Algerian taivas ja suomalainen grilli hehkuvat kuumina

Gebhardilainen osuustoimintaliike lähetti sellofaaniin pakatun kuukausittaisen lehtensä taas eilen. Kuoressa oli myös muita mainoksia ja laskelma siitä, kuinka olen hyödyttänyt osuustoimintaliikettä ostoskäyttäytymiselläni.

Sellofaaniin pakattu lehti saa minut joka kerta toivomaan, että tällä kertaa sisältö olisi yhtä rajua kuin R-kioskissa myytävien vastaavien aviisien. Yleensä toive on ollut turha. Tosin tälläkin kertaa sisällössä esiteltiin runsaasti paljasta lihaa, mutta ohjeita annettiin pääasiassa grillaajille, ei irstailijoille.

Minä näen näköjään kummallisuuksia jo joka paikassa. Grillausohjeissa minua häiritsi se, että lehti antoi tarkat ohjeet kaasugrillin sytytykseen ja käyttöön, kuten myös tavallisen hiiligrillin ja sytytysnesteiden käyttöön. Halaistua sanaa ei puhuttu perinteisestä grillistä

Luin juuri loppuun Albert Camus´n Sivullinen - romaanin. Ehkä minun eksistentiaalinen asenteeni grillivalintaan ja – valistukseen johtuu juuri siitä. Minä olen valinnut itselleni puuhiili-grillin ja sillä siisti. Kukaan ei saa puuttua. Ei varsinkaan lehti.

Minulla on takapihallani epämääräinen kasa tiiliä, joiden rakosessa grillaan. Brutaali prosessi etenee suurin piirtein näin. Liiteristä haetaan sylillinen sekaklapeja, ne poltetaan tiilikasan kolossa, ja kun hiillos on syntymässä, päälle lasketaan soraseulan ritilästä rälläkällä leikattu ritilä, jolle lasketaan sitten operoitavat lihat.

Kukaan ei ole vielä kuollut, mutta kiitoksiakin on tullut. Minä en käytä kalliita kaupan hiiliä enkä sytytysnesteitä. Kypsennän lihan metodilla, jota esi-isät ovat käyttäneet tuhansia ja tuhansia vuosia. Eksistentiaalinen grillaaja. Grillini existentia on ensisijainen ja ylivertainen verrattuna sen essentiaan, olemukseen.

EVVK. Noin sanoisivat nykynuoret. Minä olen sanoissani vähän sopuisampi ja grillaan edelleen niin kuin tahdon. Välillä tulee hyvää ja välillä sitten ihan priimaa. Ja kun grillauslaatua ryhdytään kovalla äänellä arvioimaan, aina on sekin mahdollisuus olemassa, että voidaan siirtyä kasvisosekeittoon.

Camus`n Sivullinen ei tunnu jättävän ihan helposti kuitenkaan rauhaan. Onnistuin luikertelemaan lukiovuoteni läpi ilman, että olisin tutustunut tähän kummalliseen sivulliseen. Nyt on sitten tämäkin häpeä ja puute korjattu.

Jos olisin lukenut tämän nuoruudessani, olisin kukaties ymmärtänyt joistakin asioita enemmän. Nyt näyttää siltä, että vanhuudessa luettu sivullisen on ahdistava ja kauhistuttavakin, sillä enää ei ole oikein aikaa ymmärtää mitään tai ketään. Nyt törmää siihen kauhistuttavaan tosiasiaan, että minulla on vahvoja tunteita , ja että olen niiden kanssa operoidessani paljon huonommassa asemassa kuin Sivullinen, joka osasi kaikessa toimia oman järkensä mukaisesti loppuun asti.

Oikutteleva kuolema

Vera Jayne Palmerin kuolinpäivää tässä taas mennään. Helle on nousemassa ja kesäkuu loppumassa. Siitä sen muistaa.

Rouva kuoli auto-onnettomuudessa 34 vuoden ikäisenä vuonna 1967. Hän ehti olla naimisissa kolme kertaa, soittaa viulua, esiintyä 1955 Playboy-lehden kuukauden leikkitoverina ja parina seuraavana vuonna yli 2500 lehtikuvassa. Sen lisäksi hän näytteli teatterissa ja valkokankaalla.

Kieltämättä hän viihtyi usein rooleissaan vähissä vaatteissa. Silti hänet muistetaan siitä, että ulkokuoren alla oli terävä keskiluokkainen kaunotar, jonka elämä vain jotenkin loppui siinä vaiheessa, kun nykynaiset vasta suunnittelevat , mitä he omalla elämällään tekisivät.

Jayne Mansfield on minulle aina merkinnyt älyllistä, sensuellia ja kiihkeää naista, jonka tekemiset ovat aivan syyttä suotta jääneet kansikuvatyttöjen varjoon. Kun Oikuttelevan Bussin ( The Wayward Bus) tarinaa laitettiin filmille, Camille Oakesin rooli annettiin Jayne Mansfieldille, koska filmiyhtiö halusi vähän näpäyttää Marilyn Monroeta, joka oli kävellyt niskojaan nakellen ulos Century Fox- studioilta. Helpolla yhtiö ei tätä uutta tähteä saanut, sillä heidän oli ostettava oikeudet tähden silloiseen työhön, lopetettava se ja vasta sitten pääsi oikutteleva bussi liikkeelle.

Jos Jayne vielä eläisi, hän olisi pirteä ja upea 78- vuotias täti-ihminen, joka saattaisi Linda Lampeniuksen kanssa vieläkin tempaista jonkun lyhyemmän konserton. Saataisi hän muutenkin olla sykähdyttävä näky.

Kuolema on kuitenkin yksi iso kummallisuus, joka noukkii meitä täältä yksi toisensa jälkeen pois. Juhannuksena kuoli mies, jonka kanssa kolmekymmentä vuotta sitten suunniteltiin maailmaa ja pohdittiin elämää kaikilta kanteilta. Nyt on pohdittava juttuja ilman häntä.

Suuntana taivaanranta

Puhelimeen rakennettu navigaattori on mukava vehje siinä mielessä, että se varoittaa useimmilla tieosuuksilla ylinopeudesta. Tietyömailla navigaattorin sisään leivottu lady taas tuntuu olevan itsepäinen ja hankala. Alkukesän aikana hän on yrittänyt ohjata minua useasti sinne sun tänne. Tilanteissa on pelastuksen tuonut sama toimintatapa, joka ennenkin on autossa osoittautunut toimivaksi; naisten ohjeista ei aina kannata välittää, vaan vähän käyttää myös järkeä.

Esimerkiksi Alkossa asioidessa tuntuu vähän tuskalliselta, kun taskusta kuuluu; "poistu seuraavasta liittymästä! ........Poistu nyt ! ". Tai kun vehje kassalla kuuluttaa suureen ääneen; "Laskee uudelleen ..!"

Toisaalta vehje on ollut myös viisas ja oivaltava. Erityisen mukavaa on ollut se, että monen hotellin kohdalla vekotin ohjaa suoraa takakautta hotellin parkkiruutuihin, olivatpa ne sitten katolla , taikka kellarissa.

Toisaalta taas sitten erään opiskelijan antamat ajo-koordinaatit olisivat ohjanneet keskelle Barentsin merta. Koordinaatteja vaihtamalla olisin päässyt Pohjois-Intiaan. Lopulta navigaattorin yhteyteen rakennettu puhelin osoittautui kaikkein parhaaksi välineeksi.

Itä-rajalla oleva valtatie 6 on juuri nyt sellaisissa muutoksissa, että navigaattori kannattaa sulkea ja seurata kiltisti venäläisten city-maasturien letkaa. Ne ajavat kohden Lappeenrannan keskustaa taikka sitten Nuijamaalle. Auringon asennosta voi nopeasti päätellä sitten määränpään.

Navigaattorissa on näyttäisi olevan eräs harmillinen piirre. Osa osoitteista löytyy vai siten, että kulkija tietää kohteena olevan kaavatien tarkan paikkakunnan ja joissakin tapauksissa tarkan postinumeron. Maaseudulla seikkaillessa paikallistuntemus karttuukin nopeasti siinä, kun kyselee ihmisiltä sitä, onko tässä kylässä joskus ollut posti ja postinumero. Siitä tiedosta on sitten pääteltävä se, miten asian voi selittää omalle kännykkänavigaattorilleen. Varsinaisten ajoneuvolaitteiden osalta laitteet ovat aika fiksuja ja esittelevät paljon vaihtoehtoja.

Paikallisväestön kanssa keskustellessa usein jo sitten selviääkin, mistä etsitty paikka löytyy, kenen kanssa etsitty henkilö on naimisissa ja missä tämä kohdehenkilö on juuri nyt käymässä.

Hyödyllinen ominaisuus näissä kännykkänavigaattoreissa on se, että kulkumies voi hakea majapaikkaa ja kun sopiva on löytynyt, napin painalluksella voi soittaa hotelliin ja kertoa oletetun saapumisajan.

Minä vasta opettelen näitä juttuja. Pari kertaa oppi on meinannut viedä ojaan, eli pusikkoon. Laiton räpeltäminen käsipuhelimella ajoneuvoa ajaessa näyttäisi olevan näin vanhan miehen kohdalla erittäin turmiollista. Jotain sotkua luultavasti tuon vehkeen kanssa tulee ennen kuin marjat pihlajassa taas punertavat. Ulkomaanmatkoja varten ainakin on keksittävä jokin keino, jolla tuo laite saadaan sen verran invalidiksi, ettei se kokoajan kysele tarpeettomia asioita ulkomaalaisten operaattorien palveluista.

Tai sitten otan käyttöön vanhan puhelimen ja suunnistan vaistojeni mukaan.

Tulevalla viikolla suunnistukseen riittää se, että valitsee risteyksessä sen tien, joka lupaa aurinkoa ja siedettävää ajokeliä ja hylkää sen tien, jonka päälle näyttää kerääntyvän mustia ukkospilviä. Sillä metodilla pääsee mukaviin ja kummallisiin paikkoihin.

Rantakoivun alla

Juhannuksena on kuollut synkkä määrä ihmisiä. Median mukaan 20.

Media ei ole laskenut mukaan niitä, jotka ovat kuolleet ihan normaalisti sydänkohtaukseen taikka syöpään. Vaimon serkkupoikakin kuoli viikko sitten 58 vuoden iässä. Eikä mitään mainintaa missään.

Kahdenkymmenen ihmisen kuolema sivistysvaltiossa karnevaalin tuloksena on minusta aika pieni määrä lopulta. Meitähän hilluu juhannuksen vietossa noin 5 miljoonaa ihmistä. Jos heistä osaa asiansa hoitaa asiallisesti noin 4 miljoonaa, jäljelle jäävän miljoonan ihmisen tuhosaldoksi tuo 20 ihmistä on lopulta aika pieni.

Minä vietin teinivuoteni Säkylän Eenokilla. Siellä tapettiin pahimpana vuonna 2 henkilöä. Melkein joka vuosi sai joku siipeensä. Paikalla oli huippuvuosina 12 000 juhlijaa pelkissä soputeltoissa, ilman mitään fasiliteettejä. Ainoa eväs oli Kariniemen hiilloksella kypsennetty broileri ja erittäin kuiva suomalainen valkoviini.

Tupakkaan, tavalliseen viikonloppuviinaan ja itsemurhiin kuolee kokoajan valtavasti ihmisiä. Pelkästään itsemurhiin noin 20 ihmistä viikossa. Minä odotan koko ajan, että media ryhtyy kirjoittamaan positiivisia tarinoita juhannuksesta. Tarinoita siitä, miten joku selvisi hengissä viime hetkellä tulipalosta, tarinoita siitä, miten joku löysi itselleen elämänkumppanin juhannuksena, taikka tarinoita siitä, ketkä ovat syntyneet maaliskuun 26 päivä.

Heidän elämässään juhannus on ollut merkillisen tärkeä ja poikkeuksellinen hetki. Heidän kohdallaan yöttömän yön hämärässä on kuitenkin tapahtunut niin, että herkkä ugrilainen katse on kohdannut toisen.

Tässä maailmassa niin harvoin asioille annetaan oikeat suhteet.

Tillman aloittaa huomenna 6 viikon vuosiloman . Sen kunniaksi lataan tähän vähän videoleikettä, jotta pääsette tunnelmaan. Jos tuntuu äitelältä, kuunnelkaa tätä.

Jussi

On juhannuksen aika. Mittumaarihan jo meni ja päivät ovat alkaneet lyhenemisensä samaan tahtiin kuin mitä tekee WSOY- kustannustalon kirjailijaluettelo. Kirjailijat kuitenkin ulos marssiessaankin säilyttävät yleensä tietyn tason ja tyylin. Juhannusjuhlijatkin säilyttävät tyylinsä, mutta silti se tyyli tahtoo hämmästyttää joka vuosi.

Suomussalmella mieshenkilö on saanut siipeensä kunnolla kun on porannut sodanaikaista ammusta. Selvistä päin. Niin kertoo uutinen.

Eilen Slovakian jalkapallomaajoukkue rökitti Italian laulukuoroon. Luulen, että illan mittaan tapahtuu vielä muutakin yllättävää. Vaistoni sanoo niin. Loppupeleissä luulen niin, että me suomalaiset taidamme yllätyksissä voittaa juhannuksena slovakit. Luulen myös niin, että osa asioista tapahtuu sitten jo juovukeaineiden inspiroimana. Suomussalmen tapauksen jälkeen jään pelonsekaisessa mielentilassa odottamaan juhannuksen lopullista saldoa.

Tillman kävi aamulla nuoren miehen kanssa marketissa paikkausreissulla, eli ostamassa vielä jonkun hätäisen varmistavan grillilihapötkylän ja muita unohtuneita tarvikkeita. Sen jälkeen hain metsästä juhannuskoivut ranskalaisnaisten poikien väsäämällä autolla, ilman kattotelinettä. Kaadoin takapenkin nurin, otin hattuhyllyn pois ja vedin etupenkin etuasentoon. Sitten paketoin 6 –metriset juhannuskoivut tyvestään jätesäkkiin ja työnsin paketin takahuklarista kohti tuulilasia.

Peräluukku kiinni ja menox sanoi annie lenox. Tuuhea latvusto teki matkastani arvoituksellisen, sillä latvusto peitti ranskalaisen kulkuvälineen rekisterikilven ja osan takavaloista ja sen lisäksi latvusto lakaisi renkaan jäljet tienpinnasta tuntemattomiksi.

Metsänomistajalle helpotukseksi ja tiedoksi se, että pyrin ottamaan juhannuskoivut metsänhoidollisesti niin, että kyseinen rötöstelyni itse asiassa auttoi ko. metsäkohteen kehitystä. Voisin jopa tiukassa paikassa esittää maanomistajalle laskun asiasta.

Juhannuskoivut ovat nyt sitten pystyssä. Lehtimajaa en ryhtynyt tekemään, sillä nuoripari tuskin jaksaa sellaisessa kisailla.

Minä taas keskityn yksityisetsivä Vareksen seikkailuihin Turun kaupungissa. Reijo Mäen uusin kirja on muuten ihan lupaava ja sovelias juhannusromaani, mutta jos lukija juo Laitilan Kukkoa siinä tahdissa kuin kirjan päähenkilö, noutaja tulee jo ennen illan lipunnostoa. Taidan laittaa etsivän välillä huilaamaan. Kirjan aloitussivuilla etsivä on jo päässyt harrastamaan luonnonhelmassa raivokasta seksiä, joten kirja todella tällä kertaa mainosten mukaan käsittelee aikuisviihdettä. Saa nähdä, miten ujo Merikarvian poika tällä kertaa selviää kimuranteista rikosmaailman seikkailuista.

Jäämme odottamaan jännityksellä sitä, ylittääkö Suomen kansa tänä juhannuksena itsensä pöljyydessä ja hölmöydessä. Alku on ainakin lupaava. Suomussalmella taivastellaan sirpaleita. Slovakiassa juhlitaan jalkapallojoukkuetta.

Tillman toivottaa kaikille lukijoille riemullista ja mieltä hivelevää juhannusta. Tillman viettää juhannuksen kotonaan, sillä en ole mökki-ihminen. Suurin syy mökittömyyteen on tietenkin aineellinen köyhyys, mutta myös se, että pidän olotilasta, jossa lämmin vesi, Internet, ja muut fasiliteetit ovat käden ulottuvilla. Sitä paitsi, vesi on Suomessa yleensä kylmää ja uimiseen soveltumatonta.

Juhlikaan valon määrää ja koettakaa poistaa pimeyttä tästä maailmasta. Pitäkää huolta takapihojen siileistä, piilottakaa autonavaimet niiltä, jotka haluavat lähteä yöllä katsomaan jostain lisää juomaa. Älkää ainakaan lähtekö naapurista 5 kilometrin päästä hakemaan lisää viinaa mönkijällä taikka päältä ajettavalla ruohonleikkurilla.

Hyvää ugrilaista karnevaalia kaikille !

Rajan lonkerot

Kävin toissa päivänä ja eilen katsomassa paria opiskelijaa Viipurin lähistöllä. He tuntuivat pärjäävän työpaikoissaan hyvin huolimatta ”vanhan venäläisen kaupungin ” läheisyydestä. Heitä ei huolettanut yhtään se, että Viipurin keskustaan oli alle 50 kilometriä. Minä sitä vastoin tunsin ihokarvojeni nousevan käsivarsissani. Lähimmillään näytti siltä, että Viipuriin oli matkaa linnuntietä 27 kilometriä ja minun mummolaani vähän enemmän.

Venäläiset näyttivät kadulla hyvin ystävällisiltä. Minihameiset nuoret naiset näyttivät erittäinkin ystävällisiltä. Venäjän kieli soljui kaduilla ja kauppojen mainokset olivat venäjäksi.

Vaikeaa oli ajatella, että kävelen Lappeenrannassa. Vaikeaa oli mieltää se, miten äärettömän lähellä on Viipuri, oma mummola, Pietari ja 8 miljoonaa ihmistä. Vaikeaa oli ajatella, miten lähellä kaikki outo ja vieras voi olla.

Olen aina ihmetellyt sitä, että kesällä 1944 ikkunat helisivät Lappeenrannassa. Tällä viikolla vasta tajusin, että venäläinen tykistö miltei kykeni ampumaan nykysuomen alueelle ja Lappeenrannan esikartanoihin.

En ole lukenut asiaa koskevaa kirjallisuutta kovinkaan paljon, mutta ajattelisin niin, että kyseisenä kesänä on Lappeenrannassa eletty pelon vallassa ja sydän syrjällään. Vertailun vuoksi voisi ajatella tilannetta, jossa vihollinen olisi tulossa Helsinkiin ja ratkaisutaisteluja käytäisi Lohjalla, Inkoossa taikka Kellokoskella.

Lopulta sitten uusi raja muodostettaisi jonnekin Korson ja Keravan puoleen väliin. Itse kaupunki säilyisi, mutta tutut ja arkipäiväiset paikkakunnat jäisivät naapurille. Hyrylän asukkaat itkisivät Tuusulajärven etelärannalla ja kiikaroisivat Järvenpään keskustan suuntaan ja itkisivät Ainolan menetystä.

Etäisyys – ja välimatkaharha on kummallinen asia muutenkin. Oletteko huomanneet, että kun ajatte outoa tietä jonnekin huisinnevadaan ja tulette seuraavana päivänä takaisin, paluu tuntuu aina nopeammalta, reippaammalta ja sujuvammalta. Mennessä aika ja kilometrit matavat.

Minä olen käynyt Viipurissa kerran vuonna 1990. Nuijamaalla rajavartija tuli linja-autoon ja laski meidät uudelleen kävelemällä pitkin linja-auton käytävää ja käytti laskuvälineenä kalasnikovin piippua, jolla hän erikseen osoitti jokaista . Sellaisessa tilanteessa voi olla ihan varma, että on tullut lukuun mukaan. Tunne on selvä ja varma.

Kirjallisuusmiehenä kävin katsomassa Viipurin kirjaston ja historiallisessa mielessä piti tietenkin poiketa katsomassa Pohjolan-taloa ja sen kellarikerroksen ikkunoita. Kävimme myös Leningradissa.

Sen jälkeen en ole siinä naapurimaassa käynyt. Ei ole pienintäkään himoa.

Lappeenrannassa oli muuten mukavaa. Paikallinen E-osuustoimintaliikkeen sylissä syntynyt Cumulus- hotelli oli ymmärtänyt sen, millä tavoin saa porvariasiakkaankin haltioituneeksi. Reppurisaunaan oli katettu pöydällinen ilmaista Alkon Lonkeroa ja viereen laitettu ystävällinen lappu, jossa kulkumiestä kehotettiin vapaasti nauttimaan talon antimista.

Se lappu oli kirjoitettu vain suomeksi.

Vuosien takaa

Ajattelin, että törmään Heikki Hietamieheen taikka Pave Maijaseen tänään. En ole kuitenkaan nähnyt kumpaakaan täällä Lappeenrannan kaduilla, mutta törmäsinkin sitä vastoin sotakaveriini 35 vuoden takaa. Oltiin samassa tuvassa 8 kuukautta. Tänään istuttiin terassilla viereisissä pöydissä muutama minuutti, kunnes toisen oli pakko kysyä. Oletko sinä kuudennen patterin miehiä ?Edellisen kerran törmättiin Tukholmassa kesällä 1975.

Vuodet eivät olleet vieneet muistia ja muistoja minnekään. Muistimme tupakaverit nimeltä ja alikessut jopa luonteiltaan. Patterin päälliköstä meillä oli enää hyviä muistoja.

Ihmeellinen on maailma. Verkostot pelaavat ja lämmin side pysyy läpi elämän. On oikeastaan sääli, että naisilla ei ole vastaavia nuoruuden juttuja olemassa.

Kävimme muutamia muisteluja läpi ja pöydälle jäi vähän hylsyjä. Yhteystiedot vaihdettiin. Kaverista oli tehty vuosien saatossa korpraali. Minä jatkan edelleen tykkimiehenä.

Urheilu kasvattaa

Potkupalloilu on saanut maat ja kansat taas sekaisin. Itse olen tehnyt viimeiset viikon vapaa-aikoinani niin intensiivisesti huoneiston pintaremonttia, että en ole ehtinyt syventyä yksityiskohtiin. Joku , tai jotkut ovat kuitenkin vittuilleet siinä määrin joillekin, että he ovat taas ottaneen itseensä ja suuttuneet.

Minäkin olen urheilussa monta kertaa suuttunut. Kansakoulun kolmannella luokalla suutuin siihen, että siteet eivät pysyneet hiihtokilpailussa kiinni. Lukiossa suutuin siitä, kun pesäpallo tuli silmään ja myöhemmin sitten suutuin siitä kun kahdessa perättäisessä lentopallo-ottelussa silmälasini särkyivät. Urheilu on lupauksensa mukaisesti tuottanut minulle sarjan pettymyksiä ja vastoinkäymisiä, joiden vuoksi olen vetäytynyt urheilunäyttämöltä tyystin.

Pohjois-Korea sitä vastoin aikoo näyttää suorana lähetyksenä heidän seuraavan pelinsä omalle kansalleen, tai ainakin niille, joilla on ollut varaa hankkia vastaanotin. Se on minusta hyvä uutinen ja urheilun arvon mukaista. Pääsevät siinä samalla myös Portugalin pojat näyttämään taitojaan harvinaiselle yleisölle.

Nämä ranskalaiset muistetaan niin monesta. Zidane , Henry ja Ribery ovat olleet julkisuudessa aikalailla, mutta vähitellenhän tässä tulee tutuksi koko Ranskan maajoukkue. Urheilu siivittää ihmisen mieltä ja laittaa ajatukset myllertämään. Joskus siinä sitten ihminen sekoaa.

Minua pyydettiin viime vuonna paikallisen jalkapalloseuran nappulajoukkueen huoltajaksi. Ilmeisesti tehtäviini olisi kuulunut pallojen kuljettelu parkkipaikalta kentälle, pikkuveikkojen jako joukkueisiin ja harjoituskeilojen asettelu niin, että tämä pikkunatiaiset sitten voisivat pujotella läpi keilaradan. Loppuilta olisi kulunut sitten siihen, että olisin toiminut sijaisvanhempana ja yrittänyt paikkailla lasten kasvatuksessa aikaisemmin tapahtuneita virheitä.

Aluksi suostuin, mutta sitten järkeni onneksi alkoi taas juosta ja minä kieltäydyin.

Illat ja viikonloput urheilukentillä ja kisareissuilla olisivat olleet pitkiä ja ahdistavia. Kun en ole tähänkään asti harrastanut urheilua, enkä juuri katsonutkaan, mitäpä minä nyt enää ryhtyisin sellaiseen hommaan, jossa ensitöikseen pitäisi rikosrekisteri toimittaa seuran johtomiehille ja sitten jos hyväksyntä tulisi, kaiken vapaa-aikansa urheilun alttarille lahjoittaa.

Loma lähenee

Alkaa olla kohta mittumaarin aika. Kesäpäivän tasaus tarkoittaa meille kaikille sitä, että hyvät ravustuspimeät lähestyvät, luonto alkaa rehottaa täyteläisyydessään jo lähes kuvottavasti ja on kiireesti suunniteltava, mitä aikoo tehdä jäljellä olevilla työpäivällä. Enää ei tarvitse suunnitella juurikaan sitä, mitä aikoo tehdä juhannuksena. Vanhemmalle ihmiselle riittää se, kun vain on paikoillaan. Nyt suunnitellaan sitä, miten pääsee kivuttomasti irti sorvista ja siirtymään vapaalle.

Minä meinaan käydä maanantaina haastattelemassa psykiatria ja kysellä vähän hänen vointiaan sekä sitä, miltä allekirjoittaneen kellotapuli hänestä nyt näyttää; ovatko yläkerran kamarissa matot mytyssä ?

Sitten teen tiistaina parin päivän virkamatkan Lappeenrantaan. Kuvittelisin niin, että se voisi olla mukava ja lupsakka kaupunki kesäkuussa. Siinä kaupungissa voi törmätä Pave Maijaseen taikka Heikki Hietamieheen, kuten myös Vesa Vierikkoon. Voi siellä törmätä kuulemma venäläisiinkin ja yliopistoihmisiin.

Torstaina ja perjantaina olen vaan ja siivoan työpöydän sedimenttejä. Osa pöydällä olevista papereista on talven aikana muuttunut tarpeettomaksi ja vanhentuneeksi, ja osa on jopa kellastunut. Ne kellastuneet meinaan seuloa roskiin. Paperin ja AIV-rehun tärkein ero on siinä, että AIV-rehu paranee kellastuessaan, virkamiehen pöydällä oleva paperi taas ei.

Naimisiin, mutta mihin saadaan kaikki häälahjat mahtumaan ?

Kesä on juhlien aikaa. Usein käy niin, että postiluukusta tipahtaa kutsu häihin, syntymäpäiville, rippijuhliin taikka ylioppilasmenojen todistajaksi. Riemulliset juhlat ovat sikäli harmillisia, että jotain lahjaa ja viemistä on pakko keksiä, sillä pelkän setelirahan antaminen katsotaan yleensä brutaaliksi ja mauttomaksi teoksi.

Tarja ja Pentti olivat vieneet kuninkaalliselle hääparille Sarpanevan lasiastian. Saattaa olla, että muutakin kippoa ja kappoa hääparille tuli, joten vaarana on, että lahja hukkuu muun krääsän joukkoon. Mielikuvitusta on taas säästelty.

Kun allekirjoittanut meni kihloihin vuonna kivi ja kilpi nykyisen vaimoni kanssa, työkaverit olivat keränneet kihlalahjaa varten sievoisen summan ja ostivat sillä sulhaselle täydelliset perhokalastus-varusteet.

Kihlattuni näytti muutaman vuoden nyreää ilmettä työkavereille asiasta, mutta minä pääsin tekemään monta kivaa retkeä koskille ja tutustumaan moniin hienoihin paikkoihin ja sain upeita elämyksiä. Kalaa minä en juurikaan saanut, sillä minä en tunnetusti ole saamamies. Sitä vastoin opin sitomaan perhoja ja se oli minusta nautittavaa.

Lahjanhankinta ei siis aina mene putkeen. Lasimaljakkoa jokainen voi hankkia mielensä mukaan sitten kun näyttää siltä, että tarvetta on. Hääparille olisi voinut antaa jotain vähän persoonallisempaa ja ainutlaatuisempaa lahjaksi. Kansallismuseosta olisi varmaan löytynyt jotain 1700 –luvun kamaa, jonka oikea paikka olisi Tukholma.

Toivottavasti häät menivät putkeen, eikä mitään kömmähdyksiä sattunut. Toivottavasti häähumussa syntyi paljon uusi pareja ja toivottavasti ylhäisö juhli mielensä mukaan ja paljon. Prinssit ja prinsessat saattoivat tänään moikata toinen toisiaan ja antaa toverillisia poskisuudelmia. Juuri pidemmälle he eivät enää uskalla mennä, sillä taitavat olla kaikki kovasti sukua keskenään. Tuoretta verta on hyvä etsiä kuntosaleilta, diskoista ja kansan parista.

Minulle parempiosaisten häistä tulee mieleen aina elokuva ” Neljät häät ja yhdet hautajaiset”. Elokuvassa on hyviä teemoja ja hääpuheita. Nuoren naisen isänä joudun ehkä joskus tulevaisuudessa kopioimaan joitakin kikkoja hääpuheista. Hömppäelokuvassa on jotain kummallisen vetoavaa, sillä pystyn edelleen katsomaan sen ja nauttimaan koheltamisesta yhä uudelleen.

VVV

Pääministeri on antanut sitten presidentille eroanomuksensa ja valtakunnan päämies on sen hyväksynyt. Tämän jälkeen päämies sitten lähteekin seuralaisensa kanssa häihin.

Uuden pääministerin menoista en tiedä. Tokko häntä on ollenkaan kutsuttu Tukholman juhliin ?

Kolme puoluetta on sitä vastoin kutsuneet Arto Merisalon vaalitanhuun. Liikemiehellä näyttäisi toistaiseksi olevan sen verran häpyä, että hän sanoo kieltäytyvänsä. Mielenkiintoista olisi kuulla se, mitkä puolueet ovat olleet niin reippaasti liikkeellä, että ovat kutsun esittäneet ? Olisi hyvä tietää se asia senkin vuoksi, että tulevissakin vaaleissa aion äänestää. Tietämällä nämä puolueet, pystyisin rajaamaan lopullista joukkoa heti pienemmäksi ja asiallisemmaksi.

Minä en ymmärrä sitä, miksi pääministeri on laittanut omituisen tarran autonsa tuulilasiin. Ohi on ehkä nyt, mutta kaikki intin käyneet tietävät, että se lasketaan päivissä taikka oikeastaan aamuissa. Ohi on- tarrassa on lusittujen päivien lukumäärä, ei kuukausien , eikä vuosien.

Sen tarran sanoma on helpotus, huojennus, kusisen paikan jättämisen onni ja edessä oleva kaikkien kännien äiti; kotiutuskänni. Tarran laittaminen auton ikkunaan tarkoittaa lopultakin ilmeisesti sitä, että vähän kivirekä tämä koko taival on ollut.

Pääministeri tuskin vieläkään vetää perseitä olalleen. Tuskin hän edes polttaa sikaria. Jos tarkkoja ollaan, hän vois vielä ihan hyvin harkita kaikenlaista aktiviteettiä, sillä hänellä taitaa olla vielä se seitsemän aamua jäljellä.. Hän nimittäin ryhtyy vetämään samaa hommaa toimitusministeriön nokkamiehenä. Hänen tuulilasissaan voisi siis olla sittenkin luku 7, mutta se olisi herätysten määrä.

Vaviskaa mopot, vanha lähtee siviiliin! Kympit on paukkuneet jo rikki ! Tietääkö ministeriehdokas, montako poikaa oli Jukolassa…? Seitsemän, repikää siitä huumoria…! Seitsemän tuntia onnehen…!.

Noin se pitäisi mennä. Tämä lopetuskin sujuu Matilta jotenkin väkinäisesti. Ei pois lähtiessä sanota, että on minulla hyvä syy lähteä kesken aikojan pois, mutta en sitä kerro teille, ähäkutti. Kunnon mies pitää suunsa kiinni ja kertoo sitten kun on kertomisen aika. Etukäteislöpinät voisi jättää jo vähemmälle. Nuoriso tulkiten voisi jopa kysyä, että ; Ketä kiinnostaa ?

Uuden pääministerin toimissa on tuoreuden makua. Volanen saa lähteä. Se tarkoittaa nyt sitten sitä, että koko VVV – jengi on pois airoista, katkerina, taikka vähän väsyneinä.

Törmäsin tähän kolmikkoon nuorison kesäjuhlien tehtäväpolun varrella 1970 – luvulla. Väyrynen oli silloinkin kärjessä. Volanen seurasi perässä ja tämä Matti oli kolmikon viimeinen. Minun ikäiseni nuorimies. Me tavalliset pulliaiset seurasimme kolmikon touhuja kunnioittavan välimatkan päästä.

Joku taisi tarjota kolmikolle juotavaakin, mutta nämä kieltäytyivät päättäväisesti. Arvasimme, että noista vielä kuulisimme monta kertaa.

Nyt heidän aikansa on sitten ohi. Hiillos on hiipumassa.

Sekaisen päivän illassa

Törmäsin taas reissuillani ihmeellisiin kummallisuuksin. Siilillä on piikit ja linnuilla on höyhenet ja tulevalla pääministerillä sangen trimmatun näköinen vartalo. Se kummastuttaa tietenkin pientä ihmistä ja varsinkin iltapäivälehtiä.

Kun huomasin sen, että lausuntoja asiasta ovat ehtineet jo antaa verkkosukka-puheenjohtaja Jutta ja RKP – ministeri, minua nauratti ja aiheutin ABC-tyyppisellä osuustoiminta-huoltoasemalla paheksuntaa hohotuksellani. Muistaakseni Wallin joutui tässä taannoin erottamaan juuri yhden kaverin sen vuoksi, että tämä ei tyytynyt pelkästään ihailemaan jonkun naisen vartaloa. Piti saada myös koettaa. Jutta taas puki verkkosukkahousut ilmeisen vapaaehtoisesti päälleen.

Ensimmäiseen kummallisuuteen törmäsin hotellin aamiaisella. Tarjoilija oli tummaihoinen afroamerikkalainen mies, joka puhui kohtuullisen hyvää Kittilän murretta, eli t – ja h- kirjaimet tulivat nautittavasti kielenpäältä ja paksuina. Toivottavasti tuijotukseni ei ollut junttimaista.

Toinen kummallisuus oli sitten se, että Kainuussa hotellin receptionisti oli niin ylitseystävällinen, reipas ja sähäkkä nuorinainen, että ellen tuntisi omia ulkonäkörajoituksiani, olisin voinut väittää, että minulle flirttailtiin, ja rajusti. Edellisestä kerrasta on jo aikaa.

Pääministerin pyllyäkin rajumpi juttu oli kyllä se, että luin lehdestä variksenpojista, jotka eivät opi lentämään, koska vanhemmat kuskaavat niille proteiiniköyhää evästä roskaruokapaikkojen pihoilta. Ja piste.

Tänään sitten vastaani ajoi nelostietä pitkin Pihtiputaalla minikaivuri. Se on vissiin matkalla jonnekin pohjoiseen.

Tässä maassa ei kyllä ihmislapselle tule ikävä olla. Ollaan vissiin taas kaikki jo loman tarpeessa. Tai sitten minulla oli vain tuuri törmätä ihmeellisyyksiin. Kaikki muu oli mukavaa ja ihastuttavaa, vain variksen poikia minun tulee sääli.

Parempi ehkä taas pysytellä muutama päivä paikoillaan omalla kustannuspaikallaan.

Paha ei voittanut tällä kertaa

Pohjois-Korea pelaa jalkapalloa. Heitä ei voi nyt juuri nimitellä rikollisiksi. Peli on vähän puuduttavaa, mutta 45 minuutin jälkeen tasan. Hyvikset, eli brassit alkavat turhautua. Niin elämässä usein muutenkin käy. Oikeus ei tunnu olevan oikealla puolella.

Katsoin ensimmäistä puoliaikaa eläkkeellä olevan poliisin kanssa. Hän tuntui ymmärtävän paljon jalkapallosta, elämästä ja oikeassa olemisesta. Olimme pessimistisiä. Jalkapallo taitaa silti olla se kaikkein oikeudenmukaisin asia maailmassa. Muuten sitten käy niin, että joudumme lauleskelemaan Vlamidir Vysotskin laulelmia ja toivomaan parasta.

Nyt brassit saivat sen maalinsa, joten tämän kirjoituksen juoni muuttuu. Pahikset taitavat lopulta saada palkkansa ja sekös tietenkin nostaa jalkapallon arvoa. Nyt nurmikolla saavutetaan jotain sellaista, jota ei ole Pohjois-Korealle muuten ole pystytty aiheuttamaan.

Harva rikollinen alistuu siihen mihin nämä korealaiset, eli tappion mahdollisuuteen. Yleensä rikollinen käyttäytyy niin, että hän narsistisesti voi selittää olevansa uhri, päähän potkittu tai nurkkaan ahdistettu ja sitä kautta hänelle syntyy omasta mielestään oikeudenmukainen tilaisuus tehdä tekosensa.

Puhuimme rehellisistä konnista. Niiden kanssa on helppo tulla toimeen. Keikka tehdään, kiinni jäädään ja tuomio istutaan.

Brassit tekivät jo 2-0.

Oikeus tuntuu voittavan tällä kertaa. Hylkiöt häviävät. Ehkä se onkin urheilun suurin saavutus oikeaan elämään verrattuna. Tietenkin meidän pitää muistaa doping. Urheilun saavutus olkoon se, että oikeus näyttää voittavan.

Huomenna ajan Haapajärven läpi ja mietin mikä ero on epäonnistuneella ihmisellä, urheilijalla ja tuomitulla rikollisella. Voiko sovitusta koskaan lopulta tulla ?

On the road again....

Olen taas kolme päivää menossa työmatkalla jossain Suomessa. Blogi päivittyy huonosti , tai ei ollenkaan , sillä puhelimen näyttö on pieni, näppäimistö hankala ja kerrottavat asiat suuria.

Perjantaina voin maalailla taas jotain kotomaan maisemista ja oloista.

Leirien piikkilankatorneja on korotettava !

Kotipitäjässä rippileirin pito on mennyt hulinaksi. Paikalle on täytynyt hälyttää vartija. Hässäkän jälkeen seitsemän sankaria on häädetty kotiin . Näistä neljälle tarjottiin mahdollisuutta aloittaa aamulla leiri periaatteella ” tabula rasa”.

Yksi oli tullut.

Tuntuu kovin raamatulliselta tarinalta. Vain yksi tuli.

No, kesän prometheus- leirit alkavat näinä päivinä kovaa vauhtia täyttyä kaikkialla Suomessa, joten äkkiä siitä nyt ilmoittautumaan. Elokuun leirilleillä on vielä jokunen paikka vapaana, mikäli haluaa oman initiaatioriittinsä hoitaa tänä kesänä.

Johonkin sitä on kuitenkin liityttävä ja kuuluttava.

Kun Tillman aikoinaan tuossa samassa seurakunnassa suoritti rippikoulun, leiri ei tullut kysymykseen. Leirit eivät olisi tarjonneet ihmisenlapselle tarpeeksi arvokasta ja hiljaista Herran sanaa. Leireillä olisi kuka ties jopa uitu , paistettu makkaraa taikka istuttu iltanuotiolla. Niinpä 90 % nuorisosta kävi koulumuotoisen 2 viikon pituisen rippikoulun kesäkuun alussa.

Meitäkin uhattiin diasporalla, kadotuksella ja konfirmaation epäämisellä. Monet meistä harjoittelivat juuri tuona kuumana kesänä tupakoinnin ensi sauhuja ja pyhimysrenkaiden puhaltelua. Colt iskee miehen katuun ja vaarana oli, että se olisi myös peruuttanut perheen valmistelemat rippijuhlat.

Minun suuri syntini olivat viikset. Mattinäsä- tyyppiset karvat piti ajaa pois, koska kirkkoherra oli sitä mieltä, että ne olivat vähän sopimattomat. Myöhemmin olen sitten asian kostanut ja pitänyt ruokotonta kokopartaa koko elämäni. Mutta kuten huomaatte, kasvatuksellisia tavoitteita saavutettiin, tosin päinvastaisia.

Välituntisin keräilimme männiköstä vilkkaanpuoleisia muurahaisia tulitikkurasioihin. Katekismusoppitunneilla teimme sitten kirjoista kilparatojen reunaesteitä ja pidimme kilpa-ajoja, joiden pääpalkintona potti, johon jokainen oli laittanut pikkubostonin taikka vastaavan.

Vähäkatkismus piti osata ulkoa. Se oli sen ajan lukihäiriöisille EHA –, taikka adhd –kavereille kova paikka. Melkein yhtä kova paikka, kuin se, että opinkappaleet kuulusteltiin meiltä alttarilla kaiken kansan edessä.

Kotipitäjässä on siis melskattu.

En osaa nuoria kovasti moittia. Pääsääntöisesti nuoriso on tolkkua sakkia, joka monessa suhteessa voittaa sen villilauman, johon itse aikoinaan kuuluin.

Enemmänkin luulen niin, että ohjaajat ja isoiset ovat epäonnistuneet leirin pidossa, olleet välinpitämättömiä ja ohjanneet huolimattomasti. Välinpitämättömiä ovat tietenkin jo aikaisemmin olleet vanhemmat, jotka ovat epäonnistuneet kasvatuksessa. Epäonnistuneet siinä mielessä, että laittaneet nuoren väärään paikkaan ja väärään seuraan sen jälkeen kun ensin on eletty kuin pellossa 15 vuotta.

Olisi pitänyt kokeilla rock –leiriä taikka prome -puolen nurmikolla löhöilyä. Johonkin sitä pitää kuulua ja jaksaa osallistua tässä yhteiskunnassa.

Täydellinen anarkia ja haistatus ennustaa loppupeleissä suurella todennäköisyydellä sitä, että lopun elämäänsä nuori huuhailee jossain järjestäytyneen yhteiskunnan laita-alueilla.

Lapin kunta liitettiin Rauman kaupunkiin puolitoista vuotta sitten. Syy mennee nyt siten osittain kaupungin piikkiin. Kaupungissa meno on aina ollut vähän rauhattomampaa kuin maalla. Ja kuka tietää, voihan olla niin, että nämä ovat jotain Sorkan tai Kortelan sällejä. Hunsvotteja kuitenkin epäilemättä. Tai hampuuseja.

Hyvin menee, mutta menköön !

Erkkolaisen Marko Junkkari näyttää jättävän Lahden puoluekokouksen tänään turhautuneessa tilassa. Siltä ainakin tuntuu, kun lukee hänen analyysiään leopardi – malliseen kotelomekkoon pukeutuneen uuden pääministerin puolueesta.

Voi olla, että Paavo Väyrynen ja erkkolainen löytävät vielä toinen toisensa lähitulevaisuudessa. Juuri muita kaunaisia en ole huomannut julkisuudessa olleen.

Oma poliittinen toimintani jatkuu kirkonmenojen jälkeen tapetoinnin ja sisämaalauksen parissa. Pidän tässä hengähdystaukoa ja olen hengessä mukana, koska tytär saarnaa samaan aikaan omalle laumalleen. Mukava olisi olla kuulemassa, mutta joskus sitä on vain toteltava ja kunnioitettava näitä maallisia määrääjiä ja tapetoitava silloin kun käsky käy. Pidän kuitenkin nyt taukoa.

Jyväskylässäkin hymistään hymnejä ja luottamusta toisiin ihmisiin. Siitä voisi vetää sellaiset johtopäätökset, että lopultakin tämä maa saa tulevaisuudessa ensimmäisen uudella tavalla valitun, ei vasemmistolaisen presidentin.

Minä en ole turhautunut. Sateella sisällä oleskelu ja maalaaminen ovat itse asiassa terapeuttisia asioita. Matti Vanhanen tuskin on muusta turhautunut, kuin siitä, että valta nyt meni. Me tavalliset aviomiehet olemme siihenkin tottuneet. Ehkä Matin kannattaisi mennä seuraavaksi naimisiin. Se liike on monen miehen mielen lopulta rauhoittanut.

Populisitinen liike

Tänään Kemppinen kirjoittaa blogissaan poliitikasta ja populismista. Hän vihjaa sosiaalidemokraattisen puolueen olevan luonteeltaan liberaalin liikkeen ja taas Maalaisliiton ja sen seuraajien kuuluvan populistisiin liikkeisiin.

Minä en osaa sanoa asiaan juuri mitään, sillä en ole oppinut, enkä varsinkaan kirjanoppinut. Sosiaalidemokratian suhteen vaistoni ja viettini kuitenkin panevat vastaan. En ole siitä suunnasta tottunut hakemaan liberalismia. Ehkä perimmäinen syy antipatioilleni on edelleen Euran punakaartin innokkuus viedä isoäitini isä saunan taakse keskellä kevättalvea 1918.

Jalasjärven ihmisestä huudatetaan uutta pääministeriä maalle. On se erinomainen asia, että huudatettavana ei ole entinen pääministeri Jäätteenmäki. Hänen olisi ollut vähän hankala mennä Tarjan luokse uuden mandaattinsa kanssa ja harmitella, että näin tässä taas kävi. Olisi se ollut jopa sosiaalidemokraattiselle presidentille kohtuuton tilanne, jonka koomisuus olisi ehkä kuitenkin avautunut vain meille suomalaisille.

No tälle uudelle pääministerille media on jo viritellyt uudet sotkut ja harmit. Saamme nauttia ehkä viikon mittaisesta kuherruskuukaudesta, mutta sen jälkeen erkkolainen ja yle aloittava uudelleen Kiviniemen taustojen rassaamisen.

Harmi vain, että Pohjanmaalla joudutaan tekemään samaan aikaan nyt sekä ilo- että surutyötä. Puoluesihteerin suhteen Pohjanmaa tulee kärsimään karvaan tappion. Samoin olen antanut itselleni kertoa myös sen, että Kiviniemen kannattajatkin ovat jostain muualta kuin lakeuksilta.

Mukavaanhan se nyt sitten on vähän aikaa johtaa maata oikein naisporukalla. Eduskunnan puhemies lienee protokollassa jossain siinä välissä, mutta ainakin lukumääräisesti hän jää nyt häviölle.

Viisaana miehenä hän onkin katsomassa kuningaslajin pelejä maapallon toisella puolella.

Meille tulee siis pääministeri populistisesta puolueesta. Puuttuisi vain se, että älymystö viittaisi maaseudun ja kaupunkimaisen elämän arvoeroihin ja kukaties älykkyyseroihin tai muihin yhtä hauskoihin argumentteihin. Edellisen pääministerin kohdallahan näin pitkälle mentiin ja avuksi otettiin jopa isien työt.

Minäkin otan mielelläni vuoden 1918 tapahtumat avukseni, kun mietin suhdettani liberalismiin ja muihin kummallisuuksiin.

Sepalus Open

Ruotsinkielinen kansanpuolue haluaisi porrastaan promillerajat ruorijuoppouden suhteen. Jos ajat suurta ja komeaa venettä, sinun olisi oltava melkein selvä. Kun allasi olisi alle 10 metrinen vene, häppää voisi ottaa rennommin.

Tällä hetkellä kaikki voivat ottaa totia yhteen promilleen asti. Siihen yhteen promilleen tarvitaan kyllä aika tavalla tiukkaa viinaa, sillä tavallinen raavas mies joutuu kittaamaan keskikaljaa runsaasti ennen kuin hän pääsee promillen humalaan asti. Suurempi todennäköisyys hänellä on pudota veneestä sitä ennen

Ruotsinkielisten ehdotus on sinänsä kyllä sangen raikas ja uusia tuulia tuova. Rajojen porrastaminen voisi tuoda moneen muuhunkin ongelmaan ratkaisuja, joista emme ole edes osanneet uneksia.

Tieliikenteessä mopoautoilla ja muilla kopperoilla ajavat voisivat ajaa 2 promilleen tuiskeessa, kun taas mersuilla, rekoilla ja linja-autoilla ajavat voisivat olla vesiselviä. Promillerajat asetettaisi ajoneuvon painon mukaan vastaamaan kuljetuksen vaativuutta.

Invamopot, tavalliset mopot, skootterit ja päältä ajettavat ruohonleikkurit katsottaisi niin keveiksi, että niiden kuljettajat voisivat kiskoa kaksin käsin häppää ilman, että siihen virkavalta puuttuisi mitenkään.

Vastaavasti väkivaltaisuuden kitkemiseksi kansakunnasta olisi syytä kieltää pikimmin sellainen asetus, jossa lihaville, bodaaville, kamppailulajeja harrastaville ja entisille linnakundeille säädetään pysyvä 0,2 promillen raja. Jos taas olet laiha, hintelä, ruipelo, tai muuten kevyt, alkoholin käyttöäsi ei mitenkään rajattaisi. Lähempiä ja tarkentavia kontrolli- ideoita voi lukea esimerkiksi Aldous Huxleyn tuotannosta.

Maaseudullahan on jo vanhastaan ollut paljon näitä sääntöjä muistuttavia sääntöjä, joiden avulla yhteisö on voinut sujuvasti valvoa jäseniään ilman virallisen yhteiskunnan apua. Monessa maalaiskylässä on esimerkiksi luvallista ajaa hiekkateillä humalassa, kun muistaa, että asfalttiteitä saa ylittää vain kohtisuoraa ja tarpeen vaatiessa. Ikimuistoinen on myös ollut oikeus ajaa Volvo- henkilöautoja traktorin ajokortilla. Kyseessä on ollut nk. similariteetti- periaate, jossa vastaavuus tuottaa vastaavuutta.

Riemuiten siis kannatamme tätä RKP-ehdotusta. Hyvin toimeentulevien suurvene-omistajien on syytä hankkia joko palkattu kuski taikka ajaa selvänä.

Meille tavallisille perämoottori-miehille jatkukoon vapaus. Mielellään ihan 1,5 promillen, taikka sitäkin korkeammalla tasolla. Kumiveneillä kulkeville ei päitäisi asettaa promillerajaa ollenkaan.

Vesillä ei ole hirviä, pyöräilijöitä, jalankulkijoita eikä koiriakaan, suojateistä puhumattakaan. Sinne siis vapaampi meno kuin maanteille. Kanoottimiesten kannattaa kuitenkin juoda kirkasta viinaa, sillä esimerkiksi kajakista kuseminen vaatii jo vähän harjaantumista ja pelkkä kaljottelu voi aikaa saada jatkuvaa tarvetta rantautua.

Vesiskootterit pitäisi kieltää sekä selviltä, että kännisiltä.

Helky laulu Auran rantain

Sillä aikaa kun minä olen kiertänyt maakunnassa katsomassa työpaikoilla kansakuntamme nuorisoa ja heidän harjaantumistaan, entinen ulkoministeri on päässyt taas otsikoihin. Hän on myös ollut tutkailemassa nuorison mielipiteitä, kykyjä ja taipumuksia.

Kanerva ei näytä pääsevän julkisuudesta eroon, ei sitten millään. Tälläkin kertaa kävi niin, että vastapeluri myi orastaneen kauniin suhteen lehdille. No, Ile saa seuraavissa vaaleissa taas ennätysmäärän ääniä Turusta ja matka jatkuu.

Minua säälittää vähän Ilkka Kanervan puolison tai elämänkumppanin tilanne. Häneltä riittää rakkautta omasta henkilökohtaisesta sielunsa Substral-pullosta ylettömästi ja aina vaan. Ile ei oikein osaa asiaa kunnioittaa ja pöljäilee jatkuvasti.

Ehkä Ilen pitäisi suunnata viikonlopuksi Lahteen. Siellä on nyt koolla paljon sellaisia henkilöitä, joita media on myllyssään hämmentänyt jo vuoden verran. Ehkä Ilen kannattaisi hakea sieltä kokouspaikan käytäviltä vertaistukea ja ymmärrystä. Useinhan on niin, että kaltaistensa seurassa sitä ikään kuin tuntuu paranevansa, virkistyvänsä ja samalla saavansa uusia eväitä tulevaisuuteen.

Ilen ainakin kannattaisi palata uudelleen iäkkäämpien pariin. Samalla Ilen kannattaisi harkita vakavasti sitä, että onko hänen kovin viisasta seikkailla sosiaalisessa mediassa enää tuossa iässä. Kannattaisi myös vakavasti miettiä uran vaihtoa. Meillä opetusalalla on runsaasti tilaa ja mahdollisuuksia pätevälle miehelle.

Mutta samalla asialla sitä on Ilen kanssa tänään oltu; nuorison parissa neuvomassa, opettamassa, ohjaamassa ja valistamassa. Joskus joutuu opin polulla nuorta oikein maanittelemaan ja houkuttelemaan, että hän villiintyisi ja retkahtaisi opinnoissaan eteenpäin.

Ja kun sitten on saanut opiskelijan poskille oppimisen himon syntymään, se kyllä tuntuu vanhasta miehestä hyvältä.

Taidetta ilman käsiä

Virka-auton konepellille oli kasaantunut siitepölyä. Ajattelin, että otan siitä kuvan ennen kuin syksy saa ja konepelliä roiskivat vilpoiset sateet.

Monesti ihminen näyttää kamppailevan kovasti jonkin asian kanssa ja lopulta sitten sisukkuudellaan saavuttaa kohtuullisen, taikka välttävän lopputuloksen.

Valtateiden varsilla olevien levähdyspaikkojen suhteen voisi oikeastaan kuitenkin myöntää ihmisen onnistuneen jopa kohtuullisesti, yrittäessään paskoa ja pilata luontoa niillä värkeillä, joita kulkuvälineessä ja eväskorissa on sattunut kulloinkin olemaan.

Tämän maalauksen on taas luonto tehnyt. Ilman tilausta.

Suomi ei ole mikään Kaanaan maa

Israelin puolustusministeri sanoi eilen että heidän pitää käyttää kovia otteita arabeja ja aktivisteja vastaan, sillä he eivät ole Kanada taikka Suomi.

Tuosta voisi oikeastaan kääntäen tuotteistaa maabrändi- komitealle uuden sloganin. Suomi ei ole mikään Israel taikka Gaza. Oikeastaan tuo alku on parempi. Suomi ei tosiaan ole mikään Israel. Hieno slogan.

Takavuosina Ikaalisten kylpylässä tehtiin uusia ihmisiä. Synnin himossa ihmiset ryntäsivät sankoin joukoin ja linja-autolastein sitten tekemään uusia ihmisiä, tai ainakin simuloimaan niiden tekemistä. Ja kylpylään virtasi rahaa yhtenä köytenä. Tunnen miehen, joka tuon lauseen keksi. Hän sanoi kerran minulle, että yhtä hyvän lauseen ihminen keksii vain kerran elämässään.

Suomi ei ole mikään Israel. Täytyy makustella vieläkin.

Tilasin eilen itselleni kielenharjoituksen verukkeella lennot Espanjaan. Vaimo sanoi, että hän ei lähde. Hän ei lähde ikinä kuulemma Espanjaan ja Yhdysvaltoihin. Rapakon takana perhe kävi 15 vuotta sitten. Espanjaan en ole edes saanut häntä koskaan. Mutta hän on asiasta aivan varma. Kuna päivänä hän ei Espanjan maaperälle astu. Pahaa pelkään, että yksin minä saa Hola- maassa käydä vastedeskin.

Monet tekevät vankkoja päätöksiä elämässään vähäisillä argumenteilla..

Miksi emme siis sanoisi; Suomi ei ole mikään Israel. Joku kuitenkin uskoo asian ja tulee katsomaan, että tosiaanko täällä on rauhallista ja harmonista. Menee ehkä sitten kesäillassa kävelykierrokselle Helsingin itäisiin kaupunginosiin ja päätyy Linnanmäelle keskelle monikulttuurista hauskanpitoa.

Kiinassa elämä maisuu puulta

Taiwanilainen firma teettää työtä Kiinassa, sillä se on ilmeisesti mantereella halvempaa kuin saarella. Nyt on ihmisiä alkanut kuukahtaa sorvinsa ääreen oman käden kautta.

Yhtiö on ilmoittanut kaksinkertaistavansa palkat lokakuussa, jotta suikkareiden määrä vähenisi, eikä yrityksen johdolla olisi enää kasvojen menettämisen pelkoa.

Ehkä meille Suomeen pitäisi tuoda Kaakkois-Aasiasta yritysjohtajia, jotta palkat saataisi tuplattua ja hengenriistot lopetettua.

Foxconn- yhtiöllä on ko. paikkakunnalla Kiinassa töissä noin 300 000 henkeä. Semmoisen väkijoukon keskuudessa voisi olettaa jo kaikenlaista ongelmaa olevan. Jos yhtiön itsemurhaluvut suhteutetaan Suomeen, meillä pitäisi hälytyskellojen soida siinä tapauksessa, että 150 ihmistä tekee itsemurhan vastaavassa ajassa. Minä en tiedä tarkasteluajanjaksoa, mutta koko vuoden itsemurhaluku lienee runsas 1000.

Pitäisikö meidänkin kaksinkertaistaa palkkamme?

Ehkä parempi kysymys olisi se, eikö itsemurhien taustalla usein olekin jotkut muut syyt kuin rahojen loppuminen ? Voisi ajatella, että esimerkiksi työolot ja sosiaaliset suhteet työpaikalla Kiinassa ovat olleet kammottavat tai kauhistuttavat ?

Minua myös ihmetyttää sikäläinen tuotannon kate. Jos palkkoja voidaan yhtäkkiä nostaa 100 prosentilla ilman, että voitollinen taloudenpito mitenkään siitä tehtaassa vaarantuu, tavallinen ihminen helposti ryhtyy miettimään sitä, mihin taskuihin se kate on tähän asti mennyt.

Jos Kaukoidässä joudutaan monta kertaa tuplaamaan palkat, kokoonpanotyö on ehkä tulevaisuudessa jälleen taloudellisesti kannattavaa Haukiputaalla, Kemijärvellä Joensuussa ja Lohjalla. Tai sitten löytyy Afrikasta vielä valkoisia läiskiä, joilla voidaan yrittää taas jonkin aikaa häikäilemätöntä tuotantotoimintaa.

O tempora, o mores

Maailmanlopun enteitä on jälleen ilmassa suurin määrin. Helsingissä kadulla vaihdetaan raamattuja pornolehtiin, Espoon Kilonpuiston koulun ruokalassa käydään ruokasotaa Facebook – innoituksen vallassa ja Perussuomalaisista on irtaantumassa oikeistosiipi omaksi puolueekseen. Joko minusta on tullut vanha tai sitten maailma menee mauttomaksi.

Minua häiritsee noissa kolmessa asiassa eniten ruokalassa käyty muusisota. Nykyihmiselle näyttää olevan epäselvää ravinnon ja ruuan syvällisempi merkitys ja viitekehys ja tilalle on tullut sillä leikkimisen filosofinen oksettavuus ja banaalisuus. Elämme aikaa jolloin opiskelijaruokalassa syödään hattu päässä ja päiväkodeissa kielletään ruokarukoukset. Tunnustuksellisuudesta on syntynyt piittaamattomuutta.

Minua opetettiin aina nostamaan lattialle pudonnut leipä asiallisesti takaisin leipäkoriin ja vieläpä niin, että se leipä laitettiin koriin oikein päin. Syytä en tuohon opetukseen tiedä, mutta jotenkin se liittyi ravinnon kunnioitukseen ja siihen, että ihmisen tuloista yli puolet kului ravinnon ostamiseen ja hankkimiseen.

Minä olen saanut elää halvan ravinnon aikaa. Tuloista kuluu ravintoon vain noin 15- 20 %. Lopun voi käyttää vaikka raamattujen, pornon taikka viinan ostoon. Taloustieteilijät ovat kuitenkin ennustaneet, että halvan ravinnon aika on ohimenevä jakso maapallon pitkässä historiassa ja nämä janipetterit ja kiiatuuliat joutuvat tulevaisuudessa miettimään kaksikin kertaa, millä toisiaan heittelevät. On ennustettu, että tulevaisuudessa puhtaasta vedestä ja ravinnosta käydään maapallon laajuista kamppailua.

Vapaa-ajattelijoiden puolustukseksi on sanottava, että he eivät kenenkään raamattua väkipakolla pakkolunasta. He kuitenkin edellyttävät että :

”Jos Raamattu on jollekin rakas, emme missään tapauksessa vaadi sitä luovuttamaan. Kunhan ei edellytä samoja moraalisääntöjä muilta.”

Minä kyllä tässä edellytän jokaiselta vapaa-ajattelijalta, ettei hän tule tappamaan minua, taikka tule varastamaan pihassani seisovaa autoani. Ja kyllä minä muutamaa muutakin asiaa edellytän vapaa-ajattelijoilta, samoin kuin Perussuomalaisista irtoavilta oikeistohihhuleiltakin edellytän. Moniarvoisuuden maailma näyttää muuttuvan kovaa vauhtia moni -normisto – maailmaksi , jossa yksilöllä on anarkistinen lupa tehdä älyttömyyksiä sekä itselleen, että ympäristölleen.

Espoon koululaisilta jäi nyt kevätjuhla pitämättä. Monien peruskoulujen päätösjuhlatilaisuudet ovat viime vuosina olleet niin viinahuuruisia ja melskeisiä että juopuneita ja sammuneita oppivelvollisuutensa täyttäneitä on jouduttu koulun pihasta juoppokyydillä koteihin toimittaa. On ehkä lopulta onnellista saada se todistus vaikkapa kirjekuoressa kotiin taikka sähköisessä muodossa vaikkapa Moodle - alustan kautta.

No, nämä janipetterit ja kiiatuuliat ovat muutaman vuoden päästä kinuamassa itselleen kirkkohäitä, sillä edellytyksellä, että vihkivä pappi on tarpeeksi komea ja edustava, ja joka ei omalla raadollisuudellaan taikka lihavuudellaan esimerkiksi pilaa ihmisenlapsen herkkää juhlaa ja seremoniaa. Tekisi mieli joskus mennä kuokkimaan semmoisiin häihin , heitellä vähän hääkakkua seinille ja kusta booliin.

Vapaaherrat

Laitoin aamulla lipun salkoon. Erityistä juhlaa ei talossa ole, sillä kauan odotetut korpraalinnatsat jäivät tänäkin vuonna tulematta. Lehti näyttää olevan väärällään nimilistoja ylennetyistä, mutta mitään ei herunut taaskaan minulle.

Tietysti puolustusvoimat on siinä mielessä oikeassa, että kun kerran kertausharjoituspäiviä ei ole kertynyt ja ikää sitä vastoin on kertynyt hyvinkin runsaasti, erityistä syytä ei ollut taaskaan ylentää blogin pitäjää. Kun kaiken lisäksi olen laiminlyönyt kokonaan sotilaskuntoni ylläpidon ja keskittynyt enemmän toisen palveluskelpoisuus-sijoitusvaihtoehtoni yllä pitoon, heillä ei liene rintamaolosuhteissa enää minulle käyttöä.

Sain varusmiespalveluksessa niin vahvan annoksen polkupyörällä ajoa esikuntalähetin tehtävissäni, että tyydyn mukisematta huollon apumieheksi, joksi minut on sotilaspassissa luokiteltu siinä tapauksessa, että polkupyörällä ei enää salaisia sanomia poljeta paikasta toiseen.

Epäilen kuitenkin syyn olevan syvemmällä. Luulen, että minua tarvitaan tositilanteessa enemmänkin kotirintamalla ja kansanhuoltoviraston palveluksessa. Luulen, että minua varten on jossain kortistojen uumenissa kuitenkin suuria suunnitelmia.

Pitäisiköhän ilmoittaa sotilaspiiriin muutamia muuttuneita tietoja. Nyt minulla olisi tarjota puolustusvoimien käyttöön nimittäin moottoripyörä ja siihen liittyvä ajotaito. Lisäksi kannattaisi ehkä lähettää tiedoksi piiriin sekin, että opiskelen kirjallisuutta yliopistossa. Voisin olla propagandan rustaamisessa kullanarvoinen mies, sillä monenlaista vääristelyä ja irvimistä on näissä blogikirjoituksissakin jo tullut harrastettua.

Mitään prenikkaa eivät työnantaja ja läheiset ole taaskaan anoneet. Heillä saattaa siinä asiassa olla syynsä epäillä, että tekisin sille niin kuin Määttä teki tuntemattomassa ja sitoisin sen repun viilekkeeseen , mistä se sitten jonnekin ammattikasvatuksen polulle lopulta jossain käänteessä tippuisi.

No, eipä minulla ole ollut juuri sellaisia tilaisuuksiakaan, joissa niitä helyjä olisin kantanut. Eikä ole isällänikään ansioristejä. Isoisän työ rintamilla palkittiin muutamalla muistomitalilla, mutta ei hänkään niitä halulla hankkinut, enkä muista hänen niitä koskaan kantaneen.

Vedin lipun siis salkoon. Vaimo ehätti aamulla tulkitsemaan sen niin, että kun hän nyt lähtee kuntoutuslaitokseen viikonlopuksi ja jättää minut yksinään puolustamaan kotikontuja, se voisi olla liputuksen riemukas syy. Minä tietysti ehätin korjaamaan, että ei, erään toisen vapaaherran syntymäpäivää tässä nyt juhlistetaan.

Vaimo sanoi pitävänsä Mannerheimiakin tyypillisenä kaksos-luonteena, kesäkuun miehenä, joka oli kykenemätön pysyvään parisuhteeseen, rillutteli irtosuhteissa, viihtyi kasinoissa ja sodissa ja yleensä kaikkialla, missä sai olla pois kotoa.

Minä lupasin jatkaa tapetointia ja huoneistoremonttia.

Kultalusikka suussa jo ultraäänessä

Suorastaan raamatullinen ihmetapahtuma tullaan kokemaan lähiaikoina Suomen julkkistaivaalla. Mika Häkkiselle on nimittäin tulossa vauva. Näin minua valistaa tänään Satakunnan Kansa, jota koti-ikävissäni tässä selailin.

Vasta taannoinhan Mika Häkkinen menetti isänsä. Nyt sitten heti perään on vuorossa jotain iloakin. Tillman onnittelee Häkkistä perheenlisäyksen johdosta.

Kun luette tarkemmin Mikan raskausajan selostuksia, huomaatte sen, että mukana menossa on myös nuori nainen. Ja kun tarkemmin luette uutista, selkenee sekin, että vauva on itse asiassa tämän nuoren naisen masussa kasvamassa.

Mika Häkkisen osuus asiassa lienee se sama, joka meille muillekin miehille yleensä prosessissa lankeaa; kunnollinen lämmittely ja sen jälkeen räjähtävä syöksy lähtöruudusta kohti chikaania.

Tuleva lapsi lienee siinä mielessä etuoikeutettu, että hän varmasti pääsee tasaamaan Hugo ja Aina sisarpuoliensa kanssa Mika-isän omaisuutta sulle- mulle – tolle - periaatteella. Luultavasti jaettavaa riittää kolmeen kasaan vaivattomasti.

Sosiaalis-ekonominen kohoaminen on kuitenkin ollut suvussa huimaa. Levyseppähitsaajan pojat ja tytöt pääsevät välittömästi kiinni suuriin ansioihin.

Vielä tomeramman nousun tulee tekemään automekanikko- Räikkösen mahdollinen tuleva perillinen. Kimin mekaanikon paperit ovat vielä kuulemma vähän kesken, joten peruskoulupohjalta joudumme oikeastaan arvioimaan hänen nousuaan ja varallisuutensa tulevaa kohtaloa.

Näin koulujen loppumisviikkona on hyvä muistaa se, että vaikka se peruskoulun päättänyt nuori löytyisikin lauantai-aamuna vattupuskasta krapulaisena, hänen tiensä voi kuitenkin johtaa ammatilliseen oppilaitokseen, hyvien harrastusten piiriin ja lopulta tähtiin, maineeseen ja suunnattomiin rikkauksiin. Ja vaikka tie ei johda koulutuksee, silti voivat kohtaloksi muodostua suunnattomat rikkaudet.

Huokauksia

Tampereella on kuulemma järjestetty suuren luokan konsertti. Tänään työpaikkakierroksella se näkyi niin, että joitakin esimiehiä oli vielä kadoksissa AC DC virtojen syövereissä, tai muuten vain pois kustannuspaikalta. Nuoriso oli asiasta sen verran otettuna, että mainitsi siitä minulle. Olin hengessä mukana ja myöntelin.

Minäkin pidän kummallisena sitä, että toimihenkilö nuokkuu keskiviikkopäivän jossain pimennossa sen vuoksi, että tiistaina on oltu kuuntelemassa mökää urheilustadionilla.

Minä taas sain tänään mahdollisesti järjestettyä yhdelle nuorelle työpaikan, saattamalla kysynnän ja tarjonnan yhteen sähköisten viestimien avulla. Sitä voisi oikeastaan pitää oikein hyvänä ja kunnioitettavana suoritteena, josta työnantaja saisi olla vähä ylpeä.

Sekaisia ajatuksia

Demarien uusi puoluesihteeri on poistattanut oven. Nyt on kepeä kaikkien tulla ja mennä. Roikkuva täkänä tai röijy oviaukossa olisi kenties ollut sopiva siirtymäajan välimuoto, jonka avulla toverit puoluetoimistossa olisi totutettu uuteen johtamiskulttuuriin.

Normaalistihan ovettomat tilanteet on usein liitetty esimerkiksi ylioppilaskokeiden pissituokioihin, vangin tottumukseen siihen, että joku sulkee aukon hänen puolestaan ja sitten tietenkin välimerelliseen atrium-sisustuskulttuuriin. Jungerin tapauksessa tilanne saattaa johtua myös siitä, että hän tähyää jo uusia haasteita. Siinä on nimittäin mies, joka ei enää julkisuutta ja vaalirahaa tarvitse. Eivätpä kulu saranat ainakaan.

Puoluesihteeri Jarmo Korhonen sitä vastoin näyttäisi pysyttelevän yhtä itsepintaisesti Kepussa kiinni kuin se kuuluisa piip Junttilan talon seinässä.

Vain Paavo V. voisi olla omahyväisyydessään yhtä kova nahkainen, kuin tämä Korhonen, ja näyttää siltä, että hän todella onkin. Hänen matkailuyrityksensä pihaan on nimittäin vihitty toimintarakennus, jonka ulkomuoto muistuttaa erehdyttävästi kirkkoa. Piispa ei sentään vihkinyt sitä Paavon omaksi pyhätöksi.

Olen ajanut autolla tänään useita satoja kilometrejä Etelä-Pohjanmaata ristiin ja rastiin, joten ymmärrätte varmaan, miksi väsyneen miehen suusta tulee väsyneitä ajatuksia. Ajatukset tökkivät myös siksi, että huomenna illalla joudun aloittamaan tapiseerauksen, eli seinäpapereiden liisteröinnin.

Kuvio on epämääräistä syheröä, joten kohdistamisen ongelmaa ei ole. Enemmänkin taitaa olla miehessä uskonpuutetta. Kaikki aikaisemmat ovat seinissä kyllä pysyneet, joten tekniikassani ei ole mitään operatiivisesti pielessä. Enemmänkin on kyse siitä, että työ on vähän vastenmielistä.

Tai oikeastaan kyse taitaa olla siitä, että tapetoinnin yhteydessä miehen kätevyys ja käden taidot jäävät vuosiksi kaikkien nähtäville. Jos kirvesvarresta tulee susi, sen paikka on saunan kiukaan pesässä. Jos tapetointi menee sössimiseksi, virheet paistavat olohuoneen seinillä.

ps.

Blogin sisällön epätasaisuus ja julkaisujen epäsäännöllisyys viime päivinä ovat johtuneet siitä, että parin viikon aikana olen ajellut rapiat 5000 km autolla , kun olen käynyt seuraamassa nuorison sopeutumista työelämään. Työpäivät ovat alkaneet yleensä jo kello 6 ja päättyneet 12- 13 tunnin kuluttua. Autolla ajaminen on alkanut maistua puulta. Sen huomaa siitä, että tapetointikin on ruvennut miestä kiinnostamaan.