Kitara ja kesäilta

Kävin katsomassa Porissa vähän soitantoa. Sunnuntain konsertissa Jeff Beck soitti Fenderiä iloisesti ja ammattitaidolla. Viimeiseen kappaleeseen hän vaihtoi mustan Les Paulin, ja sitten koko keikka olikin jo ohi.

Beck soitti lyyristä kitaramusiikkia leppoisessa sävyssä ja ilman plektraa. Koko kaula käytettiin kyllä hyväksi ja kammesta hän väänsi lisää yksityiskohtia. Satakunnan kansa hehkutti taustaorkesterin rumpalia, mutta minä kyllä diggasin naisbasistia. Harvoin olen nähnyt bassoa soitettavan näin. Rhonda Smith on vasta tullut kokoonpanoon, mutta, voi taivas, kuinka hänen bassonsa murisi ja lauloi.

Rhonda ei ehkä ole aivan niin vetävän oloinen kuin hänen edeltäjänsä nuori Tal Wilkenfeld, mutta vastaavasti soitosta löytyi kypsyyttä ja rajua menoa.
Oli mukavaa. Olen livenä kuunnellut Jeff Beckiä edellisen kerran vuonna 1971 Ruisrockissa. Sillon en osannut oikein suhtautua taituriin kunnolla. Meitä oli silloin 100 000 maksanutta ja ihastelimme toisiamme. Nyt Kirjurissa oli 4000 maksanutta ja jonkin verran asiakaslipuilla tulleita. Minua oikeastaan vähän hävetti. Toisaalta taas tunsin sunnuntaina olevani etuoikeutettu ja valikoitunut. Olin varmaan vähän pentu 1971. Nyt jäin sitten kaipaamaan kolmatta kertaa.

Katsomossa oli tuttuja ihmisiä, palvelut toimivat kiitettävästi ja mieli jäi hyväksi. Semmoisen jälkeen sitä mielellään taas päästää loman loppumaan ja ryhtyy asennoitumaan työhuoneen ilmapiiriin myönteisesti.