Suomen viimeinen höyryveturiasentaja

Trippeli- koneella me ajettiin Viipuriin 40 tunnissa. Sillä reissulla oli ensimmäinen vaimo mukana vielä.

Mies puhuu innostuneena ja näyttää valokuvaa 30 vuoden takaa Saimaan kanavalta. Juon olutta ja katson, miten Parikkalan asema valuu hitaasti oikealle. Juna siis valuu vasemmalle. Kiihtyen. Kuvassa höyrylaivat ovat sulloutuneet kanavan sulkuun. Kansilla on iloisia ihmisiä.

Minä tiedän höyrykoneista kaksi asiaa, joilla voin jatkaa keskustelua niin, että kummankin kasvot säilyvät. Vanha mies odottaa avaustani ja samalla hymyilee. Hänen sormestaan on kynsi mustana ja kohta irtoamassa.

- Paljonko idikoituja irtosi tuosta koneesta ?

Mies sanoo, että 50 ja katsoo ihaillen. Sen kädessä on iso nippu valokuvia. Se pitelee niitä käsissään kuin tietokilpailun juontaja. Minulla on epämukava olo. Olin tentissä eilen yliopistolla ja nyt taas minulta edellytetään oikeita vastauksia.

Minä huomautan, että indikoidut 50 tarkoittaa ainakin 160 dieselin hevosta. Näen, että puheeni lämmittää miestä. Hänen syvät ryppynsä suun ympärillä muuttavat muotoaan ja kanjonit kääntyvät välillä kohti silmiä.

- Trippelikö se oli ?

Asentajan silmät loistavat aamuauringon kanssa. Juna syöksyy kohti Lappeenrantaa ja minä mietin, mitä muuta minä vielä tietäisin höyrykoneista.

- Vetureissa sitä ei sitten trippeleitä ollut ?

Mies katsoo minua arvioiden ja päättää lopulta armahtaa. Se väittää, että minä kyllä taidan hyvin tietää, että vanhemmissa vetureissa oli kakspaisunta koneita, mutta että uudemmissa ei ollut enää muuta kuin tulistin ja korkeapainekoneet kummallakin puolella.

Kerron miehelle Bore - laivasta ja sen mahonki-sisutuksesta. Miehen suu on messingillä. Se kertoo Aurorasta, joka makasi Neva-joella. Se ei ole oikea Aurora, vaan sen sisaralus. Mies nyökkää salaliiton ja yhteisen tiedon merkiksi.

Mies nousee ja hymyilee tietäväisenä ja yhteistä salaisuutta hellien. Olen päässyt hänen kunnioituksensa sisälle. Hän lähtee tupakalle. Ajattelen pääni lepakoita ja takana olevaa tenttiä.

Yhä harvempi juo aamukahvia ja yhä useampi ottaa oluen. Lauantaiaamun kellonajat voi ravintolavaunussa arvioida 10 minuutin tarkkuudella siitä. Kahvin ja oluen suhteesta.

Mies tulee kohta takaisin, istuu viereen ja haisee vähän vanhan miehen tupakalta.

Tässä on minun tyttöni. Ja tässä kuvassa on sikäli harvinainen tapaus, että minä olen humalassa.

Kuvat seuraavat toisiaan. Imatra menee kohta, sitten Lappeenranta. Asentaja ei juo mitään. Höyrylaivankuvat ovat ajalta, jolloin piti odottaa viikko, ennen kuin näki kädessään valokuvan siitä, mitä oli nähnyt aikaisemmin omin silmin. Nyt minun maailmani odottaa omassa vaunuosastossani.

Asentaja teitittelee kohteliaasti ja menee valokuvineen jonnekin. Minä jään miettimään. Olen nähnyt ilmielävänä Suomen viimeisen höyryveturiasentajan. Minä olen nyt jotain.