kyläkauppiaalle ja kertoillut missä hän on ollut ja mitä kaikkea on päivän aikana kaupungissa ehtinyt jo touhuamaan.

Media seuraa tilannetta. YLE:llä ja muilla suurilla uutistaloilla on yön aikana useita ylimääräisiä uutislähetyksiä tasatunnein. Jo tilanne kärjistyy edelleen, kansalaisille ilmoitetaan asiasta tv- ruutujen alareunassa vierivällä ilmoituspalkilla ja ryhmätekstiviestein.

Mikäli tilanne yhä eskaloituu yön aikana, kansalaisia pyydetään varaamaan käyttöönsä lämmintä vaatetta ja muuta lämmikettä, paristokäyttöinen radio, taskulamppu , matkapuhelin ja luottokortit. Ne, joilla on mokkulalla varustettu kannettava tietokone, ottavat sen mukaan. Em. varusteiden puuttuminen ei saa estää varuillaan oloa ja valmistautumista.

Mikäli eskaloituminen jatkuu läpi yön ja tilanne pahenee oleellisesti, paikkakuntien jääkiekkonuoret toimittavat polkupyörä- ja mopedipartioin aamun aikana juna- ja linja-autolitteroita ruokakuntiin. Kuljetuksista Tuurin kyläkaupalle ilmoitetaan erikseen.

Kansalaisia kehotetaan rauhallisin mielin odottamaan tilanteen kehittymistä. Paniikkiin ei ole syytä. Valtiovalta tulee sisäministeri Homlundin johdolla kaikissa olosuhteissa turvaamaan kansalaisten elämän ja tulee ankarin toimin estämään näinä poikkeuksellisina aikoina rauhattomuudet ja mielenilmaisut.

Asian vakavuuden vuoksi tilannetiedoitukseen ei liitetä valokuvaa.

Neitosista ken on......

Tänään on sitten se päivä, jolloin viimeistään pitää ilmoittautua Miss Suomi-kilpailuun. Homman voi tehdä netissä. Hakijoiden joukosta valitaan ensimmäisessä vaiheessa 50 sellaista, jotka mahdollisesti muistavat sen, minä vuonna Suomi itsenäistyi.

Casting - tilaisuudessa näitä valittuja sitten testataan monilla vaativilla tehtävillä. Pitää osata kertoa, mikä on veden kiehumispiste, montako kansanedustajaa kevään vaaleissa valitaan ja kuinka perunoita keitetään.

Tässä vaiheessa valitaan sitten vastausten perusteella 25 kilpailijaa semifinaaleihin. Siellä sitten kysellään kilpailijoilta , koska talvisota alkoi, millä valtioilla on Islannin kanssa yhteinen maaraja ja onko sinulla poikaystävää.

Sellainen poikaystävä pitää missiehdokkaalla olla, sillä jos sattuisi käymään niin, että tulisi valituksi, se poikaystävä on kuitenkin pakko lempata kuukauden sisällä pellolle ja ottaa tilalle uusi, sellainen, jonka nimen oikeinkirjoitus on lehdistölle mahdoton tehtävä. Ja jonka omaisuuden alkuperästä on paha mennä sanomana mitään.

Loppukilpailussa kysymykset ovat sitten astetta tiukempia. Silloin pitää tietää, millä vuosikymmenellä käytiin jatkosota, mitkä valtiot ovat Suomen rajanaapureita , mitä tarkoittaa inflaatio ja missä kaupungissa pitää majaansa jääkiekkojoukkue Rauman Lukko.

Vielä pitää muistaa ilmoittautumiskaavaketta täyttäessään merkata ympärysmitat oikeassa järjestyksessä; suurin on ylinnä, pienin keskellä ja keskimmäinen lukuarvo alhaalla.

Nyt sitten kaikki innolla ilmoittautumaan. Omissa opiskelijoissani on paljon potentiaalisia kilpailijoita. Yksi takavuosien opiskelijatar oli jopa missikilpailujen kolmas perintöprinsessa. Ja paljon noita on minulla ollut ohjattavina myös sellaisia kaunottaria, jotka ovat niin fiksuja, että eivät ole vielä poikaystävää hankkineet, taikka jollain muulla tavalla ovat itsensä tehneet kelvottomiksi tuohon kilpailuun.

Kohta he taas tulevat. Taidan ottaa pisteet ensimmäisellä luennolla kotiin ja muistuttaa kurssin neitokaisia tästä päivästä ja ilmoittautumisen umpeutumisesta. Samalla voimme muutamalla kokeilevalla kysymyksellä varmistaa sen, että ainakin nuo tavallisimmat vuosiluvut ovat kaikilla muistissa.

Kapina 1918, Kieltolaki 1919 ja Kansainliitto 1920.

Jos noilla ei voita, niin sitten on naamassa vikaa.

Kuvassa sellaisia esteettisiä kauneusarvoja, joiden ei tarvitse kilpailla.

Ortoosi

Entinen pääministeri Matti Vanhanen aavistaa varmasti jo samaa, mitä Lapin yliopiston professori Jyrki Virolainen omassa blogissaan. Hän uskoo, että lähtöä valtakunnanoikeuteen ei tule.

Ilmeisesti sen varmuuden siivittämänä Vanhanen on jotenkin joutunut itselleen asiaa selittämään ja hyvittelemään. Niinpä hän on antanut itselleen tuen, ortoosin, jonka avulla tästä hankalasta tilanteesta pääsee nopeammin eteenpäin ja saa mielensä virkeäksi. Niinhän meistä jokainen tekee omassakin elämässään.

Näinä päivinä moni ihminen ravaa puntarissa päivän aikana useammin kuin tupakkimies pihalla. Näinä aikoina moni tupakkimies syö lyijykynää ja ihmettele, miksi uni ei tule simmuun.

Ensiviikolla viimeistään monien kohdalla alkaa sitten lipsuminen. Jos tästä tupakista nyt selvitään kunnialla ja koko paskasta pääsee irti, niin kummitytön häissä ainakin kesällä voisi yhden sikarin polttaa. Tai ehkä jo pääsiäisenä laskettelureissulla. Paheeseen ja lupaukseen tulee etäisyyttä. Paha tuntuu kaikkoavan kauas taakse ja kun vaatteet lakkaavat haisemasta ketunhaaskalta ja henki kulkee, riemu on suuri kuin herätyskokouksessa.

Juttu ei onnistu ilman ortooseja. Pitää olla tuki, jonka varaan elämänsä laskee. On pakko pystyä selittämään, että kun paino on pudonnut 10 kiloa, kaljasalkku ja kermajuusto palaavat diasporasta.

Ajatus siitä, että ei koskaan enää kaljaa, ei koskaan enää sikaria, ei koskaan enää ongelmia varpaankynsien leikkauksessa on kauhistuttava ja tuskainen.

Paljon mukavampaa on selittää, että eipä tässä ihan varmoja olla. Kun eläkevuodet tulevat, viimeiset viisi vuotta vedetään sitten hiilihydraattia, portteri-olutta ja Macanudoa posket lommolla.

Vanhasen himo taitaa liittyä politiikkaan. Minä ymmärrän hyvin. Kun itse olen pitkästi yli 30 vuotta ansainnut leipäni puhumalla toisten edessä asioista, jotka ovat enemmän tajunnanvirtaa kuin kovaa tiedettä, ymmärrän oikein hyvin.

Voi nimittäin olla, että kun, ja jos minä joskus pääsen eläkkeelle, änkeän ehkä kansalais- ja työväenopistoihin luennoimaan kaikesta siitä, mikä vielä on sanomatta. En takaa, ettenkö yrittäisi vielä vanhusten palvelutalossakin pistää pystyyn kirjallisuuspiiriä. Sellainen ajatus antaa minulle suurta mielihyvää ja tukea niitä aikoja odotellessa.

Kuva on lainattu Tampereen teatterin kuvapankista. Näytelmä on nimeltään Viimeinen sikari, ja siinä käsitellään tätä samaa teemaa. Mitä on tullut tehtyä, ja mitä ehkä vielä tulee tehtyä. Kannattaa käydä katsomassa.

Palvelutehtävä

Vein aamulla yhdeltätoista taivaan linnuille siemeniä syötäväksi ja tein vähän lumitöitä. Pihaan lennähti pieni parvi jehovan todistajia. Nättejä ja siistejä nuoria naisia ja sitten yksi ala-asteikäinen harjoittelijaneitokainen.

Kysyivät minulta, tunsinko lehteä nimeltä. Sanoin, että kyllä minä tunnen.

Autotallin ovi oli jäänyt auki. Siellä näytti olevan tyhjiä jouluolut- tölkkejä läpinäkyvässä muovipussissa. Vähintään sovelias määrä. Näytti siinä joku kirkkaampikin hylsy olevan. Työnsin ovea jalallani kiinni.

Vanhempi neitokainen tulkitsi sen synnintunnoksi ja syyllisyydeksi siitä, että Tuomaan päivästä asti on tässä huushollissa maattu ryssän kirkossa. Hän rohkeni kaivaa Vartiotorninsa esille.

Sanoin, että tässä talossa on tytär opiskelemassa teologiaa ja vävykandidaatti on pappi. Sanoin vielä, että Vartiotorniin tarttuminen lähentelee tässä pihassa maanpetturuutta.

Nainen kysyi, olenko koskaan edes harkinnut muuta? Kielsin semmoisen. Sitten nainen kysyi, saako pieni tyttö lukea minulle raamatustaan jakeita. Sanoi se tytön nimenkin, mutta suojamuurini taakse en sitä kunnolla kuullut.

Pieni tyttö oli innoissaan ja täynnä hurmiota. Hänen raamattunsa oli pieni taskuraamattu, jonka sai suljettua vetoketjulla. Vetoketju näytti jumittuneen tiukasti johonkin törröttävään jakeeseen. Hänen palvelustehtävänsä näytti jumittuvat siihen.

Minulle tuli pikkutyttöä sääli. Ajattelin, että tuonikäisen tytön pitäisi olla täyttämässä ystäväkirjaa omassa huoneessaan taikka heräilemässä yökylästä parhaan ystävänsä kotona.

Kun pikkutyttö ei saanut sanaansa auki, sanoin, että ei oikeastaan minulle enää kannata lukea, sillä olen jo omat aamusiunaukseni pitänyt.

Toivotin menestystä päivän työhön ja lähdin hakemaan kotikärryillä polttopuita. Näin vaimon yöpaidan vilahtavan makuuhuoneen ikkunassa. Hän ainakin oli saanut herätyksen.

PS.

JE , tervetuloa lukijaksi. Sinun ottamasi Satakunta - aiheiset valokuvat saavat sielun sykkyräiseksi ja hirmuisen koti-ikävän mieleen.. Kuvat jopa tuoksuvat mereltä, kun niitä katsoo. Käyn niitä katselemassa aina silloin, kun muutoin on mahdoton sinnepäin lähteä.

Action learning

Ihmisen taitoihin näyttäisi lähes aina liittyvän kasa tunteita, taikka ainakin hyviä muistoja, joiden avulla taidon oppiminen ankkuroidaan pysyvästi menneeseen aikaan ja varmistetaan se, että taito mielihyvineen on nopeasti otettavissa käyttöön kun tilaisuus tulee.

Moni muistaa hyvin sen, kuinka oppi ajamaan polkupyörällä ja millaiset tunteet siihen tapahtumaan liittyivät. Välillä polvet olivat verillä ja naama ruvella, mutta vähitellen, päivä päivältä lähestyi se hetki, jolloin reviiri laajeni ajotaidon ansiosta horisontin taakse ja uusi vaihe elämässä alkoi.

Toisille taas kaukalossa luistelu palauttaa mieleen ne iloiset hetket, jolloin tämä tuiki tärkeä taito tuli opeteltua luonnon jäällä. Yhä edelleen voi palata vanhoihin mukaviin hetkiin ja muistella sitä huimaa tunnetta, kun saattoi liukua tuulen nopeudella jäätä pitkin kilometrien päähän ja viimein hikisenä taas palata kotiin.

Minä muistan erityisesti sen taidon, jonka isäni opetti minulle 12 vuotiana. Hän nimittäin opetti minulle hevosen kengittämisen.

Ensin pitää tietenkin tietää se, miten hevosen viereen mennään, kun halutaan se kengittää. Kun menet siihen oikein, hevonen varovaisesti suorastaan nostaa jalkaansa koukkuun , jolloin voit ottaa jalan omien jalkojesi väliin.

Vanhan kengän irrottaminen on vähän vaikeaa. Nuoren pojan voimat eivät tahdo millään riittää siihen, mutta kun isä auttaa vähän, naulat viimein tulevat ulos kaviosta ja kenkä irtoaa. Hevosen kavion tuoksu on uusi kokemus.

Kavion vuoleminen on huolellista työtä. Pitää hallita vuolemisraudan asento ja vasaran liike samana aikaan. Uutta kenkää pitää välillä sovittaa ja taas vuollaan lisää. Vieressä tuoksuu suuri , lämmin, ja kiitollinen elävä olento, joka ei potki, eikä äksyile. Se tietää, että nyt on meneillään jotain erikoista ja tärkeää.

Nuoren pojan jännittävin hetki on se, kun pitää lyödä kenkä kiinni kavioon nauloilla. On vain uskottava, että siellä kaviossa on tarpeeksi tilaa naulalle. On uskottava, että se ei eläimeen satu.

Lopuksi sitten taputetaan hevosta ja kehutaan sitä. Nuorta poikaa kihelmöi ja hänestä tuntuu siltä, että jotain tosi hienoa ja ainutlaatuista on nyt opittu. Kädet vapisevat. Poika on hiestä märkä, yltä päältä ja voimat ovat menneet. Omin käsin, kenenkään auttamatta on laitettu hevoselle kenkä jalkaan.

Opittu elämästä jotain.

Bischofshofen

Keski-Euroopan mäkiviikko huipentuu tänään legendaariseen kisaan. Näin otsikoi meille erkkolaisen nettiversio. Tänään nimittäin kuulemma hypätään Bischofshofenissa.

Minä en muista mäkiviikon viimeisessä kisassa nyt juuri muuta merkillistä olleen, kuin sen, että juuri tuolta paikkakunnalta aikoinaan lähetettiin se mäkiviikon televisiolähetys, jossa selostuksen sai toimittaa villinä suhiseva alppituuli, koska selostajalegenda oli samaan aikaan muualla.

Toinen legendaarisuus ehkä voisi olla se, että tämä mäki muistaakseni on nk. luonnonmäki. Lapsuudessani olimme Itävallan lapsille suunnattoman kateellisia, koska heillä on näin komeita paikkoja harrastaa mäkihyppyä, ihan tavallisessa rinteessä.

Satakunnassa mäenlasku-harrastuksessa oli aina kaksi suurta ongelmaa. Vauhtirinteitä ei tahtonut mistään löytyä, ja jos sitten löytyikin, ne olivat sellaisissa paikoissa, että alastulo tehtiin kuitenkin aina tasaiselle. Siitä eivät senaikaiset sälesukset tykänneet ollenkaan.

Jotkut kaistapäät hyppäsivät samalla tyylillä kuin Helmut Recknagel , mutta me tavalliset koltiaiset yritimme hypätä isänmaallisesti kädet housunsaumoissa. Kurt Elimä ja Bjorn Wirkola olivat niitä nimiä, jotka varattiin nopeasti , kun kaikki suomalaiset suuruudet oli käytetty ja varattu illan kilpailuun.

Me emme juurikaan 60- luvulla enää muistelleet , taikka edes tienneet Tauno Luirosta, miehestä, jolla oli monta vuotta hallussaan mäkihypyn pituusennätys. Emme tienneet edes sitäkään, että Tauno Luiro oli laulaja Tauno Käyhkön eno. Eikä kukaan kertonut meille sitäkään, että Tauno Luiron kuolinsyy oli keuhkotuberkuloosi.

Minun sukupolveni tuli nuoruudessaan toimeen hämmästyttävän vähillä tiedoilla. Kukkonen selostaa ja Kankkonen hyppää. Paras ja huonoin pistemäärä putoaa-

Mäkikotka Nykänen on muuten mennyt taas kihloihin. Tällä kertaa hän on mennyt kihloihin Susanna Ruotsalaisen kanssa.

Olen päivän aikana miettinyt lähinnä kahta asiaa. Minua ensiksikin ihmetyttää kovasti se, että mistä Matti on noin hömäkän näköisen nuoren kihlatun löytänyt ? Minä tietenkin tiedän sen, että Ruotsalaisen suku on täynnä kauniita naisia, joten Matti ei sen sukunimen takaa muunlaista olisi voinut löytääkään. Mutta silti. Nämä raikulipojat napsivat aina kaikki kaunottaret.

Toista asiaa tässä myös olen ihmetellyt. Kun on jo kohta puolitusinaa kertaa ollut kihloissa ja naimisissa ja lapsiakin on , mikä ihmeen kiire sillä Matilla nyt on päätä pahkaa sitouttaa itsensä taas ? Tietenkin, jos taas linnareissu tulee hovioikeuskäsittelyn jälkeen, onhan se mukava istua ja samalla tietää, että joku odottaa sinua.

Ja kun sitten Matin viidennet häät joskus tulevat, luultavaa on, että siellä on tarjolla paljon bischofshofenia.

Kuvassa oleva mäki taas on Planica, Sloveniassa. Tillmannilta sattuivat sukset jäämään kotiin, joten oli tyytyminen pelkkään valokuva - tunnelmapalaan.

Tässä videoleikkeessä taas sulhasmies Matti on Bischofshofenissa.

En vain osaa vieläkään näitä !

Minulla on usein vaikeuksia pilkkujen ja yhdyssanojen kanssa. Pilkku-sääntöjä en koskaan jaksanut opetella ja yhdyssanatkin epäonnistuvat tavan takaan. Kirjoittamisen into, länsimurteiden vaikutus ja laiska luonteeni aiheuttavat sen, että tekstini on välillä aika hassua . Aikoinaan jo ylioppilastutkintolautakunta antoi minun ymmärtää, että pelkkä hengen palo ja kova pyrkimys eivät tässä maailmassa riitä, kuin korkeintaan huonon elämän viettämisen harrastamiseen.

Jotta itsetuntoni ei kohoaisi, tein äsken yhdyssanatestin. Se sana on muuten yhdyssana.

Voitte aamutuimaan itsekin käydä mittaamassa sen, kuinka korva käskee kirjoittaa sanat. Luultavasti joskus oppitunneilla teille ja minullekin äidinkielenopettajat ovat kertoneet sääntöjä, joilla asiat voi ratkaista. Minulta ne ovat menneet ohi armeliaasti ja luotan pelkästään korvaan ja näköhahmotukseen.

Word- ohjelman punainen viiva ei kaikkia yhdyssanavirheitä tahdo millään löytää. Eikä tuo raumalainen kielikorvakaan juuri koskaan osu oikeaan. Testissä sain 70 % yhdyssanoista oikein.

Pilkutuksen osalta kielivammaisuutta voi vähän väistellä ja parannella kirjoittamalla pelkkiä päälauseita ja väittämällä, että tässä on saatu Hemingway- herätys ja kovaksikeitettyä novellia juuri paraillaan harjoitellaan, ilman pilkutettuja sivulauseita ja lauseenvastikkeita.

Sellainen tekee yleensä hyvän vaikutuksen, varsinkin kirjallisuutta tuntevaan naisväkeen, mutta myös niihin kauniimman sukupuolen edustajiin, joita ei haittaa muutenkaan se, että mies hyppää kivääri kädessä villieläinten perässä ja on päivät pääksytykseen ympäri juovuksissa.

Sellaisissa tapauksissa pilkkuvirhe- ja yhdyssana-pelon vuoksi proosakin muodostuu usein hyvin niukaksi ja iskeväksi. Esimerkkinä olkoon Hemingwayn lyhyt kuuden sanan novelli, jota myös maailman lyhyimmäksi usein nimitetään. Tuohon ei mahdu määrättömästi enää kielioppivirheitä.

For sale: baby shoes, never used

Kuvassa aikuisopiskelijat jonottavat filosofisen tiedekunnan esseeohjeita Joensuun torilla syyskuisena aamuna.

Väärin tuomittu

Poliisiylijohtaja Paatero on ottanut kantaakseen poliisivoimien lisäksi myös eduskunnan ja tuomiovallan tehtävät. Tai ainakin minusta näyttää siltä. Minähän en näistä koukeroista juuri mitään tiedä, mutta ….

Poliisiylijohtaja on muidenkin tapausten yhteydessä hyvin varhaisessa vaiheessa kiirehtinyt selittämään, kuinka kaikki oikein on sattunut ja millaiset nimikkeet kulloinkin on rikosoikeudellisesti käytössä. Ja mitä niistä sitten seuraa.

Tavallinen ihminen nukkuisi yönsä paljon paremmin, jos oikeutta käytäisi perinteisin menetelmin. Syyllinen tarvitsee tuomionsa, eduskunta säätäköön sopivia lakeja ja ylemmät oikeusistuimet tehkööt rajatapauksissa ennakkopäätökset, jotta lainkäyttö olisi mahdollista. Poliisivoimat ottakoot kiinni epäiltyjä.

Tilanteet, joissa poliisiylijohtaja lausuu käsityksensä sopivasta tuomiosta ja sitten naamakirja langettaa sen virtuaalisesti ja kollektiivisesti, muistuttaa läheisesti niitä olosuhteita, joissa isoisäni äidin siskon mies menehtyi Petroskoissa vuonna 1938.

Minun häpeäni on tietenkin se, että suvun haaroissa on sellaisia henkilöitä ollut, joiden idealismi on mennyt järjen edelle. Tästä tapauksesta viisastuneena suvun myöhemmissä polvissa ei sitten olekaan ollut enää ketään kovin kahelia, allekirjoittanutta lukuun ottamatta. Tai kuten Satakunnassa sanotaan, ketään erityisen vitiä.

Tosin poliisiylijohtajalle tiedoksi se, että eläkeiän lähestyessä olen ehtinyt saamaan elämäni aikana vain yhden ylinopeussakon. Minulla on lainkäytöstä siten vain toisen käden tietoja ja ne perustuvat pääasiassa valtion poikaleirillä vuosina 1974 -75 kohtaamaani vallankäyttöön. Uskoisin, että poliisiylijohtaja ei halua , eikä kykene taaksepoistuttamaan kansalaisia näissä oikeustilanteissa.

Poikaleirillä sellainen esimiehiltä onnistui, koska vaakakupissa vuorottelivat varusmiehen pelko ja häpeä. Rikosseuraumusvirasto voinee todistaa ylijohtajalle jo pelkästään omalla nimellään sen, että modernin yhteiskunnan antamalla rikoksen seuraumuksella tähdätään nykyään eettisesti korkeampiin tavoitteisiin , kuin Petroskoissa 1938, naamakirjassa 2011 , tai lehtihaastatteluissa.

Kuvassa John Wayne on lähdössä jakamaan oikeutta ilman tuomioistuimen päätöstä elokuvassa Etsijät. Kuvan olen laittomasti ja oikeudettomasti lainannut netistä.

Tietoisuus

" Aistillinen tietoisuus seuraa aina ihmisen aistimusta ja niiden eroittamiseen tarvitaan sentähden erinäistä miettimistä. [Sielutiede1869-55]

Kuitenkin on huokea ymmärtää, että esm. vilutus on jotakin muuta kuin se tieto, joka eroittaa tämän aistiman, niinkuin subjektin sillä erää olevan tilan, siitä kylmästä ilmasta, joka objektina sitä tilaa vaikuttaa.[Sielutiede1869-55]

Elontoimitusta seuraavana on tämä tietoisuus yhtä oikeutettua kuin välttämätöntäkin; mutta tietämisen yleisenä muotona se taas ei suinkaan ole tyydyttävää ja täydentekevää. [Sielutiede1869-55]

Sentähdenpä kykenemättömyyttä sitä korkeammalle nousemiseen tavallisesti sanotaan typeryydeksi eli yksinkertaisuudeksi sekä sitä, joka liian paljon uskoo aistejansa ja jonka tieto niin ajan kuin paikankin suhteen ei ulotu niiden aistimusta kauvemmalle, typeräksi eli yksinkertaiseksi. [Sielutiede1869-55]

Niinpä esm. yksinkertaiset ihmiset eivät ymmärrä muuta kuin että aurinko kulkee maan ympäri, että taivaankaari on todellinen kirjovyö j. n. e. [Sielutiede1869-56]

Tätä laatua on sekin entisen akan ihmetteleminen ilman avaruudesta, kun hän, kepillä ulos ikkunasta pistäessään, kummastuneena huudahti: "Kah paljopa sitä onkin mailmaa, kun vielä tuollakin on!"[Sielutiede1869-56] "

Lähde:

Sielutieteen oppikirja : Ahlman, Ferdinand 1869

http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/ahlman_kirjat/cleven_sielutiede1869_rdf.xml

Äkkilähtö

Leikittäänpä vähän numerologiaa. Näinä päivinä tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun DC-3 lentokone putosi Vaasan lähellä pusikkoon. Kapteenilla ja lentoperämiehellä oli aamulla vielä kohtuullisen kadehdittava känni päällä, joten ohjaamossa ei vielä oltu käännytty edes krapulan puolelle.

Koivulahden tapauksesta ehti kulua 16 vuotta 9 kuukautta, kun toinen DC – 3 kone putosi Rissalassa järveen, mukanaan 6. maanpuolustuskurssin jäseniä melkoinen joukko. Koneen toinen moottori sammui pakoventtiilikoneiston murtumisen vuoksi. Takaisin kaarrossa ohjaaja teki muutaman virheen ja nopeus laski niin alhaiseksi, että kone sakkasi.

Rissalan tapauksesta ehti kulua aika tarkalleen 16 vuotta, kun Estonia upposi Suomenlahdella Utön eteläpuolella. Menehtyneiden joukossa oli 10 suomalaista ja 15 ruotsinsuomalaista matkustajaa. Tällä kertaa ei lennetty ilmassa, mutta joukkoliikennevälineestä kuitenkin oli kyse.

Estonian onnettomuudesta on nyt kulunut 16 vuotta 3 kuukautta, laskujeni mukaan. Suomalaiset junat ja laivat ovat kulkeneet viime aikoina turvallisesti, lentokoneilla ei ole ollut vaaratilanteita ja kaikki näyttää etenevän ilman riskejä ja parantuneen turvalliskulttuurin siivittämänä kohti turvallista tulevaisuutta.

Silti, joskus se seuraavakin onnettomuus sieltä tulee. Jos unohdetaan liikennevälineet kokonaan pois, niin helpottavana poikkeamana on tietenkin 2004 vuoden Tsunami, joka rikkoon tuon säännöllisyyden ja saa meidät huokaisemaan.

Mutta, jos pitäydytään kuitenkin pelkästään liikennevälineisiin…. Niin Kuurila ja vuosi 1957 saa ehkä meidät vähän huokaisemaan kuuluvammin. Kivisalmen lossionnettomuus vuodelta 1956 vapauttakoon meidät sitten lopullisesti taikauskosta.

Maarianhaminassa lentokone putosi vuonna 1964 ja Raumalla rautavene upposi vuonna 1963. Ei mitään hätää. Ihan hatusta piti tämäkin kirjoitus väkisin vääntää ilmoille. Vuosi 1944 oli yhtä suurta onnettomuutta Suomen kansalle ja Kuru - laivakin upposi siitä vuodesta 15 vuotta aikaisemmin, ei suinkaan 16 taikka 17 vuotta.

Taidan mennä iltateelle.

Kuvassa ratikka. Semmoisella ei oikein suurta onnettomuutta pääse tapahtumaan.

Nukkukaa hyvin.

Taisteluosasto-toverit

Puolustusministeri Häkämies on harmissaan, koska EU ei ole löytänyt taisteluosastolleen mitään järkevää tekemistä. Häkämies toteaakin haastattelussa, että kerran vielä päivystetään, mutta kun tämä Suomen huki on ohi, sitten pitää jotain päätöksiä tehdä.

Ehkä meidän pitäisi lopettaa Vantaalla olevan lentoaseman palokuntakin, kun vuositolkulla ei yksikään kone ole syttynyt tuleen. Ehkä minunkin pitäisi erota ammattiyhdistyksestä, kun kertaakaan elämässäni en ole joutunut työttömäksi, ja kuitenkin pienen henkilöauton hinnan olen jäsenmaksuja sinne elämäni aikana maksanut.

Häkämiehelle tiedoksi, että tässä on nyt suurin piirtein samasta asiasta kyse, kuin siinä, että Paavilla on pallit ja nunnalla nännit. Varmuuden vuoksi on hyvä olla olemassa, kun ei koskaan tiedä, kuka, taikka mikä tulee kylään.

Minusta on peijoonin lohdullista, jos EU:n taisteluosastolla ei ole mitään tekemistä. Etenkin Suomen päivystysvuorolla. Eurooppalaiset uhkakuvat ovat kuitenkin sellaiset, että vastaava taisteluosasto olisi ehkä syytä perustaa EKP:n käyttöön. Muutaman tunnin kuluttua nähdään taas se, miten avautuvat markkinat reagoivat katolisten ongelmavaltioiden valtionlainojen korkojen nousuun. Ne nimittäin ovat jälleen menossa jyrkästi ylämäkeen. Samaan aikaan Komissaari Rehn juhlii Virossa sitä, että kaikki mahdolliset ehdittiin kerätä mukaan vielä viime hetkellä.

Oli hauska katsella Rehnin haastatteluja. Puolilta öin hänen kommenttinsa olivat vapautuneita ja reippaita ja jopa itsevarmoja. Kun häntä sitten haastateltiin uuden vuoden päivänä, mies ja lausunnot olivat molemmat vähän totisempia ja hiljaisempia.

Kreikka kuulemma suunnittelee helkkarin pitävän ja tiiviin muurin rakentamista Turkin rajalle. Siitä taas voimme päätellä sen, että Turkki ei ihan lähitulevaisuudessa Euroon, eikä juuri muuhunkaan liity.

Se muuri olisi pitänyt rakentaa Turkin ja Irakin välille, jos edes joskus joku vakavissaan haluaa Turkin mukaan yhteisöön. Siellä taas on maarajaa paljon enemmän ja muurin toisella puolella vielä kummallisempi maailma.

Presidentti piti toissapäivänä puheensa, jossa hän ei puuttunut mitenkään tähän EU: taisteluosastoon, eikä muuten puuttunut oikein muutenkaan mihinkään. Sitä vastoin hän on kuulemma lähettänyt tiukan ja räväkän viestin amerikkalaiselle koomikolle.

Mahtaisi Presidenttiämme kummeksuttaa pikkuisen, jos Presidentti Obama lähettäisi uudenvuoden viestin Simo Frangénille ja sanoisi, että sinulla Simo on hyvin amerikkalainen hymy ja ollaan me vähän saman näköisiäkin.

Kuvassa varusmiesosasto valmistautuu vannomaan uskollisuutta

Mustapartainen mies

Nyt pitäisi kuulemma varoa mustapartaista miestä. Miestä, jolla on mustan parran lisäksi pitkä musta tukka ja tatuointi toisessa kädessä. Painokin ilmoitetaan kilon tarkkuudella.

Ja on vaarallinen mies.

No, paha varoa, kun ei ole kuvaa näytetty. Kaiken lisäksi nämä nykyiset sukupolvet eivät ole enää lukeneet pakinoitsija Ollin kirjoituksiakaan, joten monelle hahmotus osuu jonnekin hevirokkarin ja saatananpalvojan suuntaan.

Tämä vaarallinen mies on lähtenyt nostelemaan Niuvanniemestä, joten hän on, taikka hänen epäillään olevan sairas. Sairaiden ihmisten kuvia taas ei mielellään julkaista poliisitiedotteissa. Siinä ainakin yksi selitys asialle. Mustapartaisen miehen karkurikaveri on jo palannut sairaalan muoniin. Talvinen Suomi ei ole kaikkein otollisin ympäristö harrastaa on the road- toimintaa.

Kummallista kyllä, tämän Niuvanniemen karkurin naamaa ei ilmeisesti ole vielä julkaistu naamakirjassa.

Mustapartainen mies ja muut Ollin pakinat olivat pois muodista jo 1970 – luvulla kun itse nautin perusopetuksesta. Niillä oli ollut aikaisemmin melkoista kulttimainetta ja niihin mieluusti viitattiin edelleen, mutta tutumpi hahmo minulle oli kuitenkin Erkki – Mikael.

Muutenkin pakina –muotoinen julkaisutoiminta kärsi kovasti siitä, että televisio levisi nopeasti jokaiseen savuun.

Myöhemmin sitten näyttää käyneen niin, että kirjoituksia on media-välineisiin jälleen alkanut ilmaantua, mutta julkaisukanavilla ja kirjoittajilla on nykyään vain viitteellisiä käsityksiä siitä, minkälainen kirjoitus on pakina, kolumni, pääkirjoitus, essee, raapale, novelli tai artikkeli.

Usein käykin pakinaa lukiessa niin, että tulee suru puseroon ja pääkirjoitussivulla taas lukijalta pääsee hörönauru.

Amaryllis kaatui ( - 425)

Keittiöstä kuului päivällä kopsahdus. Vaimo huusi kirjastosta, lensikö lintu ikkunaan, mutta minä vastailin automaattirobottina.

Lensi. Ne on pakkasella sekaisin ja niidenkin lapset ovat juuri lähteneet taas joulunvietosta maailmalle. Talipötkön kimpussa on tänään ollut tavallista vähemmän kuhinaa. Luultavasti joku ikävöivä punatulkkukoiras on törmännyt ikkunaan.

Se tömähdys oli amaryllis. Se saakeli oli kasvanut yli fysiikan lakien. Painopiste oli perhana liikkunut purkin pohjan ja taivaan kannen keskipisteen välisen suoran ulkopuolelle.

Vaimo väitti, että kukka on liian kuiva.

Minä sanoin, että ehkä niin, mutta periaatteessa olisi mukava kerrata ne residenssin asukkaat nimeltä, jotka ovat suorittaneet lukion pitkän matematiikan oppimäärän ja laajan fysiikan.

Vaimo väitti, että käymäni yhteiskoulu saattoi ehkä johtaa ihmislapsen koivukujaa pitkin maailmalle, mutta eväät ovat hänen kokemuksensa mukaan korkeintaan viitteellisiä.

Vetosin opettajiin, joihin edelleen minulla on hyvät suhteet. Vaimo vetosi siivousvälineisiin, joita hänen luvallaan minä saatoin vapaasti käyttää. Niinpä amaryllis nousi taas pystyasentoon.

Keskustelimme pitkään painopisteen muuttamisen keinoista. Minä ehdotin karhunlankaa ja sitomista ikkunan aukaisuvipuun. Vaimo ehdotti kolmea israelilaista appelsiinia, jotka laitettaisi ruukkuun amarylliksen kavereiksi.

Hävisin taistelun.

Hyvä fysiikan opettajani, joka luultavammin luet tätä kirjoitusta, älä vaivu epätoivoon. Amarylliksen käyttäytyminen täällä Keski-Suomessa on arvaamatonta. Ja vaimojen.

Hyvä kuvakaunis kuvaamataidon opettajani, joka onneksi et lue tätä kirjoitusta, ole levollisella mielellä.

Amaryllis, jonka juurella on kolme appelsiiniä, sopii hyvin niiden epätoivoisten yritelmien joukkoon, joita sinulle lukiossa piirsin ja tarjosin.

Kykyni ovat edelleen piileviä. Auringonkukka – pellot saavat vapaasti kukkia. Olen kiitollinen siitä, että sinä et veitsellä repinyt vuoksemme korvaasi pois, niin kuin joku kuuluisuus kuulemma teki.

Kuvassa amaryllis Andaluciassa