Tuli äsken tyhjennettyä hetkeksi päänuppi kokonaan. Nyt itkettää, oksettaa, ahdistaa ja koko ruumis tärisee edelleen. Lukukokemuksen jälkeen.
Olen Olli Jalosen ikäinen mies. Niinpä Poikakirjan asiat ovat minulle hyvin tuttuja omasta nuoruudestani. Niinpä, jälleen kerran, on helppo todeta, että olen hullu ja järjetön, kun menen lukemaan tämmöisen kirjan loman alkamisahdistukseen. Nyt tiedän. Olli Jalosen kirjoja ei pitäisi koskaan lukea takkia auki, silloin kun päänuppi on muutenkin sekaisin ja sielu arka. Pysykää silloin irti tästä kirjasta.
Nuori poika käy kirjassa koulua. Hän käy sitä Hämeenlinnan tapaisessa kaupungissa, jossa tuoksuu voimakkaasti aserasvalta, sotatraumoilta ja , yllätys, yllätys, jotenkin myös Veijo Mereltä.
Olli elää avoimin silmin nuoruuttaan. Siskojensa kautta hän saa apua elämän monimuotoisuuden rakentamiseen. Nuorin sisko on autisti. Hänen kautta Olli huomaa asioita, joita toiset eivät aina heti hoksaa.
Ollin isä ajattelee asioita vasemmistolaisesta näkökulmasta. Hän on silti yksityisyrittäjä. Äiti taas käy pätkätöissä ja hoitaa perhettä.
Ollin koulumaailma on ahdistava ja kummallinen. Niin se meille kaikille oli 1960-luvun alussa. Sieluni tuli verinaarmuille ja arvet alkoivat tihkumaan jälleen lukiessani asioita, joita luulin jo unohtaneeni.
Minulla ei ollut koskaan sotahulluja omituisia opettajia. Minua ei varsinaisesti hakattu verille. Se mikä tarttui ja oli ahdistavaa, oli Jokisen hyvin kuvaama 1960 – luvun omituinen ja kaoottinen ilmapiiri. Kirja toi sen tuoksut ja olemuksen sieraimiini kirkkaina.
Jalosen kieli on runollista ja maalailevaa. Abortti on hetki elämässä, kuolema vähän pitempi ja luokkatoverin tuhoutuminen kummeksuttava asia. Sodasta oli kulunut tuskin 20 vuotta. Kuolemaa ei vielä ollut tullut ihmisille vieraaksi ja kauhistuttavaksi. Eikä Jalonen sitä sellaiseksi kirjoitakaan.
Pienen pojan elämässä kuolema, kummallisuudet ja kasvaminen ovat asioita, joita miehen on vain kohdattava, opettajan antamin konstein, jos ei sitten muutoin. Pieni poika kokee kauhistuttavaksi elämän, jonka kiemuroihin hän ei tunnu saavat patenttiratkaisuja, vaan jonka kiemurat hänen on itse selvitettävä ja muotoiltava. Onneksi taustalla on isä, jonka ajattelu on täynnä selväpiirteisyyttäö ja rakkautta. Mutta on myös etäisyyttä ja puhumattomuutta.
Ja hyvin Jalonen tunteensa muotoilee. Kirjan viimeisillä sivuilla hän muotoilee pojan ajatuksiin juhannusyönä sen kaltaista runollisuutta, kaihoa, kasvamisen tuskaa ja jännittävyyttä, että lukija joutuu kertaamaan viimeiset sivut monta kertaa, tutkimaan lauseenrakennetta ja ajatuksen kulkua.
Jalosen Poikakirja toivon mukaan filmatisoidaan joskus. Jos ja kun niin tehdään, ohjaaja joutuu loppukohtauksen kohdalla suoriutumaan uskomattomasta tehtävästä. Niin paljon pitää saada mahtumaan viimeiseen 3 minuuttiin.
Minua vähän kummeksuttaa se asia, miksi tämä kirja ei ole ollut ehdokkaana suuriin kirjapalkintoihin. Minua vähän kummeksuttaa se, että kirjasta ei ole lyöty rumpua enempää.
Kun joku teistä innostuu tämän kirjan lukemaan, muistakaa varoa , muistakaa säännöstellä, ja muistakaa säästää kirjan viimeiset 50 sivua tilanteeseen, jossa olette omasta mielestänne vahvoilla. Silloin on hyvä kohdata lukukokemusmyrsky. Jalonen tulee vielä sekoittamaan tällä kirjalla monen ihmisen mielen ja muistot pahemman kerran. Tervetuloa lukijaksi, Hanna
Olen Olli Jalosen ikäinen mies. Niinpä Poikakirjan asiat ovat minulle hyvin tuttuja omasta nuoruudestani. Niinpä, jälleen kerran, on helppo todeta, että olen hullu ja järjetön, kun menen lukemaan tämmöisen kirjan loman alkamisahdistukseen. Nyt tiedän. Olli Jalosen kirjoja ei pitäisi koskaan lukea takkia auki, silloin kun päänuppi on muutenkin sekaisin ja sielu arka. Pysykää silloin irti tästä kirjasta.
Nuori poika käy kirjassa koulua. Hän käy sitä Hämeenlinnan tapaisessa kaupungissa, jossa tuoksuu voimakkaasti aserasvalta, sotatraumoilta ja , yllätys, yllätys, jotenkin myös Veijo Mereltä.
Olli elää avoimin silmin nuoruuttaan. Siskojensa kautta hän saa apua elämän monimuotoisuuden rakentamiseen. Nuorin sisko on autisti. Hänen kautta Olli huomaa asioita, joita toiset eivät aina heti hoksaa.
Ollin isä ajattelee asioita vasemmistolaisesta näkökulmasta. Hän on silti yksityisyrittäjä. Äiti taas käy pätkätöissä ja hoitaa perhettä.
Ollin koulumaailma on ahdistava ja kummallinen. Niin se meille kaikille oli 1960-luvun alussa. Sieluni tuli verinaarmuille ja arvet alkoivat tihkumaan jälleen lukiessani asioita, joita luulin jo unohtaneeni.
Minulla ei ollut koskaan sotahulluja omituisia opettajia. Minua ei varsinaisesti hakattu verille. Se mikä tarttui ja oli ahdistavaa, oli Jokisen hyvin kuvaama 1960 – luvun omituinen ja kaoottinen ilmapiiri. Kirja toi sen tuoksut ja olemuksen sieraimiini kirkkaina.
Jalosen kieli on runollista ja maalailevaa. Abortti on hetki elämässä, kuolema vähän pitempi ja luokkatoverin tuhoutuminen kummeksuttava asia. Sodasta oli kulunut tuskin 20 vuotta. Kuolemaa ei vielä ollut tullut ihmisille vieraaksi ja kauhistuttavaksi. Eikä Jalonen sitä sellaiseksi kirjoitakaan.
Pienen pojan elämässä kuolema, kummallisuudet ja kasvaminen ovat asioita, joita miehen on vain kohdattava, opettajan antamin konstein, jos ei sitten muutoin. Pieni poika kokee kauhistuttavaksi elämän, jonka kiemuroihin hän ei tunnu saavat patenttiratkaisuja, vaan jonka kiemurat hänen on itse selvitettävä ja muotoiltava. Onneksi taustalla on isä, jonka ajattelu on täynnä selväpiirteisyyttäö ja rakkautta. Mutta on myös etäisyyttä ja puhumattomuutta.
Ja hyvin Jalonen tunteensa muotoilee. Kirjan viimeisillä sivuilla hän muotoilee pojan ajatuksiin juhannusyönä sen kaltaista runollisuutta, kaihoa, kasvamisen tuskaa ja jännittävyyttä, että lukija joutuu kertaamaan viimeiset sivut monta kertaa, tutkimaan lauseenrakennetta ja ajatuksen kulkua.
Jalosen Poikakirja toivon mukaan filmatisoidaan joskus. Jos ja kun niin tehdään, ohjaaja joutuu loppukohtauksen kohdalla suoriutumaan uskomattomasta tehtävästä. Niin paljon pitää saada mahtumaan viimeiseen 3 minuuttiin.
Minua vähän kummeksuttaa se asia, miksi tämä kirja ei ole ollut ehdokkaana suuriin kirjapalkintoihin. Minua vähän kummeksuttaa se, että kirjasta ei ole lyöty rumpua enempää.
Kun joku teistä innostuu tämän kirjan lukemaan, muistakaa varoa , muistakaa säännöstellä, ja muistakaa säästää kirjan viimeiset 50 sivua tilanteeseen, jossa olette omasta mielestänne vahvoilla. Silloin on hyvä kohdata lukukokemusmyrsky. Jalonen tulee vielä sekoittamaan tällä kirjalla monen ihmisen mielen ja muistot pahemman kerran. Tervetuloa lukijaksi, Hanna
8 kommenttia:
Olipa mukava, että arviosi jälkeen toivotit uuden lukijan tervetulleeksi. :) Minulle on juuri saapunut Poikakirja kirjaston varausjonosta ja pääsen lukemaan sen pian.
Hei Hanna..
Lisäsin linkin tuohon vielä, niin lukijani löytävät sinun blogiisi myös.
Kirjoitin arvioni puolessa tunnissa sen jälkeen kun juuri äsken laskin kirjan pois.
Kirjasta löytyy paljon lisää tasoja ja myös yksityiskohtia. Tämä minun arvioni oli tuskainen parahdus hyvän kirjan jälkeen. Oli pakko päästä sanomaan jotain heti tuoreeltaan.
Pitää minunkin lukea tuo sillä näyttää siltä, että liippaa jotenkin omiakin kokemuksia... ja muutenkin; Jalonen osaa kirjoittaa.
Ehdottomasti kannattaa...
Jokainen mies löytää tämän kirjan kautta jotain omasta lapsuudestaan. Sieltä löytyy pieni poika.
Oli hyvä kun sanoit. Olli Jalonen on tämän maan parhaita kirjailijoita ja uskon, kun sanot että käsittelee meidän nuoruutemme koulua rehellisesti.
Kummallista on, miten äkkiä otimme ja unohdimme sen. Vai aloimmeko kenties muuttaa sitä? Peruskoulustahan muutokset sitten alkoivat?
Me olemme peitonneet muistojamme piiloon, sillä niin ihminen selviytyy pahimmista paikoista.
Sitten myöhemmin, tässä iässä, on kaikki otettava vielä kerran esiin.
Uskon Jalosen säästelleen aihetta juuri tästä syystä.
Tillmanni, Poikakirja on hyvä kirja, sehän on selvä. Ja läheltä liippaa lukijoistasi monia. Niin minuakin.
Kovinpa syvälle tunnuit nahkoihisi menneen lukemisesi myötä. Niin me kirjojen ystävät mitä ilmeisimmin kukin tavallamme teemme.
Olen toisen, nuoremman hämeenlinnalaisen eli Itkosen kirjaa kirjastosta tavotellut luettavaksi, onnistumatta.
Siinä elämää ja sen kiemuroita tarkastelee Jalosen kirjan Ollia vanhempi kertoja. Olen ymmärtänyt molempien kirjoittajien hyvinkin kertovan omia koulumuistojaan. Ainakin osittain. Ja taisivatpa molemmmat sen myös sanoa, toinen radiossa, toinen TV:ssä.
Kävin omia koulujani kaupungissa, jossa siirtolaisia oli runsaasti. Ja kyllä se näkyi ja kuului myös opettajissa.
Ollin sairastunut koulutoveri äiteineen oli minulle Poikakirjan kovin luku. Jotain herkkää oli tyttöjutuissa. Kenties tuttua ?
Hannu Salaman uuusimman jätin kesken muutaman kymmmenen sivun jälkeen. Ei kolahtanut Vuosaaren vanha herra. Menossa Yöjuna Lissaboniin.
Yöjuna Lissaboniin kävi jo minun yöpöydälläni, mutta koska aikaa ei ollut, oli pakko viedä se paremmin ehtiville.
Minuakin kammoksutti tuhoutuvan pojan äiti. Siinä tarinassa oli jotain paljon pahempaa kuin kotitekoisissa pommeissa.
En huomannut oikein mitään siirtolaisuuteen viittaavaa ollenkaan. Ehkä se johtuu siitä, että itse olen puoliksi siirtolainen, enkä itse aikoinani joutunut siitä kärsimään mitenkään.
Lähetä kommentti