Veljen vaimo

Sain alkuviikosta luettavakseni kirjan, josta on keskusteltu aikatavalla talvenmittaan. Keskustelu on ollut oikeastaan seurausta siitä, että ensimmäistä kertaa Suomessa kirjailija käytti oman tuotteensa mainostukseen ja brändin luomiseen aktiivisesti sosiaalista mediaa. Olemme saaneet odottaa 2.2 julkaistua Veljen vaimo – kirjaa uudenlaisessa viitekehyksessä. Google tuntee ja tietää asian hyvin. Aamulla osumia oli runsaasti yli 3000 kappaletta.

Veljen vaimo on esikoiskirja. Se on siis oikeastaan instituutio, johon tuhannet suomalaiset tähtäävät unelmissaan, pöytälaatikoissaan ja ajatuksissaan. Esikoiskirja on aina tekijänsä täyttymys, saavutus ja merkkipylväs yksilön identiteetin rakentumisessa ja henkilökohtaisen maailman selittämisessä.

Henna Helmi Heinonen olisi saanut itse asiassa pienellä lisävaivalla kaksi, tai kolme kirjaa markkinoille. Sukutarina Kuusikon suvusta pursuaa oikealle ja vasemmalle. Teksti ja tapahtumat ovat runsaita ja reheviä.

Minä itse asiassa vähän pelkäsin lopulta tarttua kirjaan. Takanani on tuhansia luettuja kirjoja, pari vuotta kirjallisuustieteen opintoja yliopistossa, ja kädessäni psykologin kirjoittama romaani. Odotin Kafkan ja Hessen sielunmaisemia, toisaalta taas ennakkokohu sai minut aavistelemaan jotain muuta.

Kirjan sivumäärä ei kuitenkaan haitannut. Kirjailijan kunniaksi on heti sanottava, että, vaikka en lukenut kirjaa yhdellä istumisella, niin luin se kuitenkin kolmena iltana ilman suurta vaivaa ja hankaluutta. Sellainen on hyvä merkki. En halunnut jättää kirjaa kesken, enkä halunnut jättää sitä myöskään kirjahyllyyn odottamaan aikaa parempaa.

Toinen kelvollisen kirjan kriteerikin täyttyi. Tarina ja sen ihmiset ovat pyörineet mielessäni nämä kolme päivää. Oikein hyvän kirjan tarina pyörii mielessä kymmeniä vuosia. Tämä tarina on nyt toistaiseksi kestänyt ajan hammasta tiistaista perjantaihin.

Kaikki ei kuitenkaan ole ihan sitä, mitä minä kirjalta odotan. Moni asia häiritsee.

Ensimmäinen tehtävä on tietenkin päättää, onko kirja viihdelukemistoa, vai vakavasti otettavaa kirjallisuutta. Asian pohtimista olisi vähän auttanut se, jos kustantaja olisi ollut joku suurista, edes Karisto. En väheksy pienkustantamoja ja heidän tuotteitaan. B.Virtanen, Viivi ja Wagner, Figerpori ja Tapani Bagge ovat teräviä ja toimivia tuotteita. Toivottavasti Heinosesta tulee Arktisen Banaani seuraava vakituinen tuote.

Minä siis syöksyin tiistai-iltana sisälle nuorien aikuisten sukutarinaan. Sukutarina- sanaa on perinteisesti totuttu käyttämään kirjoista, joissa on useita sukupolvia. Veljen vaimossa Heinonen saa mahdutetuksi mukaan kolme sukupolvea, juuri ja juuri, mutta pääsääntöisesti kuvataan yhden suvun kolmea poikaa ja heidän ihmissuhteitaan.

Ihmisten työtä kuvataan aika vähän. Nuoret yrittävät rakentaa elämäänsä, mutta heidän todellisuutensa ja kiinnekohtansa ovat ohuet. Arkkitehtejä tarinassa on useita, mutta silti kukaan ei oikein osaa suunnitella sellaista kotia, jossa voisi elää.

Kirjan uskottavuus on ehkä sen suurin heikkous. Heidin isä vetäytyy radioamatööri – harrastuksensa pariin, mutta toisin kuin kirjassa väitetään, se ei suinkaan oikeasti tarkoita radio-ohjattavien laitteiden kanssa puuhastelua. Vinttikoira seuraa siunauskappelissa emäntäänsä arkun viereen laskemaan seppelettä. Nuorin veljeksistä viettää raadollista ja epäsäännöllistä elämää viina kanssa, mutta mistään ei oikein käy ilmi se, mistä se raha tulee, kuka maksaa laskut ja kuka käy ruokakaupassa.

Fiktiossa on tietysti luvallista ja mahdollista kaikki. Asian tekee kuitenkin häiritseväksi se, että naisväen valkoviinimerkit mainitaan tarkasti ja rakentamisen yksityiskohtia selostetaan luontevasti.

Kirjassa rakennetaan koko ajan. Niin tietysti pitääkin, jos haetaan metaforaa nuorten elämälle ja heidän haaveittensa toteuttamiselle.

Mutta kuka sitten on veljen vaimo ?

Sisäiskertojan rooli on hapuileva ja ongelmallinen. Samassa kappaleessa usea ihminen miettii asioita omalla sisäisellä äänellään ja välillä käy niin, että Heinonen antaa myös ulkopuolisen kertojan sotkeutua asiaan. Se seikka häiritsi minua. Selvempi rakenteesta olisi tullut niin, että jokaiselle kappaleelle olisi pyhitetty vain yksi kertoja ja muiden äänet olisivat jääneet tyystin pimentoon.

Marjan sen pitäisi olla, mutta kirjasta meinaa väkisin tulla Heidin kirja. Kirjassa on monta lukua, jotka ohjaavat lukijaa Heidin ajatuksiin, hänen ongelmiinsa ja lopulta hänen matriarkaaliseen velvollisuuteensa ottaa suku käsiinsä, kun ketään muuta vastuunkantajaa ei enää ole. Ymmärrän, että kirjailija on tarkoittanut Marjan vaimoksi. Lopulta kuitenkaan sekin asia sortuu. Yksi kerrallaan kaiken rakentamisen keskellä nuorten omien elämien perustukset horjuvat.

Heinonen ei ole parhaimmillaan kirjan alussa. Sekin on kuitenkin rauhallista ja hapuilevaa, verrattuna kirjan loppuun. Heinonen vie tarinan päätökseen 30 sivulla. Koko kirja kulkee syvällä kuin ylikuormitettu vene. Sen alku on vähän ontto, keskikohta on massiivinen, puuduttavakin ja sitten sen loppu nousee esille jostain tyhjästä.

Heinonen olisi siis saanut tästä tarinasta ainakin kaksi romaania, luultavasti kolmekin.

Ensimmäisen tarinan ainekset syntyisivät tietenkin Tuulikki Kuusikon kautta. Hänellä on aitiopaikka tarkkailla tapahtumia. Lukijalle riittäisi oikeastaan kaikki se, mitä Tuulikki näkee ja kokee.

Toisen tarinan keskushenkilönä voisi olla sitten Heidi. Kuortanelainen nainen palaa tavan takaan Kuortaneelle ja kirjoittaja kirjoittaa muutenkin Kuortanetta auki tavalla, joka saa aavistelemaan, että Kuortaneella olisi jotain, jonka kautta Heidin tarinaa miniänä voisi laajentaa. Jopa vaikka omaksi kirjaksikin.

Kolmas tarina olisi tietenkin sitten novelli. Jos tekstin laveutta supistetaan ja selittäminen jäisi vähemmälle, tämän saisi mahtumaan tiivistettyyn muotoon. Se vaatisi tietenkin kompromisseja tarinan loppuun, mutta asiat olisivat paremmin ja laajemman lukijakunnan tavoitettavissa. Nyt käy niin, että kirjan alussa lukija tekee varhaisessa vaiheessa tarinasta päätelmiä, joiden vuoksi menetetään romaanin funktio. Sen jälkeen kirjailija joutuu käyttämään pari sataa sivua taas sen perustelemiseen, että asioiden syyt lopulta ratkeava. Tai lukijalle annetaan keinoja ne mielessään ratkoa.

No, minä olen tietenkin kateellinen vanha pieru. Kirja on kansissa, ainutkertainen tarina on dokumentoitu, nuoren kirjailijan ura on alkamassa, ja arvaan, että kymmeniä langanpätkiä ja hahmotelmia on odottamassa.

Arvaan, että ne, jotka rakentavat muotiblogeja, seuraavat tositv-sarjoja, ja Salattuja elämiä, löytävät tästä sitä samaa, mitä heidän omassa elämässään on. Siinä ei ole mitään pahaa. Ongelma on se, että siitä maailmasta siirtyminen aikuisuuteen ja keski-ikään on vaivalloista ja hankalaa. Kirjan henkilöille se ei oikein onnistu ja osasyy on siinä, että kirjan tarina ei kaarru symmetrisesti, eikä sisällä loppupuolella tarpeeksi rakennuspalikoita. Kirja ei oikein onnistu, vaikka lukijaa asia jonkin verran kiinnostaisi.

PS.

Se vinttikoira olikin vinttikoiran näköinen mies. Onneksi " vinttikoira" asia tuli puheeksi kirjailijan kanssa.