Julkisen sanan neuvosto on antanut ohjeita sen suhteen, kuinka maassa on kirjoitettava asioista. Enää ei sovi vihata ketään, eikä osoitella myöskään. Erityisen paheksuttavaa on kirjoitella epämiellyttävästi ja osoitella valtaapitäviä ja heidän suojeluksessaan olevia sormella.
Varsinkaan huomenna julkistettavaa RKP- puolueen presidenttiehdokasta ei saa osoitella sormilla, eikä puhua hänen opillisista saavutuksistaan. Eipä sitten puhuta. On varmaankin kirjoitettava runo taikka pienoisnovelli, jotta taiteilijan vapaudella voi ilmaista itseään.
Edellisen kerran minua on ohjeistettu kirjoittamisessa vuonna 1977. Silloinen viestinnän opettajani, todellinen tähtisilmä, kaikkien eronneitten suomenkielen maisterien kuningatar, kielen temppelin jumalatar antoi minulle kiitettävän sisältöarvion essee-harjoitelmasta, mutta huomautti samalla minulle terävästi siitä, että essee ei yleensä ole minä - muodossa kirjoitettu kertomus kapakkaillasta ja sydänsuruista. Sellaiseen on lupa kuulemma vain Paasilinnan veljeksillä, jos heilläkään.
Ensimmäisellä kerralla sensuuri oli lähellä iskeä kirjalliseen tuotantooni kansakoulun toisella luokalla. Opettaja Aino käski meitä kirjoittamaan kertomuksen kuluneen kesän mieleenpainuvimmista kokemuksesta.
Minä kirjoitin lukukokemuksesta. Olin lukenut kesällä sotakirjan, jonka kirjoittaja oli Eino Luukkanen, sittemmin vakoilutuomion saanut hävittäjäsankari. Kirjan nimi oli : Hävittäjälentäjänä kahdessa sodassa.
Kirjoitelmani punaisena lankana noin viiden sivun ajan olivat suomalaiset ja neuvostoliittolaiset hävittäjä – ja pommituslentokoneet tarkkoine aseistus-tietoineen. Myös lukumäärät ja laivueet olivat ehdottomasti lähdeteoksen mukaisesti ilmoitettu. Kesänvietto-kertomukseni poiki puhelinsoiton kotiin.
Näyttääkin siltä, että tulevaisuudessa joudun kirjoittamaan viha- ja moittimiskirjoituksia itsestäni, jotta kukaan ulkopuolinen ei pääsisi pahoittamaan mieltään.
Jotenkin meinaan kuitenkin tasata henkisesti välini niiden piirien kanssa, jotka 40 vuotta sitten pilkkasivat kirkkoa, maaseutua, maanviljelijöitä, sotaveteraaneja ja konservatiivisia piirejä. En sano ääneen sitä, ketä nuo piirit olivat, mutta kierteellä saatan jonkun muistutuksen aina silloin tällöin laittaa liikkeelle.
Ja jos linnareissu tulee, niin onpahan kerrankin rehvakas olo kun tietää oikean asian puolesta kärsivänsä.
Saattaa tietenkin olla viisaampaa, jos todella tästä lähtien naamioisi kirjoituksensa taiteelliseksi työksi ja suojaisi itsensä sen vapauden avulla. Niin kauan kuin sitä vielä on.
Paavo Lipponen on muuten hyvin paljon veljeni näköinen. Mutta ei yhtään veljeni oloinen.
Eikö ollutkin kauniisti sanottu. Taiteellista tulkintaa tarvitsette, kun mietitte sitä, kenestä sanottiin kauniisti.
Varsinkaan huomenna julkistettavaa RKP- puolueen presidenttiehdokasta ei saa osoitella sormilla, eikä puhua hänen opillisista saavutuksistaan. Eipä sitten puhuta. On varmaankin kirjoitettava runo taikka pienoisnovelli, jotta taiteilijan vapaudella voi ilmaista itseään.
Edellisen kerran minua on ohjeistettu kirjoittamisessa vuonna 1977. Silloinen viestinnän opettajani, todellinen tähtisilmä, kaikkien eronneitten suomenkielen maisterien kuningatar, kielen temppelin jumalatar antoi minulle kiitettävän sisältöarvion essee-harjoitelmasta, mutta huomautti samalla minulle terävästi siitä, että essee ei yleensä ole minä - muodossa kirjoitettu kertomus kapakkaillasta ja sydänsuruista. Sellaiseen on lupa kuulemma vain Paasilinnan veljeksillä, jos heilläkään.
Ensimmäisellä kerralla sensuuri oli lähellä iskeä kirjalliseen tuotantooni kansakoulun toisella luokalla. Opettaja Aino käski meitä kirjoittamaan kertomuksen kuluneen kesän mieleenpainuvimmista kokemuksesta.
Minä kirjoitin lukukokemuksesta. Olin lukenut kesällä sotakirjan, jonka kirjoittaja oli Eino Luukkanen, sittemmin vakoilutuomion saanut hävittäjäsankari. Kirjan nimi oli : Hävittäjälentäjänä kahdessa sodassa.
Kirjoitelmani punaisena lankana noin viiden sivun ajan olivat suomalaiset ja neuvostoliittolaiset hävittäjä – ja pommituslentokoneet tarkkoine aseistus-tietoineen. Myös lukumäärät ja laivueet olivat ehdottomasti lähdeteoksen mukaisesti ilmoitettu. Kesänvietto-kertomukseni poiki puhelinsoiton kotiin.
Näyttääkin siltä, että tulevaisuudessa joudun kirjoittamaan viha- ja moittimiskirjoituksia itsestäni, jotta kukaan ulkopuolinen ei pääsisi pahoittamaan mieltään.
Jotenkin meinaan kuitenkin tasata henkisesti välini niiden piirien kanssa, jotka 40 vuotta sitten pilkkasivat kirkkoa, maaseutua, maanviljelijöitä, sotaveteraaneja ja konservatiivisia piirejä. En sano ääneen sitä, ketä nuo piirit olivat, mutta kierteellä saatan jonkun muistutuksen aina silloin tällöin laittaa liikkeelle.
Ja jos linnareissu tulee, niin onpahan kerrankin rehvakas olo kun tietää oikean asian puolesta kärsivänsä.
Saattaa tietenkin olla viisaampaa, jos todella tästä lähtien naamioisi kirjoituksensa taiteelliseksi työksi ja suojaisi itsensä sen vapauden avulla. Niin kauan kuin sitä vielä on.
Paavo Lipponen on muuten hyvin paljon veljeni näköinen. Mutta ei yhtään veljeni oloinen.
Eikö ollutkin kauniisti sanottu. Taiteellista tulkintaa tarvitsette, kun mietitte sitä, kenestä sanottiin kauniisti.
6 kommenttia:
Kyllä tämä tilanne nyt alkaa näyttää siltä, ettei edes itsestään saa kirjoittaa pahasti taikka häkki heilahtaa. Siinä sitä onkin sitten sanoissa asettelemista kun pitäisi kertoa linnakavereille jotta miksi sitä oikein istumaan lähdettiin.
Niinpä... se on paradoksaalista
Linnakundi moittii itseään ja pitää vihapuhetta omasta typeryydestä.
Ja häkkiä tulee koko ajan lisää
/ Mek .. muistatko kun 1970 luvulla piti olla YYA - jargonin vallassa. Jos puhuit siinä asiassa ohi suusi, sinusta oli hölmö inhottava fasisti.
Ja virkaheitto
Kaiken pahan varalta olen ivannut säälimättömästi itseäni - yleensä täysin syystä. Joudunko nyt syytteeseen ivakirjoituksesta. Olen sen sentään tehnyt in bona fide. Jospa se riittäisi edes ehdolliseen, kun pitäisi ostaa kissalle raksuja.
iisi
Jos totuutta ei ole niin se pitää keksiä ja kaikkia väärän puolella olevia vihata ja inhota.
On siinä ainakin se hyvä puoli ettei tarvitse alkaa ajattelemaan.
TILLMAN:
lusimaan vain koko mies. siellä sinulla olisi aikaa miettiä, tutustua todellisuuteen. iskeä piikkiä suoneen, katsoa rahvaan touhuja, odotella ystävien vierailuja.
kirjottaisit sitten romaanin, odottaisit vankilatyöntekijää keskustelemaan oleellisista elämän asioista.
voisihan tästäkin kokemuksesta olla hyötyä!
valtion kakku on pitkä, päivärahat pieniä.
Lähetä kommentti