Ei sitten loppunut tämäkään vuosi hyvin.....

Sellossa soi tänään molli. Kaksi tuntia on kulunut ja pikkupoikien keskustelupalstoilla tiedetään jo tämän vuoden päätösjuhlien pilaajan nimi, puhelinnumero, kotiosoite, sukulaisten lukumäärä, facebook –profiili ja kotimaa.

Tällä kertaa syyllisen synnyinmaa on vähän hankala asia, sillä siitä voi arkiajattelun keinoin vetää semmoisen johtopäätöksen, että tulevana vuonna Suomessa eri rodut ja uskonnot taistelevat muustakin kuin naisista.

Monen poliisin uudenvuoden suunnitelmat menivät uusiin puihin. Monen uhrin suunnitelmat muuttuivat peruuttamattomasti.

Suomi näyttää siirtyneen lopullisesti lintukodista länsimaisen yhteiskunnan sekalaiseen sakkiin, jossa meillä on yhteinen raha, yhteinen presidentti ja yhteiset ongelmat.

Pari päivää sitten joku koulupsykologi ennusti, että kouluampumisia tulee taas tänäkin vuonna lisää. Tämän tapauksen jälkeen asia näyttää hyvinkin todennäköiseltä. Ei nämä tapaukset tähän jää, vaikka jokainen ase takavarikoitaisi . Muistaa sopii, että nämä tapahtumat alkoivat kauppakeskuspommista joitakin vuosia sitten. Ohjeita on edelleen netissä tuhansittain. Niitä me emme saa sieltä millään pois.

Jossain vaiheessa tämän yhteiskunnan on tartuttava lopultakin syihin, eikä seurauksiin. Rikkaat rikastuvat, rikastuvat sen jälkeen edelleen ja hankkiutuvat lopulta lukkojen taakse piiloon, osa kansasta jonottaa ruokaa ja mielenterveyspalveluja, vailla toivoa ja vailla tietoa paremmasta. Ihmisiä kaapataan ja mielettömyys valtaa mielet. Joku aina lopulta tarttuu väkivaltaan.

Ja sitten me kaikki kärsimme siitä.

Hyvää uutta vuotta kaikille lukijoille !

Ennustuksia

Tänään pitäisi varmastikin tehdä ennustuksia tulevasta. Jostain syystä ihmiskuntaan on pesiytynyt sellainen tapa, että ennustuksia tehdään vain vuoden vaihtuessa, ei muina päivinä, Tupakkilakotkin tehdään vuodenvaihteessa ja viinaton kuukausi on juuri tammikuu.

Mielikuvituksetonta. Tipaton kuukausi voisi yhtä hyvin olla esimerkiksi juhannuksesta eteenpäin oleva kuukauden mittainen jakso. Tai se voisi olla vaikkapa marraskuu taikka joulukuu. Tammikuu on yhtä tyhjän kanssa.

Ennustuksista piti vähän puhua. Saimi-mummuni oli sitä mieltä, että kun suosta turvetta poltetaan ja kuva tulee pöydänpäälle nostetusta laatikosta, maailmanloppu on lähellä. Hän oli myös sitä mieltä, että vuosi 2000 on ehdoton maailman säilymisen yläraja. Mummu kuoli 1973 siinä uskossa, että näin tulee käymään. Hän saattoi mennä rauhassa omassa uskossaan, eikä hänen tarvinnut kokea ennustuksen epäonnistumisesta johtunutta kummastusta ja hämmästystä.

Jehovan todistajat ovat sangen ovelia tässäkin asiassa. He muuttavat aina päivämäärää sen mukaan, kun lisäpäiviä maapallolle tulee. Aina löytyy joku laskuvirhe tai laskutikussa oleva ”klappi”, johon vedoten voi sorvata uuden ennustuksen.

Venäläinen professori on ennustanut jo vuosi sitten, että USA jakaantuu 2010 vuonna 4 eri osaan. Tätä me voimme nyt ryhtyä odottamaan ja jännittämään.

Aikoinaan kun enoni puoliso meni autokouluun ikäihmisenä, eno ennusti, että ennen sika lentää kuin meidän Taina autoa ajokortillisena ajaa. Sekin ennustus on mennyt pahasti pieleen. Enemmän muistini mukaan eno on ollut ajokelvottomassa kunnossa kuin Taina.

Suosittua oli 1960 ja – 70 luvuilla ennustaa kasvatusmielessä nuorison tulevaisuutta kolttosten jälkeen. Yleisesti muistan puhutun kasvatuslaitoksesta paikkana, johon koltiaiset viedään, jos ei kotona järki päähän tule.

Ja jos ei ennustettu omista lapsista, niin usein ennustettiin muiden lasten tulevaisuutta. Jälkeen päin on helppo esimerkiksi luokkakuvista miettiä ennusteiden toteutumista ja osuvuutta.

Tuttu insinööri kävi 5-vuotista keskikoulua aikoinaan 10 vuotta. Se oli saavutus, josta puhuttiin jo oman pitäjän ulkopuolellakin. Käsittääkseni se saattaa edelleen olla ao. koulun lyömätön ennätys. Hyvä insinööri ja hyvä isä hänestä kuitenkin tuli. Koululaitoksen kyky ennustaa oli jo tuolloin sangen vaatimaton.

Rooman klubi ennusti 1974, minun ylioppilasvuonani, että turha on enää kenekään ponnistella, öljy loppuu 30 vuodessa ja maailma putoaa kivikauden asteelle. Ainoa, joka taisi ottaa asian todesta, oli varmaan allekirjoittanut, joka hummasi ja hurvitteli koko opiskelija-aikansa kuin viimeistä päivää.

Pitänee minun myös ennustaa nyt jotain tänään, Sylvesterin päivänä.

No, ensiksikin on heti todettava, että Suomi ei voita jääkiekon kultamitaleja Vancouverissa. Toiseksi ennustan, että ensi yönä moni silmä puhkeaa taas kissanpieruista taikka muista räjähteistä. Ja kolmanneksi ennustan, että jälleen jäät lähtevät 9 viikon kuluttua kolmannesta kaarnatuulesta.

Verta pakkiin ....

Niukka enemmistö on hassu termi. Jääkiekon väkivaltaisuutta koskevassa keskustelussa sillä tarkoitetaan 46 prosenttia. Niukka vähemmistö on taas samassa keskustelussa 43 %. Ottia tuota vastaa 11 %.

Mutta , kuten luvuista voi päätellä Turun sanomien paljastuksen perusteella, eniten vastaajissa on niitä, joiden mukaan mitään jääkiekkokaukalossa tapahtunutta ei pidä käräjäoikeuteen viedä. Tuomarikurssin käynyt raitapaita antaa ottelurangaistuksen hakkaajalle ja pyörätuoleja myyvän liikkeen osoitteen uhrille. Valkoista jäätä vasten veri näyttää aina yhtä kiihottavalta ja hienolta.

No gladiaattoreita on aina tarvittu, kaikkina aikoina. Järjestäytyneet ihmisyhteisöt eivät ole pystyneet välttämään kiusausta kuoleman ja vaaran kiimassaan. Monet urheilulajit ovat etupäässä simulointia taistelusta ja kuolemasta. Monet urheilun intohimoiset kannattajat ja seuraajat ovat itse asiassa henkisesti mukana alkuperäisessä kiihkossa, olivat he sitten tv-vastaanottimien ääressä, taikka itse areenan laitamilla. Heille taistelu on kaikki kaikessa.

Tämän huomaa herkästi, kun on seurassa, jossa enemmistö on penkkiurheilijoita. On turha yrittää käynnistää keskustelua mistään muusta järkevästä asiasta. Räikkösen ajo muistetaan kierros kierrokselta ja väliajat tuhannesosan tarkkuudella. Saatu jäähy pystytään analysoimaan ruumiinosan tarkkuudella. Mihin kohtaan on lupa lyödä ja mihin ei. Samat kaverit ovat yleensä sitä mieltä, että ylinopeusvalvonta on paskaa, mutiaiset vie naiset ja Lapin Kulta on ämmien juoma.

Olen kysynyt joskus jääkiekkojoukkueen kannattajalta, että mikä nyt muuttui yöllä, kun hänen joukkueensa illalla hävisi. Tuntuuko missä kohtaa pahalta ? Missä sattuu ? Useimmat eivät osaa analysoida pahaa oloa.

Yllättävää on sekin, että kun menestyksen jälkeen kysyy, miten tämä juttu nyt auttaa sinua asuntolainan maksussa, taikka mitenkä sinun joukkueesi mestaruus auttaa sinua etenemään työpaikassasi tai urallasi, asianomainen yleensä sangen oivallisesti tulkitsee, että kysyjä vittuilee.

Se, että edelleen järjestetyssä tapahtumassa saa hakata toista kepillä päin näköä, aiheuttaa jopa halvaantumisen taikka kuoleman, on hämmästyttävää. Liito-oravan pesäpuun kaatamisesta saa varmuudella tuomion ja yhteisön paheksunnan.

Nappulajääkiekosta en viitsi kirjoittaa mitään. Sadat isät ja äidit rientävät kuitenkin puolustamaan harrastusta ja jälkikasvuaan, pystymättä ollenkaan erottamaan näitä kahta asiaa. Jälkikasvuaan pitää aina rakastaa, puolustaa ja tukea. Jotkut harrastukset ovat jo epämääräisempi juttu.

Ja kaikkein epämääräisempi juttu on sitten harrastuksissa piilevä väkivalta, nöyryytys, kuri, alistaminen ja nk. kasvattaminen. Kilpaurheilu on lopultakin klisee, samalla tavoin, kun on klisee terveellinen ruoka, puhdas dopingista vapaa urheilu, maailmanrauha, aseistariisunta ja hyvä kilju.

Tässä vähän urheilun kiihkeää ilmapiiriä lukijoille.

Tervetuloa lukijaksi Jariweb.

Siwas Regal

Hassu uutinen pisti aamulla silmääni. Kauppaketju SIWA kuulemma muuttaa aukioloaikojaan siten, että liikkeet ovat auki kellon ympäri. Sananmuoto on Taloussanomat-lehden uutisesta.

Kellon ympäri on yleensä meillä Satakunnassa tarkoittanut sitä, että touhutaan 24 tuntia putkeen ja touhutaan vielä lisääkin. Tillman touhusi mittavissa määrin kellon ympäri viimeksi omissa penkinpainajaisissaan, vuonna 1974, jolloin valvotuksi tuli 48 tuntia yhteen soittoon.

Siwat ovat tulevaisuudessa auki kuitenkin oikeasti vain kellon ympäri. Ne ovat arkipäivisin ja lauantaisin auki 9 -21 ja heti pyhä aamuna taas 9 – 21. Lehti on kerrankin oikeassa. Kaupat ovat auki kellon ympäri.

Kauppaketju perustelee laajempia aukioloaikoja sillä, että näin saadaan aikaan kilpailuetua ja samalla tyydytetään asiakkaiden palvelutarjontaa.

Tillman uskoo laajennettujen aukioloaikojen palvelevan lähinnä niitä, jotka käyvät hakemassa liikeketjun hittituotetta, Siwas Regalia, siinä vaiheessa kun entiset ovat loppuneet. Varsinkin sunnuntaiaamuisin korjaussarjan nouto käy nyt näpsäkästi usein ihan jalkapelissä, reippaasti ennen kirkonmenoja, aivan tuosta lähikaupasta.

Todellinen 24 – aukiolo voisi sekin olla piristävä juttu meille, jotka olemme tottuneet säätelyyn ja holhoukseen. Mikäpä olisikaan mukavampaa, kuin klo 4 uudenvuoden kemuista kotiin hoippuessa vielä poiketa Siwassa ja ostaa rytkäyttää mäyräkoira taikka koko salkku aamua varten.

Siinä ei tipaton tammikuu pääse yllättämään. Yksilö voi kokea täysipainoisesti osallistuvansa jälkimodernin yhteiskunnan karkeloihin täysivaltaisena jäsenenä ja samalla toteuttaa omaa itsemääräämisoikeuttaan vapaana kaikista hölmöistä rajoitteista.

Kuvassa kuorma-autollinen Siwas Regalia saapumassa sunnuntaiaamuna palveluhenkisen liikkeen takaovelle.

Sekavia ajatuksia arjen koittaessa

Viattomien lasten päivän äimistelyn aiheeksi kelvannee amerikkalainen kauneuskiurgi Mark Weinberger. Mark on telttaillut 5 vuotta yhteen soittoon vuoristossa Mont Blancin rinteillä.

Tämä tissimaakari oli 2004 vuoteen asti menestyvä ja viaton ammatinharjoittaja, joka kuitenkin ei tyytynyt siihen, mikä helpolla ja laillisesti tulee, vaan alkoi antamaan potilaille valohoitoa ja laskuttamaan semmoisista asioista, joita ei ollenkaan olisi edes tarvinnut tehdä. Joku taisi kuollakin Markin hoidoissa.

Niinpä hän oli ottanut mukaansa passin ja rahaa ja nostanut kytkintä.

Sitkeä sissi tämä Mark. Tuttu mies kertoi naapurinsa jo aikoinaan 1970-luvun alussa lähteneen lauantai- iltana R-kioskille lottoa vaimolleen hakemaan ja häipyneen sen siliän tien Kööpenhaminaan.

Mistähän Mark sai 5 vuoden ajan muonaa ja evästä ? Jostain kylästäpä varmaan. Rahaa hänelle on tullut mukaan varmasti kohtuullisesti ja mitäpä sitä Mont Blancin rinteillä rahaa juurikaan tarvitse, ellei sitten muonanhakumatkalla erehdy hiihtokeskuksen pitkän baaritiskin ääreen.

Markilta on kuulemma jäänyt vähän maksuja ja velkoja rästiin edellisessä elämässä. Pientä helpotusta asiaan tuonee varmasti Hollywood ja joku käsikirjoittaja. Tuommoisesta sadusta sitä varmasti maksetaan huima summa itse päähenkilölle, taikka hänen velkojilleen.

Viattomat lapset olivat , kuten hyvin muistanette, niitä Betlehemin alle kaksivuotiaita poikalapsia, joiden joukossa kuningas Herodes pelkäsi uuden kuninkaan olevan. Niinpä hän pakeni ongelmia ja tapatti hirmuisen määrän pikkupoikia. Josef lähti taas perheensä kanssa Egyptiin pakoon omaa ongelmaansa, Herodesta. Hän palasi vasta sitten kun Herodes oli kuollut.

Mark yritti myös paeta ongelmiaan. Matti ilmoitti jouluna pakenevansa puoluejohtajan paikalta ja toinen Matti pakeni leipäveitsellä ja viinalla varmasti kai hänkin jotain. Elämä on yhtä pakoa. Kaikkien kolmen kohdalla voidaan puhua myös paluun hankaluudesta. Pääministeri ei voi enää sanoa, että ei vaiskaan , jaksan minä. Toinen Matti on saanut lähestymiskiellon ja Mark joutunee luopumaan ammatistaan ja ryhtymään Nykäsen Matiksi.

Nyt on sitten arki. Tätä se nyt sitten taas on. Ihmettelyä ja kummastelua. Jokainen linja-autossa oleva kanssamatkustaja voi olla mahdollinen puukottaja, jokainen vastaantulija voi olla pakenemassa jotain. Jokaisen sisällä voi pesiä synkeä salaisuus.

Kumman kaa ?

Nuoriso on Vantaalla tapellut naisesta. Merkittäväksi asian tekee se, että tappelusta oli sovittu etukäteen ja se, että siihen osallistui monikulttuuri -periaatteiden mukaisesti nuorukaisia eri maista. Kenelläkään ei pitäisi olla valittamisen aihetta.

Itse tädykkeestä lehti ei tiedä kertoa mitään. Hän on mitä ilmeisimmin hyvin otettu tästä kaikesta.

Perinteisestihän tässä maassa ei ole etukäteen asioista sovittu vastapuolen kanssa, vaan pistetty tanssipaikan lippujonossa puukko kylkiluiden väliin ja sitten vähän ihmetelty Sillanpään oloisessa suviyössä, mitä kaikkea sitä ihmiselämässä voikaan tapahtua.

Nämä naarasottelut ovat muissa kulttuureissa oleellinen osa nuorten urosten kamppailua siitä, mihin saa geeninsä kylvää. Meillä Suomessa on pitkään riittänyt se, että on lähtenyt kiertämään tutun kotivaaran rinnettä myötäpäivään ja esittänyt asiansa ensimmäiselle naimaikäiselle vastaantulijalle. Vasta munamankelin, eli polkupyörän yleistyminen antoi geeneille mahdollisuuden päästä vähän kauemmaksi uusia kombinaatioita muodostamaan.

Tässä maassa on totuttu post-modernissa yhteiskunnassa tuunaamaan amiscorollaa ja sitten alumiinivanteita ja bassojytkettä vertailemalla katsottu, kenelle se pipari oikein kuuluu.

Meidän nuorukaisemme ovat tottumattomia julkisesti ja omin käsin kamppailemaan naaraista. Niinpä onkin oikein hyvä, että monikulttuurisuus tässäkin mielessä rikastuttaa traditioitamme. Etenkin , kun se nyt tapahtui herkästi ja osoittelevasti juuri jouluyönä, synkän talvikauden herkkänä hetkenä.

Tässä maassa nuorukaiset saavat kohta tottua siihen, että joulupukki tulee savupiipusta, kainalot täytyy pestä päivittäin ja tappelut sovitaan.

Tässä maassa nuorukaiset joutuvat tulevaisuudessa käymään raastavaa kamppailua yhä nopeammin hupenevista naaraslaumoista. Single- life, poikien ylimäärä ja monikulttuuristen tuoma kilpailu ahdistavat Pihtiputaan, Keiteleen, Varpaisjärven ja Soinin nuoret miehet yhä syvemmälle epätoivoon. Saatikka sitten etelänmiehet, jotka pääkaupunkiseudulla joutuvat kohtaamaan tämän ongelman vielä räikeämpänä.

Maatalonpito ei enää onnistu, nimismies ei anna enää aseenkantolupaa metsästysaseelle ja Vantaalle ei kannata muuttaa, sillä siellä joutuvat paikallisetkin nuoret miehet taistelemaan naaraistaan kynsin hampain.

Ei auta enää leveämmät vanteet ja laskettu perä. Ei auta, vaikka lisää takaspoileriin pinta-alaa ja väriä. Ei auta, vaikka lakkaat Toyotan kiiltäväksi kuin köyhän miehen housun perse. Kun ei ole naista, niin ei ole naista. Tässä kisassa ei Wunderbaum auta, edes jouluna.

Yves on poissa ....

Joulu on tuonut moneen kotiin suurta iloa ja riemua. Tillman odottaa innolla työpäiviä ja mahdollisuutta käyttää joululahjoja. Monet riemut on tosin jo koettu täällä kotonakin kivoja joululahjoja katsoessa ja kokeillessa.

Joulu on tuonut myöskin surusanoman keskellemme. Vaimoni pitkäaikainen poikaystävä, Yves Rocher, on kuollut 79 vuoden iässä.

Minä en koskaan tavannut Yves-herraa, mutta hänen tunteensa vaimoani kohtaan ovat olleet kaikkien vuosien ajan hyvin lämpimiä. Jatkuvasti hän on lähetellyt kirjeitä vaimolleni. Monissa kirjeissä näyttää olleen parfyymi-näytteitä mukana, sekä houkuttelevia ehdotuksia ja tarjouksia.

Vaimoni kunniaksi on todettava, että hän on suhtautunut näihin kirjeisiin ja Yves-herran kosiskeluihin hyvin järkevästi ja kylmäverisesti. Usein hän on jopa nähteni repinyt Yves-herran kirjeet silpuksi suoraa roskakoriin, niitä edes lukematta.

Yves oli herkkä ihminen, jonka tunteet olivat hyvin voimakkaat. Miten on muuten selitettävissä se, että hän oli jaksanut tunteittensa vankina opetella jopa suomen kielen. Kaikki hänen kirjeensä olivat suomeksi !

Sellaisen tunnepalon edessä sitä suomalainen mies saattoi vain mykkänä puristella kouriaan ja jupista tätä ainoaa kieltä, jota osaa.

Edesmennyt anppinikin tunsi tämän Yves-herran. Olen päätellyt sen siitä, että anopin joulupaketeissa oli joskus aina pullo Yves-herran tuotteita. Pour Hommes niissä luki.

No nyt tässä valitettavassa tapauksessa on kuitenkin uuden alku. Uskon niin, että vaimolleni ei enää saavu tuoksuvia kirjeitä houkuttelevine tuotenäytteineen. Uskon niin, että joskus vielä menemme vaimon kanssa käymään haudalla ja voimme jättää vilpittömät ja toverilliset jäähyväiset Yves - herralle.

Kukapa tunteilleen mitään voi. Hieno mies hän kuitenkin oli. Koskaan ei tullut itse portinpieleen huutelemaan ja houkuttelemaan.

Tosi huono

Olen lukenut huonoa kirjaa. Joskus niin on miehen vain tehtävä. Muuten ei voi tapahtua kehitystä ja ajatusta siitä, mikä on hyvää ja kehittävää. Lohdutukseksi on heti todettava, että kukaan lähimmistäni ei lahjonut minua jouluna huonolla kirjalla. Valitsin tämän kirjan kirjaston uutuushyllystä ihan itse. Oma vika.

Tällä kertaa välikappaleena ihmismielen muutokselle ja hampaiden kiristykselle on saanut olla ”huikea seikkailu” , jonka on tehtaillut kaikkien Afrikka –tiiliskivien isä, Wilbur Smith. Hänen romaanejaan on painettu jo noin 70 miljoonaa kappaletta 27 eri kielelle. Jos Wilbur on vaikka saanut 2 taalaa kipale, hänellä on varaa hyvinkin ostaa mustetta printteriin ja nauttia elämästä.

Nuorena miehenä olen ahminut nämä Smithin isojen poikien sadut sitä mukaa, kun kustantaja on saanut niitä markkinoille syydettyä. Tämä uusin Assegai, on julkaistu tänä vuonna ja käännetty heti miten Suomen markkinoille. Ilkka Rekiaroa ei passaa moittia käännöksestä. Keihästen sankarit tosin viittaa enemmän takavuosien matkailukuninkaaseen kuin masai- miesten työkaluun, mutta muuten pöly lentää taas ja villieläimet pääsevät hengestään. Tällä kertaa näyttämönä on Itä-Afrikka ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Kirja itsessään on melkoista koiras-regina – tekstiä. Historialliset yksityiskohdat ovat vähän sinne päin ja villieläimiä ammutaan ja lahdataan niin, että kirjaa on pakko lukea välillä kumihanskat kädessä tihkuvan veren vuoksi.

Päähenkilö Leon Courtney käsittelee humaanisti alkuperäiskansoja, ihailee salaa välillä jopa mustien naisten tissejä ja suorittaa suuria mainetekoja brittiläisen imperiumin hyväksi vällyjen välissä saksalaisen prinsessan kanssa. Saksalainen prinsessa on tullut safarille ammuskelemaan eläimiä. Suurin intohimo hänelle on kuitenkin ihmisten ampuminen. Sillä tavoin tämä lady saa nänninsä nöpöttämään.

Prinsessan nimi on Isabella Madeleine Hoherberg von Preussen von und zu Hohenzoller. Ymmärrettävää onkin, että kirjailija , kääntäjä ja blogin kirjoittaja käyttävät tästä keski-ikäisestä naisesta vain nimitystä ” Prinsessa”.

Safarilla prinsessa kutsuu illoin suurriistametsästäjä Leon Courneytä telttaansa suorittamaan erinäisiä palveluksia ampumalla merkkilaukauksia teltan katon läpi Luger- pistoolilla.. Prinsessalla on safarilla mukana ratsupiiska ja kaksi hovineitoa, joista toinen, Hilde, joutuu välillä asettautumaan hevoseksi telttaan, satuloituna nahkasatulalla ja valjastettuna kultaisilla kuolaimilla. Säästän teidän yksityiskohdilta.

Olen nyt sivulla 400. Kuvioihin on astunut Eva von Wellberg. Evan aviomiestä safarilla leijona vähän raapii ja haukkaa, joten viimeiset sivut ovat kuluneet siinä, kun nuori Courtney tekee empiirisiä kokeiluja Eva neidin rintojen kanssa. Nuori leski ei ole kovinkaan surevaista sorttia.

Kirja on huono. Tosi huono. Älä lue tätä, älä ainakaan osta kenellekään täysjärkiselle tätä. Älä edes koske tähän kirjaan. Älä edes laita divariin kiertoon tätä kirjaa. Jos sattumalta omistat nyt tämmöisen kirjan, piilota se alusvaatehyllyn peränurkkaan, ja kun kevät koittaa, kaiva se vihannesmaan multaan ainakin 50 cm syvyyteen. Sittenkin saattaa käydä niin, että siinä kohdassa ei kasva mitään muutamaan vuoteen.

Joulu harmaissa

Joulupäivän leppoisuus tuntuu vetelehtivästä virkamiehestä vähän normaalin sunnuntain parannetulta versiolta. Rauhaa on tarjolla, lumitöitä ei tarvitse tehdä ja kukaan ei tavoittele sähköpostilla tai virtuaalisilla kommunikaatiovälineillä kokouksiin ja tapaamisiin.

Ensimmäisen kerran pääsin kokeilemaan todellista vetelehtimistä jouluna 1974 valtion poikaleirillä. Siihen aikaan oli varuilla oloa vielä ilmassa niin paljon, että jouluna vain puolet varusmiehistä päästettiin äitien ja tyttöystävien hoivattavaksi. Toinen puoli jäi vartioimaan isänmaan rauhaa ja kokemaan paljon mainostetun armeijajoulun.

Tykkimies Lindeman olisi sukurakkaana halunnut päästä sukunsa kanssa tekemään hevoskauppoja ja viettämään joulua. Pahaksi onneksi Lindeman oli juuri joulun ajan poistumiskiellossa, joten hänen joulusuunnitelmansa menivät uusiin puihin.

Asia ratkesi niin, että Lindemannin suku tuli varuskuntapaikkakunnalle viettämään joulua paikalliseen matkustajakotiin. Joka aamu Lindeman käveli ulos patterista ja lampsi kylälle matkustajakotiin. Illalla Lindeman hoippui humalassa takaisinpatteriin iltayöstä, joka ilta vähän enemmän ja enemmän humalassa. Ja aamulla taas heimonsa pariin.

Lindemannin joulunviettoa katsottiin läpi sormien ja siihen sovellettiin Koskelan pienimmän riesan periaatetta. Muutenkin armeijan jouluna katsottiin läpi asioita aika lailla. Jotkut humanterit olivat onnistuneet salakuljettamaan yksikköön viinaa. Alikersantit tilailivat tutuilta kyläkauppiailta kaljaa portille keskellä jouluyötä ja muutenkin yötä vietettiin ilman hiljaisuutta.

Tosi outo jouluyö se oli. Kinkkua oli riittävästi, laatikoitakin oli ja yksikössä saimme juoda mielin määrin petroolia teräsmukeista itse pston komentajan kanssa. Tietäjiä ja paimenia ei näkynyt, viisaat miehetkin olivat kortilla. Humalaiset alikersantit veljeilivät ryhmiensä kanssa ja tinkasivat vertaisarvioita itsestään ja antoivat pyytämättä esimiesarvioita, halusipa sitä taikka ei.

Päivystävä upseeri ei saanut iltayöstä vahvuutta täsmäämään, sillä humalainen tykkimies Kämärä huijasi häntä juoksemalla kerrosten väliä ja ilmestymällä vuoroin alakerran käytävälle ja vuoroin yläkertaan, sekä vaaralliseksi käynyt Lindeman oli häipynyt uudelleen heimonsa pariin. Lopulta PU sain Kämärän lasketuksi mukaan sekä alakerrasta, että Kämärän omasta sängystä, päiväpeitteen alta. Muistan kiiltävien saappaanterien pistäneen esiin veikeästi päiväpeitteen jakopäästä. Luku saatiin täsmäämään ilman Lindemannia.

Olin helkkarin onnellinen kun päiväjärjestys taas tapaninpäivän jälkeen palautui entiselleen, krapulaiset kantapeikot palasivat patteriin ja saattoi ryhtyä odottamaan uutta vuotta ja omaa lomavuoroa.

Sinä uutena vuonna muistaakseni olin maineikkaalla Lallintalolla katselemassa Köyliön naisia ja hortoilemassa varusmiespalveluksen tuskaa pois itsestäni.

Lumisade tihenee...

Tälläkin kertaa kuusi löytyi lopulta. Työpöytä on vähän huonon näköinen, mutta siinäpähän kaikki asiat ovat odottamassa raatajaa.

Laitan sorvin sammuksiin ja menen kalaostoksille.

Saatan katsella ympärilleni ja ihastella lumipyryä.

Pyhien aikana raportoin tunnelmista ja sattumuksista sikälis, kun ne uutisarvoa sisältävät. Pääharrastus on kuitenkin lepäily, lukeminen ja kynttilöiden sytyttely.

Tillman toivottaa kaikille lukijoille oikein hyvää ja rauhallista aaton aattoa, rauhoittavaa joulujuhlaa ja onnellisia hetkiä läheisten seurassa. Jokainen täyttäköön ja käyttäköön nämä päivät omalla laillaa.

Uusi prinsessa on syntynyt

Tällä kertaa ei käynytkään niin, että kolme viisasta miestä itäisiltä mailta olisivat kertoneet uuden kuninkaan synnyttämisestä. Vanha kuningas ilmoitti väsyneensä.

Meille tulee siis uusi pääministeri, ennemmin taikka myöhemmin. Veikkaan, että ennemmin. Ensi kesänä Vanhanen väistyy ja tilalle tulee nuori nainen. Samalla pääministerin asema muuttuu jäähdyttelyksi ja viimeinen vuosi on hankalaa, tuli sitten jalkaleikkausta tai ei.

Luultavasti kesällä uusi puheenjohtaja ryhtyy myös pääministeriksi.

Melkoista säpinää tässä nyt aiheutettiin pirtteihin pienoisiin joulun alla. Matti sai talonsa myytyä, muutti uuden kumppaninsa kanssa asumaan ja sai vähän vielä presidentille hänkkyröityä. Sitten ilmoitus uuden prinsessan syntymisestä, vetäytyminen ja uskoisin, että nautinnollinen hymy.

Media tässä jäi nyt tyhjänpäälle. Puoli vuotta aikaa, eikä oikein tiedä, kenen epäselvyyksiä nyt kaivelisi esiin.

No me satakuntalaiset olemme lopulta tyynen rauhallisia ja hymähtelemme asialle Timo Kallin tavoin. Kalli laittoi lopulta aika ison kiven vyörymään eduskunnan aulassa, kun tokaisi, että vaalirahoja kyllä on saatu, mutta en kerro, sillä laki ei vaadi.

Kylläpä on seesteinen ja puhdas olo. Tuntuu ikään kuin raikkaammalta ja pirteämmältä. Tuntuu paremmalta hengittää, tuntuu ikään kuin uuden alulta. Luulen, että ilmiössä on kyse tuulettamisesta. Samaa ilmiötä tänään päästään monessa kodissa kokemaan, kun sisään tuodaan ulkona olleet matot.

Siitä taitaa muuten olla kuukauden päivät aikaa, kun ministeri Lehtomäki kertoi asettuvansa seuraavissa vaaleissa Kehä III tietämillä ehdokkaaksi. Tämä ministeri osaa laulaa, ottaa viiniä ja osaa ranskaa. Hänellä on kaksi tutkintoa. Lähtökohdat ovat hyvät. Luulen, että Kuhmossa juhlitaan tänään.

Ensimmäinen lahja

Minä laitoin kalkkunaa uuniin. Silloin tietää helposti olevansa jouluvalmistelujen paremmalla puolella ja suurin härdelli on ohi. Me kuulumme syötävän suhteen onnettomaan vähemmistöön. Me emme pysty noitumaan joulun jälkeen sian silavapitoisuudesta, suolauksen onnistumisesta, emmekä sinappihunnun viehkoudesta. Me tyydymme tehokasvatettuun lintuun.

Tänä jouluna miesporukoiden kännyköissä leviää kulovalkean tavoin hupivideo, jossa täytetään kalkkunaa. Täytetään kunnolla. Minun yks yks kymppi nokialaiseni ei välitä muuta kuin tekstiviestejä ja niitäkin vaivalloisesti. Poikien communikaattoreista olen saanut ko. leikettä katsella. En suosittele. Leike sivuaa vain hyvin viitteellisesti joulun sanomaa.

No asiaan. Meillä siis paistuu uunissa lintua. Lasissa on Kuohun Amber ja elämän suurin murhe tällä hetkellä on savustetun kalan etsintä huomenna. Huonomminkin voisi olla. Tänään tuli kirjallisuusinstituution tentistä 5/5, hyllyssä on sylillinen hyvää luettavaa, lumityöt on tehty ja lahjat paketoitu. Eiköhän tämä tästä.

Vein naapuriin poikamiehelle konvehtirasian ja langasta taivutetun enkelin. Hän oli ilahtunut ja hämillään. Hän oli lähdössä yöksi töihin ja sitten suoraa sieltä Roin kaupunkiin tyttöystävänsä luokse. Hänellä oli ongelma. Hänellä ei ollut varattuna obligatorista konvehtirasiaa, jota olisin voinut kierrättää sitten eteenpäin. Niinpä hän hakikin pakastimesta itsepyytämiään kuhafileitä puolikiloa ja toi minulle paketin ovelle ja toivotti hyvää joulua. Minä pokkasin ja ihastelin naapurin joululahjaa. Elämäni ensimmäisen kerran sain joululahjaksi kuhafileitä. Nerokasta.

Tuommoinen suorastaan piiskaa ensi jouluna uusiin ja ylväisiin ponnisteluihin lahjonnan kilpavarustelussa. Jotain vielä jämäkämpää pitää nyt keksiä. Aikaa on onneksi noin vuosi. Mitä voi antaa joululahjaksi ensi vuonna miehelle, joka räjäytti nyt pankin upeilla kuhafileillä ?

Aattoviikon nostalgiaa

Joulun alla pitäisi kaiketi kirjoittaa jouluisista aiheista. Eipä siinä, kyllä se minulle passaa. Olisikin tuntunut perin vastenmieliseltä kirjoittaa Helsingille myönnettyjen yleisurheilukisojen pelastamisesta, taikka Jyväskylässä tapahtuneesta nuoren tytön puukotuksesta. Molemmat asiat saavat minut tuohtumaan ja pois tolaltani. Sellainen ei ole erityisen jouluista, joten varjelkaamme rauhaa täälläkin, blogissa.

Kerrotaanpa vaikka yksi ylvästelyn ja muistelun aihe joulunvietosta. Minä kuulun siihen sukupolveen, joka on päässyt joulukirkkoon vielä hevosella ja kirkkoreellä. Se asia tulee säilymään mielessäni niin kauan kuin jouluja kohdalleni annetaan.

Talossa ei 1950-lopulla ollut henkilöautoa. Oli vain hytitön traktori ja perävaunu. Sellaisella olisi tietenkin voinut 7 km kirkkomatkan taivaltaa, mutta siinä kyydissä olisi helposti tullut kuskille kylmä, ja muille kuskia surku. Niinpä ainakin yhtenä vuonna muista se, miten isäni valjasti Hupi-hevosen kirkkoreen eteen, varasi kaikille vällyjä ja istuimille pehmikettä sekä otti hevoselle paksun loimen ja evästä kirkkomatkalle.

Oli tietysti pimeää. Aisat narisivat hämärässä ja hevosen kavioiden ääni kuului vällyjen alle selvästi. Reen rautaiset anturat narisivat lunta vastaan ja hevosen tuoksu levisi kaikkialle. Kurkimme pienestä raosta aina ulos ja yritimme arvata, missä kohtaa kulloinkin mennään. Isä ei ollut laittanut aisakelloa, eikä mitään muutakaan helisytintä valjaisiin, joten saimme nauttia kaikesta yksinkertaisesti ja ilman melua. Kello oli ohittanut ehkä viisi, mutta ei ollut vielä puolta kuutta.

Einolla ja Jennyllä näkyi öljylamppu palavan tuvan ikkunassa. Heillä ei ollut vielä sähköä, eikä sitä koskaan ehtinyt tullakaan. Oli muuten pimeää kun ohitimme talon navetan takaa kulkevaa tietä myöten. Hevonen keräsi vauhtia seuraavaan mäkeen ja jonnekin taakse jäi sekin torppa.

Hevosen kavioista irtosi aina välillä tiaroja. Muistan selvästi sen, miten kysyin isältä niiden nimeä. Tilsaksi niitä taidetaan nykyään kutsua. Niitä kertyi matkan aikana monta kappaletta rekeen ja jalkojen peittona olleen vällyn päälle.

Kirkon pihassa Hupille katseltiin vähän rauhallisempi paikka ruumiskellarin läheltä. Se peiteltiin loimella ja sille annettiin säkistä heiniä eteen. Loppumatka oli ajettu rauhallisesti, jotta hevonen ei olisi jäänyt hikisenä pakkaseen moneksi tunniksi.

Kirkko oli aivan täynnä ihmisiä. Pääsimme silti omaan penkkiimme. Olisi ollut pieni häpeä, jos olisi joutunut istumaan jonkun toisen talon taikka torpan penkillä. Tavallisilla perheilläkin oli omat lempipaikkansa.

Jumalanpalvelus kesti kauan. Sopiva saarnan pituus oli siihen aikaan tunti, joten kun kuudelta aloitettiin joulupäivän aamuna toimitus, vähän ennen yhdeksää kaikki oli käyty kirkossa pitkän kaavan kautta läpi ja saatoimme rientää hevosen luokse.

Taivas oli jo vaalennut, päiväkin oli aukeamassa ja jo kaukaa kuulimme Hupi-hevosen hirnahduksen, kun se tunnisti meidät kirkkoväen joukosta. Lähdimme takaisin kotiin iloisin mielin. Hengellinen ravinto oli ehkä osana iloon, mutta kyllä pitkän penkissä istumisen jälkeen oli taas mukava päästä liikkeelle ja kotiin edellis-illan joululahjoja katsomaan. Ehkä pyyteetöntä iloa osoitti hevonen, joka juoksi hoputtamatta kovaa ravia kotiin päin. Sitä odotti siellä lämmin talli, päivälliseksi tehtävä ape ja muutama herkullinen porkkana ja pari palaa sokeria.

Meitä muita odotti ihana joulupäivän rauhallisuus, riisipuuro ja vapautus kaikista pikku askareista. Vain seinällä oleva puinen Eerikson- puhelin saattoi soida tapaninpäivänä, ellei sitten lumi ollut painanut puhelinlankoja metsässä maahan. Joulupäivänä vain oltiin.

Puuttuvat piparkakkutytöt

Tänään kynäni takkuaa pahemman kerran. Joulun aattoviikko on minulle muutenkin kankeaa ja hankalaa aikaa. Asian voisi aasin-siltaa myöten johdatella vaikkapa vuoden pimeimpään aikaan ja siihen, että joku oli ostanut marketista koko Tuomas- olut osaston tyhjäksi. Millä minä nyt jouluani juhlistan ? Laitilan maineikas Tuomas on vaikeasti korvattavissa.

En ainakaan hiihtäjä Saarisen nyyhkeellä. Ihan rankan näköisesti hän valokuvassa latua vaihtaa. Sloveniassa ei kannata tyrkkiä slovenialaisia. Ovat nimittäin hyvin itsetietoista kansaa.

Osa apatiasta saattaa johtua tietenkin siitä, että luin aamulla sanomalehtien nettisivuilta uutisten perässä olleita ihmisten mielipiteitä, joita lehti myös hupaisasti keskusteluiksi nimittää. Niitä lukiessa tulee apealle mielelle siitä syystä, että huomaa vapaana avohoidossa saapastelevan monenmoista veijokristiania ja kristasynnövea. Monilla näyttää lisäksi olevan mahdollisuus päästä tietoverkkoihin mielipiteitään julistamaan.

Kolmessa asiassa nämä taulapäät kunnostautuvat erityisesti. Ensimmäinen aihepiiri on urheilu, varsinkin jääkiekko, mutta hätätilassa mikä tahansa urheilu kelpaa. Muutaman kommentin jälkeen pahin hiihtoharrastus ainakin itseltä katoaa taivaan tuuliin.

Toinen suosittu avautumisaihe on erilaiset murhat , puukotukset, väkivallanteot ja muut toilailut. Jos uutisessa on mainittu puukottajan olleet valkoinen keski-ikäinen lihansyöjä-mies, syntyy hirveä älämölö kantaväestön sortamisesta. Jos taas epäillystä ei mainita muuta kuin pituus ja ruumiinrakenne, ölisijät vaativat etnistä alkuperää esille.

Kolmas ryhmä koostuu sitten patologisista idiooteista, joille mikä tahansa asia kelpaa mölinän aiheeksi.

Yhteiskunnan kannalta pelottavaa on se, että näillä palstoilla näyttäisi vallitsevan voimakas maskuliininen perusvire. Puheenkerrasta ja terminologiasta voisi päätellä, että valtaosa tästä laumasta koostuu 18 – 35 vuotiaista miehistä, joiden kiinnekohdat elämään ovat rapautumassa ja todellisuuden taju katoamassa.

Sosiologisesti ajatellen ilmiö on hyvin vaarallinen. Ihmetellä täytyy sitä, miksi lehdet alistuvat tähän toimintaan ja sallivat moderoimattoman keskustelun.

Tämä sama ikäryhmä on entisaikoina pidetty hiljaisena järjestämällä säännöllisin väliajoin porukalle veristä action – tekemistä. Jälkimoderni yhteiskunta joutuu nyt keksimään porukalle muuta tekemistä. Siinä olemme toistaiseksi epäonnistuneet aika pahasti. .

Tämä sama kehitys on tapahtunut kaikkialla maailmassa. Ehkä pahiten asiat ovat Kiinassa, Intiassa ja islamilaisessa maailmassa, joissa poikien määrä suhteessa tyttöjen määrään on kohonnut suureksi. Tulevina vuosina näissä maissa syntyy suurta tarvetta keksiä vaaratonta ja hyödyllistä puuhaa sadoille miljoonilla näköalattomille nuorille miehille. Jos ei ole piparia, elämä maistuu synkältä, joulunakin.

Asiasta oli viime vuonna ansiokas kirjoitus erkkolaisessa. Kirjoituksessa käsiteltiin tätä nuorten miesten ylijäämää ja sitä, miten se tulee vaikuttamaan maailmaan seuraavien vuosikymmenten aikana. Se voi olla yhtä tärkeä asia kuin ilmastonmuutos.

Täälläkin asiaan voi tutustua.

Uusi pirkkalaiskirjailija

Kunnanjohtaja Häkämies on löytänyt kustantajan dekkarilleen. Tillman on kateellinen. Siihen aikaan kun minä lähettelin sepustuksiani kustannusarmeijan linnoituksiin, tuloksena oli vain kohteliaita kirjeitä ja runsaasti myötätuntoa.

Muutama hämeenkyröläinen kuntalainen on antanut minun ymmärtää, että paikkakunnalla vallitsisi myös suuri ilo, jos tästä kirjailijaura Häkämiehelle aukenisi.

No, oli miten oli. Varmasti dekkarissa on vauhtia ja menoa, sekä kovanyrkkisiä etsiviä ja konnia, vaikka kirjailija väittää, että ei tämä nyt ihan avainromaani ole.

Hän sanoo edellisen työpaikkansa Kotkassa olleen niin mukavan ja kivan, että työaika oli ollut säännöllinen ja työ ei ollut vaatinut iltamenoja. Hämeenkyröläisille tiedoksi se, helpottava tieto, että dekkari on kirjoitettu Kotkassa, päähenkilö on kotkalainen ja tapahtumat kirjailijan alitajunnasta esiin putkahtaneita paljon ennen Hämeenkyrön aikaa.

Aamulehti on ottanut tavakseen tehdä pirteitä ja esiin pyrähtäviä otsikoita kakkosketjun kokoomus-poliitikoista. Jään suurella mielenkiinnolla seuraamaan sitä, kenetkähän näen seuraavaksi Alma-Median taikapeilissä.

Pirkanmaalainen naiskansanedustaja samaisesta puolueesta on ehtinyt pitkälle ja saanut aikaan sangen paljon. Hänestä olemme saaneet lukea väsymiseen asti. Nyt kun hänestä ei enää riitä kerrottavaa, hyvää kerrottavaa, lehti on tarttunut seuraavaan ja on nostamassa uutta tähteä Pirkanmaan taivaalle. Vaalit lähestyvät koko ajan.

Häkämiehen 6 vuoden mittainen hengähdystauko lienee ohi ja varovainen lähestyminen kohti julkisuutta on aloitettu

Hämeenkyröläisille kovasti kärsivällisyyttä ja malttia tässä asiassa. Uskon niin, että kirjailija on nyt aloittanut parin vuoden mittaisen kiihdytyksen parrasvaloihin uudelleen.

Pukkipalvelu

On se aika vuodesta, jolloin moni isä taas kaivaa esiin jostain autotallin kätköistä joulupukin vermeet. Jos joukossa on lukijoita, jotka vielä uskovat lujasti instituutioon, lukemisen voi nyt tällä kertaa lopettaa tähän. Puhun pukista.

Huomenna nuoriso kotiutuu jälleen viettämään perhejoulua. Siihen aikaan kun he olivat vielä koulutuslaitoksista tietämättömiä ja muutenkin hyväuskoisia, isän tehtävä oli tietenkin jouluaatto-iltana harrastaa roolipeliä ja pukeutua lahjojen tuojaksi. Jotta operaatio olisi säilynyt edes säädyllisesti salassa, vein hyvissä ajoin ennen H-hetkeä asusteet työmaalle toimiston kaappiin. Kolmella opettajalla oli yhteiset varustukset, kiertävä vuoro ja samanikäiset lapset. Järjestely oli sangen oivallinen.

Pukeutumisen jälkeen pukki ajeli takaisin kotiin, heitti keikan , toivotti lapsosille joulua ja kilttiä mieltä edelleen ja suuntasi kohti opettajatoverien residenssejä.

Pukki oli erittäin hikinen reissun jälkeen. Niille, jotka eivät ole kokeilleet ao. rooliasua, voin vakuutta, että hikeä valuu illan mittaan monta ämpärillistä. Hankalinta on oikeastaan naamarin läpi, pienien silmänreikien ja hikisten silmälasien läpi erottaa lahjapaketeista lahjan saajien nimiä. Pukki tosissaan tavan takaan joutuu kysymään pikku- Annikaa avuksi kun pukki ei enää näe.

Erityisen mukava oli vierailla niissä ylimääräisissä paikoissa, joissa jompikumpi vanhemmista oli laillistettu lääkäri. Pukin palkka määriteltiin niissä paikoissa grammoissa, ei markoissa. Siitäkin palkasta meni osa hohto siinä vaiheessa, kun Rajamäen tehdas alkoi käyttää muovisia puolikkaan pulloja.

Parasta jouluaaton keikassa oli kuitenkin pukkien kokoontumisajo. Jossain vaiheessa iltaa R-kioskin eteen kerääntyi puolen tusinaa keikkansa heittänyttä pukkia vertailemaan kokemuksiaan, vilvoittelemaan ja tupakoimaan. Kumilenkillä varustetun naamarin kanssa piti olla vain tarkkana kun tupakoi ja pukkitarinoita toisten kanssa vaihtoi. Parta otti hyvin herkästi tulta tupakin kekäleestä.

Palaverin päätyttyä hajaannuttiin sitten riisumaan kamppeet, kuka minnekin, ja jokainen menin omaan kotiinsa ihmetellen suuresti sitä, että joko se pukki nyt kerkesi käymään. Miten ihmeen huono tuuri tässä pukkiasiassa isällä onkaan joka joulu.

Modernin pukin on kyllä aika hankala keksiä sopivia ja uskottavia jouluaatto-askareita. Ennen oli syntymäkodissani kaikki isälleni paljon helpompaa. Hevoselle heinien antaminen on pienestä lapsesta mitä luonnollisin syy häipyä puoleksi tunniksi jonnekin. Nyt ei auton lämmitysroikan kytkemisessä saa kulumaan millään 2 minuuttia kauempaa.

Ei ole Kööpenhamina kuin ennen.....

Kööpenhaminassa on kuulemma sorvattu ilmastosopimusta yön yli. Valmista ei ole päivänvalossa tullut. Järjestelmä on tuttu suomalaisesta työmarkkinajärjestelmästä, jossa , takavuosina varsinkin, neuvoteltiin ensin viikkotolkulla keskellä päivää selvin päin, ja sitten lopulta vielä neuvoteltiin saunassa viimeinen yö kännissä.

Ja aina saatiin sopimus aikaiseksi. Ja puhtaita miehiä.

Tällä kertaa on nyt sitten jouduttu turvautumaan tähän samaan hyväksi koettuun suomalaiseen systeemiin. Asiaa lähti jo männä päivänä sinne presidenttimme esittelemään, sillä meidän pääministerimme ei ole oikein kokenut mies näissä yöllisissä neuvotteluissa.

Tanskanmaalla onkin eilinen ilta tyhjennetty kaupoista kaikki pyyhkeet ja muut saunomistarpeet. Helkkarin moinen kokoushalli on lämmitetty kuumaksi iltayöstä Kastrupin lentoaseman kupeella sillä viisiin, että takaovista on laitettu natomaan ilmavoimien hävittäjät puhaltamaan kuumaa ilmaa sisälle kokoustilaan.

Carlsberg oli toimittanut kaljaa koko iltapäivän rekoilla kokouspaikalle. Meidän Matille ja muslimimaiden edustajille on toimitettu omenamehua. Koko yö on vihdottu ja vastottu. Suomen delegaation jäsenet ovat kierrelleet edustajien joukossa selittämässä tarkkaa vihta ja vasta – sanojen välistä rajaa. Kuten Suomessa hyvin asia tiedetään, raja ei suinkaan mene Pönttövuorentunnelissa, vaan noudattelee nuuttipukkiperinteen vanhoja rajoja.

Kello on nyt vähän yli seitsemän ja tietenkin Tanskanmaalla se on vielä vähemmän. Ollaan siinä ja siinä, että saadaanko uusi ilmastosopimus aamutv:n lähetykseen mukaan. Hyvä sopimus sieltä kuitenkin on varmasti tulossa. Kyllä me suomalaiset voidaan sen kanssa hyvin elää.

Tässä vällärismin riemuvoitossa tänään, historiallisena joulukuun aamuna minua itseäni tietenkin ilahduttaa suuresti se sopimus, joka aivan näillä hetkillä varmaan kohta julkistetaan. Iloani hämmentää kuitenkin se surullinen uutinen, jonka kaikki olemme saaneet kuulla Italianmaalta.

Heidän pääministerinsä päästettiin lasaretista eilen pois.

Tästä linkin musiikkiesityksestä pääsette aamun riemutunnelmaan
.

Mustaa ja valkoista

Valokuvatorstai on jäämässä pitkälle tauolle. Tilalle näyttää putkahtaneen "Mustaa ja Valkoista" haastesivusto, jolle kuvia laitetaan aina sunnuntai-iltaisin.

Minä nyt myöhästyin tästä kerrasta, mutta menen joukon hännille uuden sivuston kuvia katselemaan ja ihastelemaan. Aiheena on tällä kertaa "talvi".

Tämä oma kuvani on esiintynyt jo Valokuvatorstai -sivulla. Vaihdanpa samalla blogin otsikkokuvan uuteen ja menen tutustumaan jälleen kerran vanhoihin ja rakkaisiin mustavalko-kuviin.

Kuvan saa suurenemaan klikkaamalla.

Junamatkailua

Kemppisen tavoin minäkin matkustin eilen junalla yliopistolta kotiin. Muitakin yhtäläisyyksiä matkoillamme oli runsaasti. Junat esimerkiksi pysähtelivät sinne sun tänne ja matkustamisessa oli jälleen aitoa Wild West – meininkiä. Vain kirkuvat intiaanit junan ympäriltä puuttuivat. Suomessa maasto ratojen varsilla ehkäisee helposti hevoshyökkäyksiä junia vastaan, ei niinkään nykyisten junien nopeus. Ratojen kunto on osin niin huono, että mopedimies päihittää hoippuvan junan helposti, jos siinä radan vieressä sattuisi olemaan ajokelpoinen tie.

Intiaaneja ja junapelureita en siis eilen tavannut. Pohdin pakkasen keskellä pysähtelevissä junissa sitä, pitäisikö uusissakin junissa olla varustuksena moottorisaha, kirveitä, pemmikaania ja muuta evästä, tai ainakin kuivia polttopuita konnarinvaunussa, jotta saisi radan varteen tehtyä nuotion.

Takavuosina monissa syrjäisissä maissa junissa tosiaan oli erikoisvarusteita. Oli maita ja tilanteita, jolloin junissa oli hevosille heiniä, pyörivissä torneissa konekiväärejä ja avovaunuissa Boforsin IT-välineistöä.

Muuan tarina kertoo New Foundlandin rautateillä operoineesta "The Newfie Bullitt"-junasta ja sen matkasta läpi saaren villin erämaan. Tämä luotijuna oli aikoinaan kuuluisa siitä, että sillä oli tapana pysähtyä ottamaan matkustajia mistä vain, ja jättää heitä mihin he halusivat jäädä. Sen lisäksi tämä juna kohtasi säännönmukaisesti maavyöryjä, lumivyöryjä, lumikinoksia, kiimaisia uroshirviä ja muita luonnon esteitä, jotka saattoivat pysäyttää junan moneksi vuorokaudeksi paikoilleen keskelle erämaata. Niinpä siinä junassa oli hyvät varusteet tällaisia tapauksia vastaan.

Eräänä kertana sitten juna oli taas pysähtynyt keskelle erämaata hirmuiseen lumimyrskyyn. Kun oli seisty paikoillaan joitakin aikoja, muuan nuori ja viehättävä neitokainen kysyi konduktorilta, koskahan tämä juna on perillä St.Johnissa. Konduktori sanoi että hän ei tarkkaa tiedä, pitää ensin odottaa myrskyn loppumista.

Meni taas jonkun aikaa, ja neitokainen kysyi uudelleen samaa asiaa konduktorilta. Tämä totesi, että myrsky edelleen jatkuu ja pitää olla vain kärsivällinen.

No neitokainen oli kärsivällinen ja odotteli nyt pitempään, kunnes viimein , hyvin huolestuneena, hän kysyi kolmannen kerran Konduktorilta, koska tämä juna on perillä St. Johnissa ?

Konduktori selitti taas kärsivällisesti, että kun tässä myrsky laantuu ja saadaan rata aurattua puhtaaksi, lähdetään heti liikenteeseen.

Mutta konduktori halusi nyt tietää, miksi neiti niin usein kysyi junan perillepääsystä.

- No katsokaas hyvä konduktori, kun minä olen raskaana ja olen vähän huolissani, jos synnyttämisen aikani tulee…

Johon virkamies vastasi vähän toruen ja jopa vähän moittien

- Hyvä rouva, teidän olisi hyvin pitänyt tietää se, että jos olette raskaan ja synnytyksenne on tulossa, tähän junaan ei ole syytä nousta ja lähteä tälle matkalle

Johon neiti vastasi vähän närkästyneenä.

- En minä vielä silloin ollut raskaana, kun nousin junaan

Tarina on kerrottu esimerkiksi Farley Mowatin kirjoittamassa kirjassa Kunnoton kuunari , mistä sen vapaasti muistelin tähän pakkasaamuun.

Pakkasta

Taas yksi tentti ohi.

Nyt odotamme jännityksellä joulua ja tenttitulosta.

Eilen Vr tarjosi pakkasen ja kalusto-ongelmien vuoksi lähes kaikkia kuljetusvälineitä, koiravaljakkoa lukuunottamatta. Jännityksellä odotan, mihin elämyksiin tänään joudumme. Selvää on, että jotain kivaa on taas tarjolla kulkevaisen iloksi.

Veikkaan tänään, että pääsen joko taksin kyytiin, taikka kirkkorekeen vällyjen alle. Jännittävää.

Raportoin myöhemmin tentistä ja kulkukokemuksista

Ihmettelyä

Tiede-lehden mukaan marraskuussa alkoholi aiheutti syöpää. Saman lehden mukaan joulukuussa oli jo vankkaa tieto olemassa siitä, että oluessa oleva humala ehkäisee eturauhassyöpää.

No maitoon on sitten turha siirtyä enää tässä iässä. Varsinkaan rasvattomaan maitoon, joka ruotsalaistutkimuksen mukaan aiheuttaa lihavuutta.

Mistä näitä tutkimuksia oikein tulee ?

Eilen joku aviisi taisi kertoa sen, että Michael Jacksonin imago parantui kun mies ymmärsi kuolla pois. Niinhän meille usein käy. Maineemme nousee ja moni ryhtyy meitä seppeleen nauhoja nieleskellessä kovastikin ymmärtämään. Käyn kuin Vikki- hahmolle vanhoissa Jammun Yrjö- kirjoissa. Vikki sattui nukahtamaan hautajaisissa ja heräsi kesken rovastin puhetta. Kun hän ei heti päässyt perille rovastin puheen tarkoituksesta, hän kysyi kuiskaten Yrjöltä, kenestä se oikein puhuu, Kekkosestako ?

Olen tainnut tulla vähän vanhaksi kun en enää oikein usko ruokatutkimuksiin. Ruuan suhteen olen tullut enemmänkin empiiriseksi havainnoijaksi Nakolan vaarin tapaan.

Hän asui talon piharakennuksessa syytinki-vaarina ja kävi talon pöydässä syömässä. Usein hän muisti ruokailun aikana osoitelle tuvan nurkassa olevaa arkkupakastinta kädessään olevalla veitsellä ja todeta suureen ääneen, että sen jälkeen kun tuo laatikko taloon tuli, mää olen saanut syödä jäätynyttä kakkoa. Kakko on länsisuomalainen vaalea leipä. Nakolaan, kuten muihinkin taloihin tuli mikroaaltouuni vasta paljon pakastinta myöhemmin.

Ensin siis keksitään se, miten kakko saadaan kivikovaksi jäädytettyä ja sitten keksitään keino saada se sulatettua.

Samoihin aikoihin maataloissa tehtiin epätoivoisesti työtä sen eteen, että lehmät olisivat lypsäneet pelkkää kermaa. Rasvaprosentin mukaan kun sai tiliä meijeristä.

Nyt jääkaapissa möllöttelevä voipaketti edustaa paheellisuudessa samaa tasoa kuin solmuruoska, lateksinen alusasu taikka pussukka marihuanaa. Hyvin muistan sen ajan, jolloin maatalossa yhtä paheellista oli vain margariini-paketti.

Maatalousnäyttelyn arvonnasta voitin kerran 20 kilon tuotepakkauksen kuuluisalta ja arvostetulta Raision Tehtailta. Paketissa oli mukana myös margariinia. Suuresti arvostamani isäni kehotuksesta se rasva syötettiin linnulle.

Taloon tuli siihen aikaan Ilmari Turjan henkiin nostama Uusi Kuvalehti, jossa oli henkeä salpaavia kertomuksia Paasivaara-yhtiöstä ja margariinin valmistuksesta. Ennen pantiin mirri multaan, nyt se pannaan Suvi-Kultaan. Siinäpä oivallinen riimi, joka on jäänyt ikuisiksi ajoiksi kiertämään.

Meillä syinä olivat kuitenkin periaatteet.

Enkä minä vieläkään syö Ingmanin jugurttia. Nyt minua vähän ihmetyttää se, että puolikiloa voita maksaa 1,43 euroa , ja Benecol, - kuolleet terveeksi tekevä akselirasva- , maksaa 5 euroa 400 gramman paketissa.

Kuten huomaatte, minulla on kova nälkä, joka heijastuu jo tekstin sekopäisyytenä. Pitänee mennä aamupalalle.

Lähden kohta kohti Joen kaupunkia ja menen taas osoittamaan tiedeyhteisölle lukeneisuuteni. Saatan poiketa taas Vanhassa Jokelassakin, mikäli tenttimenestys antaa siihen aihetta. Ja antaahan se.

Piikittelyä

Oulussa on sikapiikkiä tarjottu nuorisolle. Siellä olivat päässeen parempaan tulokseen kuin meillä. Piikille oli odotettu 9000, mutta vain 1600 oli saapunut. Samaan aikaan joulun suosikkilahjana myydään fakiirin piikkimattoa, jossa taitaa olla ainakin 1600 piikkiä jokaisen matolle istuvan perseeseen. Piikkien tehosta ei ole varmuutta, mutta luultavasti se on ainakin suositumpi piikitys kuin tämä THL:n kauppaama.

THL on antanut keisarillisen julistuksen tänään. Sikaflunssaan kuolee talven aikana noin 150 alamaista, kun taas tavalliseen flunssaan kuolee samassa ajassa noin 1500 alamaista. THL ei ottanut kantaa julistuksessaan fakiirimattojen hyötyihin, ei kuhnehoitoihin, eikä Arvo Ylpön metodiin, jossa lapselle annetaan teelusikallinen paskaa joka päivä.

Jotain pientä vikaa THL:n toiminnassa taitaa olla, sillä julkisuudessa on esiintynyt kummallisia uutisia tuosta terveyden ja hyvinvoinnin perikuvasta. Nämäkin uutiset koskettelevat rokotuksia ja rokottamisia. On väitetty nimittäin niin, että THL on rokottanut lääketehdasta ja saanut näin tutkimusmäärärahaa.

No minua ette kyllä rokota. Minä pelkään piikkejä ja kaikki em. sotku antaa aihetta epäillä TV-shopin sanoin: Eikä tässä vielä kaikki !

Ryhdyn lukemaan tenttiin. Narratiivisuus ja fenomenologia suomalaisissa elämänkerroissa autobiografisessa valossa, Eskolan mukaan, on lopultakin selvempää, järkevämpää ja loogisempaa.

Taistelu ympäristön puolesta

Sota on julmaa ja ratsuväki raakaa. Olen silmäillyt tässä päivänä eräänäkin kahden rintaman taisteluja , vastahyökkäyksiä ja tappioita. Olen tullut siihen tulokseen, että historia kummallisesti toistaa itseään, nyt vain taistellaan toisella tavalla ja toisilla tantereilla.

Pienikin ilmastokokous tai kauppajärjestön tapaaminen vaatii nykyään kymmenien tuhansien poliisien kutsumisen riviin, sotaoperaatiota muistuttavan hässäkän synnyttämistä ja kaikkien nikkelivaippaluotia kevyempien sotavehkeiden esiinkaivamisen.

Eilen kerrottiin 70 vuotta sitten tapahtuneista taisteluista Tolvajärvellä. Vihollinen oli saanut kunnolla turpiinsa, mutta siinä hommassa omat joukkomme olivat menettäneet ainakin 200 sotilasta haavoittuneena. Propagandatoimisto ei ollut tiedotteeseen päästänyt kuolleiden lukua.

Eilen oli myös Kööpenhaminassa taisteltu. Poliisi oli pidättänyt 200 aktivistia ja estänyt kokonaisen mielenosoituksen. Aikaisemmin viime viikolla puhuttiin jopa 40 000 ihmiset osallistuneen mielenosoituksiin ilmastosäätäjiä vastaan.

Olen tässä miettinyt, onko nyt käynnissä taistelu, jossa tavallaan ratkaistaan maailman kohtalo sadoiksi vuosiksi eteenpäin ? Onko nyt menossa tosiaan taistelu, jonka kaltaista Suomi kävi 70 vuotta sitten ?

Silloin meitä vastaan heitettiin vähän enemmän kuin 40 000 ihmistä, mutta siltikään ei voi olla ajattelematta, että nuo luvut päiväkohtaisina rähinöintitaseena täsmäävät aika hyvin. Venäläiset käyttivät vielä tuolloin mielellään divisioonan kerrannaisia operaatiossa kuin operaatiossa. Saattoi hyvin olla, että 70 vuotta sitten liikkeellä yhtenä päivänä oli 4 divisioonaa. Tolvajärvellä joka tapauksessa oli liikkeellä 139. divisioona, jota vastassa aluksi oli yksi pataljoona, myöhemmin peräti neljä pataljoona vahvistettuna JR 16 :ta. Tuo venäläinen divisioona lienee ollut noin 15 000 vahvuinen. Tämän rinnalla hyökkäsi Ilomantsin suuntaan 155. divisioona.

Mistä tässä nyt sitten oikein käydään taistelua ? Jääkarhun pentujen tulevaisuudesta , vai meidän tulevaisuudestamme. Propagandaa, tietomurtoja, vastainformaatiota ja kovaäänistä julistusta on joka tapauksessa kuultu nytkin ihan 1939 vuoden malliin.

Kommunismin tuhoava ja tappava voima on nyt kukistettu melkein kaikkialta. Tämä aate on aiheuttanut sotia, nälänhätää, vainoa ja massateloituksia historiansa aikana viljalti.

Herra meitä varjelkoon siitä, että lapsen lapsemme tulevaisuudessa joutuisivat miettimään tämän hillittömän kulutusyhteiskunnan asioita samasta näkövinkkelistä. Paljonko olemme jo aiheuttaneet pahaa, tuhoa ja eriarvoisuutta ?

Käydäänkö nyt ympäristötaistelun Summaa ? Koska on edessä tämän taistelun Tali- Ihantala ?Kuka voittaa tällä kertaa ?

Tervetuloa lukijaksi, Roope-Einari

Viranomaisten päänsärkyjä

Turun Sanomat tietävät kertoa, että sosiaaliviranomaisille on tulossa oikeus luovuttaa paloturvallisuuden kannalta riskiryhmiin kuuluvien ihmisten osoitetiedot pelastuslaitoksille. Tillman ilmoittautuu heti tähän ryhmään. Hellan levy jää aina joskus päälle ja kesälomalla voi jäädä ryyppykin päälle.

Tosin paikallinen palomestari tietää jo tarkasti Tillmanin riskiryhmä alttiuden, sillä samassa olutseurassa hänen kanssaan olvia juomme. Uskoisin tiedon menneen jo sitä kautta pelastuslaitoksen tietoon.

Sairaankuljetuksen tietoon pitäisi myös nopeasti saattaa niiden ihmisten osoitetiedot, jotka käyttävät voita kokkaamiseen ja leivän päälle. Myös moottorisahojen omistajat pitäisi rekisteröidä, sillä semmoisella vehkeellä ko. henkilöt voivat kaataa liito-oravien pesäpuita ja samalla sahata koipeensa.

Minua mietityttää tuossa uutisessa erityisesti se, että käykö pelastuslaitos katsomassa noita riskiryhmäläisiä iltaisin ja tarkistamassa sitä asiaa, oliko hellan levy tullut nyt nollille varmasti. Vai ovatko osoitetiedot sitä varten, että kun Koivukuja kolmeen tulee hälytys, niin palomiehet ja lanssikuskit voivat jo matkalla jutustella , että Reiskalla on taas jäänyt totivedet kiehumaan ja keittiö tulessa.

Jos ainoa syy tähän toimenpiteeseen on se, että kun hiilloksesta raivataan kuudet ruumiit säkkeihin, tiedetään raivauksen jälkeen tarkasti se, keiden toimeentuloavustus ensi kuussa lopetetaan, tilanne on minusta huono.

Pitäisin eettisesti kestävämpänä sitä, että sosiaalitoimisto ja yhteiskunta pyrkisivät ennakkotoimin sellaiseen asioiden laatuun ja muotoon, ettei epämääräisiä autiotalokommuuneja pääsisi syntymään ja jokaisella olisi säädyllinen koti ja osoite.

Asiaan löyhästi liittyy se riemukas uutinen, joka koski eilistä koirafinlandiaa. Kuusi sankarikoiraa oli palkittu pelastuslaitoksen tehtäväkenttään kuuluvien hommien ansiokkaasta ja pyyteettömästä suorittamisesta. Erityisesti minua ilahdutti se, että posiolainen sekarotuinen Pöhnä – koira sai mittaamatonta kunniaa. Oivallinen nimi koiralle.

Karstulassa eleli 1980 luvulla kissa, jonka nimi oli Patras Muskatel. Se ei pelastanut ikinä ketään hädästä ja oli muutenkin mukava ja harmiton veikko, toisin kuten kaimansa, joka aina aiheutti hillittömän päänsäryn.

Tervetuloa lukijaksi, Karpalo

Un mil textos

Tämä on tuhannes Tillman-kirjoitus. Olen kovasti hämmästynyt tästä merkkipaalusta, mutta niin vain näyttää käyneen, että kun 2,5 vuotta sitten tajusin tämän mahdollisuuden, grafomania, intohimoinen kirjoittaminen on miestä sen jälkeen vienyt.

Hyvänä apuna on ollut hullu maailma ja kummalliset tapahtumat. Tänään esimerkiksi erkkolaisen nettisivuilla on uutinen, johon olisin alkutaipaleella tarttunut innolla ja irvistellyt heitä sydämen kyllyydestä. Nyt olen tullut vanhaksi, väsyneeksi ja sarkastiseksi.

Mäntyharjussa on ehkä vettä, soraa taikka uraania, mutta kun hölmöillään taikka lähdetään liikenteeseen, se tehdään Mäntyharjulla. Tämä erkkolaisen toimittajille tiedoksi. Ero on suurin piirtein sama, jos Tillman sanoisi, että olen nyt kusella, taikka sanoisin, että olen nyt kusessa.

Muutenkin kiitän luojaani, että en ole enää tämän Suomen suurimman iltapäivälehden tilaaja. Näinä aikoina väestölle voisi kertoa muitakin tärkeitä asioita , kuin jonkin haudan sortumisen, suntion kohkaamisen ja papin ammattitaidottomuuden.

Mutta minulle tämä kaikki on merkinnyt loputonta ihmettelemisen aihetta ja kirjoittamisen vimman purkamista itsestäni. Olen toistaiseksi ollut blogini kanssa hyvin onnellinen ja nautiskellut tästä kaikesta.

Hämmästyttävä määrä ihmisiä on vieraillut tekstien äärellä. Päivittäin kävijöitä näyttäisi olevan noin 150 ja vierailuja enemmän.

Kirjoitusten taso on ollut kirjavaa ja täytyy heti myöntää, että suurin funktio niille on ollut lepakoiden häätö omasta päänupista. Olen ollut laiska vierailemaan toisten sivuilla ja vielä laiskempi kommentoimaan. Olen oppinut perhanan itsekkääksi. Pahoittelen sitä.

Olen kiitollinen kaikista vierailuista ja kommenteista. Olen tavannut teistä harvat, mutta monet tunnen jo erittäin hyvin ja läpikohtaisin. Te olette taitavia sanankäyttäjiä, arkielämän sankareita ja suunnattoman kiinnostavia ihmisiä kaikki.

Tätä kautta eräs ihminen on pyytänyt runokirjaansa yhtä minun valokuvaani. Tätä kautta kirjailija Jari Järvelä kommentoi arviotani hänen kirjastaan.

Silloin oli syksy ja satoi vettä. Kuljin leuka pystyssä monta päivää niin, että meinasin hukkua sieraimiin tunkeutuvasta sadevedestä.

Tätä kautta olen löytänyt rikkaan maailman, jonne pääsee päivittäin seikkailemaan. Tekstiviidakon Tartsanina on oikeastaan kiva olla. Kiitos vielä siitä teille.

Onko tukka hyvin, näkyykö uskoni ?

Suuren kirkollisen juhlan kynnyksellä on annettu jälleen huimia ohjeita ihmispoloisten kaitsemiseksi ja heidän polkunsa turvaamiseksi. En tarkoita nyt eilistä JSN päätöstä. Sen kanssa kyllä tulee toimeen. Tarkoitus on muutenkin lähiaikoina lopettaa paperilehden tilaaminen kotiin kokonaan, sillä uutispalvelun hitaus ja aviisien sisältö eivät enää ole missään suhteessä vaadittuun hintaan.

Minua tänään hämmästyttää se, että uusien kuvausrajoitusten ja määräysten mukaan vastedes kirkoissa ja jumalanpalveluksissa pitää valokuviin ja televisiolähetyksiin osuvilta ihmisiltä pyytää kirjallinen lupa siihen että minkkipälssi tai naama vilahtaa kuvissa. Ennen semmoinen lupa piti kysyä ravintolassa jokaiselta asiakkaalta, jos meinasi valokuvan ottaa humalaisista taikka huorintekijöistä.

Tarkoitus on ilmeisesti se, että koko jumalanpalveluksen ajan kuvataan yhdellä kiinteällä kameralla ristillä riippuvaa Jeesusta tai ulkona temmeltäviä oravia. Tarkoitus on ilmeisesti osoittaa todeksi se, että ravintolassa istumisen tavoin kirkossa istuminen voisi olla jotenkin häpeällinen ja moitittava tapa.

Tai sitten tarkoitus on semmoinen, että jumalanpalvelusten ja hengellisen toiminnan kuvaaminen halutaan näin tehdä niin vaikeaksi, että se loppuu kokonaan.

Lopunajan merkkejä, sanoisi Saimi-mummuni, jos eläisi.

Lienee selvää, että se hyvin riittäisi, kun suntio sunnuntaina aamulla tapiseeraisi televisiointivaroituksen kirkon oveen Lutheria apinoiden. Jokainen sisään tulija saisi sitten tehdä henkilökohtaisen ratkaisun siitä, haluaako fariseuksena penkinpäässä hymyillä kotiin jääneille uskottomille, vai haluaako hiljaisuudessa kääntyä kotiin ja avata television.

Ruokarukoukset ovat samaan aikaan julkisuudessa Pohjanmaalla.

Yhtään rukousmatto-kauhistelua en ole nähnyt missään. Sitä vastoin meillä ollaan ponnekkaasti ryhdytty äänestyttämään kansaa siitä, kärsiikö maisema muutamaan minareettia.

Voin vastata oman mielipiteeni tässä nyt ja heti. Monien kaupunkien ja maalaiskuntien katunäkymä on niin perusteellisesti pilattu kerrostaloilla, laatikkomaisille liiketaloilla ja muulla rakentamisella, että minareetit selvästi parantaisivat maisemaa ja mikä parasta, minareeteissa rukoilijat mahdollisesti olisivat pitkässä juoksussa vähän viisaampia ja fiksumpia kuin nämä nykyiset päättäjämme ja sääntöjen sorvaajat.

Absoluuttisesti ottaen tämä minareetti porukka saattaisi olla hyvinkin hankalaa ja harmillista. Uskon kuitenkin siihen, että näiden omien päättäjiemme tasolle he eivät ihan heti pääse.

Presidentillistä kursailua

Tasavallan Presidentti ja presidentin kanslia eivät oikein osaa päättää, pitävätkö he hauki-kalasta vai eivät. Metsäylioppilaatkin miettivät nyt, kannattaako kuusta kaataa ja näytille viedä.

Joulupukista en tiedä, mitä hän pohtii tykönänsä tonttujen kanssa. Saattaa olla, että hänkin kokee epävarmuutta ja tuskaa, kun joutuu pohtimaan, mihin ne presidenttiparin lahjat nyt uskaltaa viedä, jos nämä kalastajatkin saavat pakit ja rukkaset.

Tillmannilla on hyvä ehdotus Tasavallan Presidentille. Ottaa vaan kaikki nöyrästi vastaan, sillä niin voi tuottaa alamaisille hyvää mieltä ja pitää riittejä ja rituaaleja elossa. Jos hauki on ongelma, kannattaa pyytää linnan keittiötä jauhamaan sen murekkeeksi ja syöttämään vaivihkaa kissoille. Luomuruoka on kissalle hyvää.

Jälkeen päin voi sitten kiitellä kalastajia ja vakuutella hauen hyvää makua.

Tillman on monet vuodet laittanut naapureiden jouluna lahjoittamat suklaakonvehtirasiat välittömästi kiertoon naapureille. Pitää olla vain tarkkana siinä, että kukaan ei saa omaansa takaisin. Se saattaa rikkoa joulumielen.

Tyylikästä on ottaa lahja vastaa. Ehdottomasti.

Tillman oli tässä muuan vuosi sitten Ranskassa viikon työmatkalla. Paikallinen isäntä vei minut viimeisenä päivänä laitoksen etanafarmille. Mielenkiintoista oli ja kun päivä oli lopuillaan, sain lahjaksi purkin kermassa ja valkoviinissä marinoituja etanoita. Kiittelin kovasti ja olin riemuissani.

Kotimaassa reissun jälkeen minulle tuli heti mahdollisuus vierailla syntymäkodissani tervehtimässä äitiäni ja isääni. Isä on tuo salskea mies, joka otsikko-kuvassa välttää David Brown – traktorilla järvenrannan vainiota vuonna 1951.

Vein tuliaiseksi em. etanapurkin. Minua kiiteltiin siitä vuolaasti ja oltiin otettuja siitä, että ruokaa on jaksettu näin kaukaa kotiin tuoda.

Pari kuukautta myöhemmin seuraavalla käynnillä kysyin heiltä, miltä etanat olivat maistuneet. Isäni sanoi, että ihan tarkkaa tietoa heillä ei ole, kun he kerkesivät laittamaan sen purkin jo eteenpäin, kun oli sopivasta viemisestä ollut puute.

No kaikilla on hyvä mieli ja etanat näkevät maailmaa.

Uutisia

Nimmareita linnan juhlissa metsästellyt Yleisradion toimitusjohtaja moitiskelee ulkomaisessa omistuksessa olevan Digita jakeluverkkoyhtiön korkeita maksuja.

Tämä sama toimitusjohtaja taisi olla muutama vuosi sitten innolla ajamassa tätä kummallista ja kauhistuttavaa kauppaa, jossa koko jakeluverkkoyhtiö myytiin eniten tarjoavalle. Nyt sitten on hätä kädessä. Junger haluaa perustaa korvaavan rinnakaisverkon.

No onneksi tuo teletoiminta vapautuu lähivuosina ulkomaiselle kilpailulle vielä lisää kun Unionin ulkopuoliset jakelijat voivat tulla tänne jakamaan sanomaa ja viestiä. Monin paikoin näyttä siltä, että venäläiset maanostajat ovat olleet hyvin kiinnostuneita korkeilla mäennyppylöillä, taikka jo olemassa olevien jakelumastojen läheisyydessä olevista maapaikoista.

Hyvät näköalat tietenkin kiinnostavat heitäkin.

Huonommat näköalat ovat Turun kaupungissa, kaupungissa, mistä kohta taas julistetaan maahan rauhaa ja iloa. Kaupunki nappasi noin vain ammatilliseen opetukseen korvamerkittyä rahaa koulutuskuntayhtymältä 800 000 euroa lomauttamalla opettajat. Tällaiseen on totuttu monessa kunnassa silloin, kun on kyse kunnan hallinnoimasta laitoksesta , eli kunnan omista kouluista. Nyt käytiin koulutuskuntayhtymän kassalla.

Tulee mieleen kaikista näistä aamun uutisista vanha juttu siitä, mikä kolmesta luetellusta asiasta ei kuulu joukkoon. Kuten tavallista on, en muista nyt juttua. Siinä esiintyivät kuitenkin ainakin joulupukki ja viisas demari. Kolmatta en muista.

Tänään muuten JSN antaa lausuntonsa siitä, miten YLE onnistui siinä tiedonjakamisessaan, missä yritettiin sivistää Suomen kansaa ja opettaa sille eri puutarvaralajien ominaisuuksia.

Lisää murheita tiedossa

Lisää murheita on odotettavissa blogin kirjoittajan elämään. Opetusministeriö on nimittäin kaavailemassa kiristyksiä opintotuen saamisen ehtoihin. Kun aikaisemmin opintotuen saamiseen on riittänyt se, että opiskelija hankki kuukaudessa 4,8 opintopistettä, rajaa aiotaan nostaa nyt 5 pisteeseen.

Maallikosta korotus tuntuu pieneltä, mutta todellisuudessa kyse on suuremmasta asiasta. Arvioinnissa ei nimitäin jaeta 0,2 pisteen suuruisia suorituksia, vaan yleensä normaalit suoritukset ovat 2 -6 pistettä, yliopistoissa jopa 12 pistettä.

Tähänkin saakka opettajien ja opintotoimistojen elämää ovat värittäneet tuskanpunaisiksi ne opiskelijat, joille KELA on lähettänyt selvityspyynnön taikka huomautuksen siitä, että laskua voi olla tulossa, ellei pisteitä ilmesty pika pika lisää.

Osittain syynä voi olla laiska ja saamaton opettaja, mutta tutkintosäännöt ja sisäinen kontrolli korjaavat tämmöisen leväperäisyyden aika nopeasti. Pääsääntöisesti on ollut kyse oppilaskohtaisista syistä.

Puuttuvia pisteitä metsästetään lukukausien lopuissa kissojen ja koirien kanssa. Tämä merkitsee lisää tenttejä, lisää kiirettä ja opinto-ohjauksen terävöittämistä.

Tillman on opiskellut nyt työnsä ohessa 3 kuukaudessa 17 opintopistettä. Määrää voi pitää sangen kohtuullisena, kun huomioi sen, että tässä on sorvin ääressä tehty samalla ajoittain 12 tuntisia työpäiviä. Jos olisin asunut Joen kaupungissa, opiskellut päätoimisesti ja pitäytynyt maltillisessa kaljoittelussa, kolmen kuukauden aikana olisi kenties syntynyt lähes 30 pistettä.

Suurin murhe tässä on se, että esimerkiksi ammattikorkeakoulujen oppilasaines on osittain niin kirjavaa ja värikästä, että joidenkin opiskelijoiden kohdalla 17 pisteen kertyminen koko lukuvuodenkin aikana olisi merkittävä saavutus.

Oppilaitosten suurin murhe onkin se, että samaan aikaan tulosrahoitusta on muutettu siten, että suurin rahapotti opiskelijasta oppilaitoksen kassaan tipahtaakin vasta sitten, kun tutkinto on kirjoitettu.

Kiristyksen vuoksi yhä useampi opiskelija jää valmistumatta ja yhä useampi oppilaitos on vaikeuksissa. Tilanteelle ei kuitenkaan voi juurikaan tehdä mitään, sillä yhä useampi oppilaitos joutuu tulevaisuudessakin loppukesän valoisina öinä kiertämään nakkikioskeja, nuorisokapakoita ja next step messuja. Tulevaisuudessa yhä useampi oppilaitos joutuu houkuttelemaan, sanghaijaamaan ja värväämään tulevat laumat karamelleillä, kiiltävillä värikuvilla ja epämääräisillä lupauksilla.

Olen odottanut kauhulla sitä hetkeä, jolloin ensimmäiset oppilaitokset ryhtyvät käyttämään tässä toiminnassaan oluttelttoja ja virolaisia tanssityttöjä.

Tauti

Maanantaina opiskelijoiden terveydenhoitaja rokotti nuorison sikatautia vastaan. Asian eteen oli tehty kovasti työtä, tietoliikenneyhteyden terveyskeskukseen rakennettu ja ennakkoinformaatiota jaettu runsain määrin seinillä , ilmoitustauluilla, henkilökohtaisella sähköpostilla ja postereilla luokan seinällä.

Minä satuin olemaan juuri se armoitettu opettaja, jonka luentojen aikana juuri se luokka sitten ryntää luokasta ja raivoaa tiensä alakerran käytävällä kohti pelastavaa piikkiä.

Olin varautunut asiaan löyhästi liittyvällä aiheella. Puhuin heille rauhallisesti muutoksen johtamisesta ja tulevaisuuden uhkakuviin varautumisesta. Koko ryhmä näytti olevan paikalla ja uskoin se johtuvan tarjottavasta rokotteesta, ei niinkään siitä, että minä olin luvannut luonnehtia tämän päivän tenttiä muutamilla sanoilla.

Rokotuksen kävi hakemassa 2 henkilöä 27 opiskelijasta. Kolmas kertoi ottaneensa sen aikaisemmin, koska kuuluu riskiryhmään.

Vastaavasti riskiryhmään kuuluva 80 -vuotias isäni kertoi odottavansa edelleen sitä rokotusta, koska Rauman seudulla rokotteet loppuvat säännöllisesti aina kesken. Täällä periferiassa taas rokotteita ryhdytään tarjoamaan terveille aikuisille kuulemma jo tammikuun 10 päivä.

Tätä minä kutsuisin jo logistiseksi ongelmaksi. Tässä taitaa käydä vielä niin, että tauti karkaa huisin nevadaan ja lääkintäviranomaisille jää rekka-autollinen rokotetta käsiin.

Tänään jaan työmaalla jälleen tietoa ja valistuksen sanaa 12 tuntia. Tuskinpa saan ketään hermostumaan taudin takia ja ryntäämään mattimyöhäisenä terveyskeskukseen ja voi olla, että en saa heidän pikku päitään käännetyksi edes opetussuunnitelman mukaisissa asioissa.

Olen pohtinut koko yön sitä, miksi vain kaksi henkilöä 27: stä otti sen rokotteen vastaan?

Pelkäävätkö he rokotteen sivuvaikutuksia, vai ajattelevatko he taudin olevan niin lievän, että sitä vastaan ei kannata suojautua ? Minä tiedän hyvin sen syyn, miksi minä itse en ota sitä rokotusta. Olen tässä asiassa kuitenkin pitäytynyt asian mainostamisesta, ollut puolueeton, eikä minun mielipiteeni pitäisi olla syynä tähän nuorison käyttäytymiseen. En ole heille edes koko asiasta puhunut mitään.

Olisi totta vie kiinnostavaa kuulla kokemuksia siitä, miten muualla nuoret ihmiset ovat suhtautuneet tähän asiaan ja mitkä mahtaisivat olla heidän motiivinsa.

Menossa on tämän sikaflunssan tiimoilla nimittäin sangen suuri ja mielenkiintoinen yhteiskunnan käyttäytymistä ilmentävä sosiologinen koe, jota lääkintäviranomaisten sietäisi tutkia ja pohdiskella. Seuraava ihmispopulaatiota säätelevä pöpö, taikka tuholainen saattaa nimittäin olla semmoinen laatuaan, että jokainen kynnelle kykenevä on väkisin rokotettava. Siihen mennessä soisi kehitettävän nyt näiden kokemusten perusteella jonkin sortin strategian, vison taikka mission.

Ps. Lisäys suorana kopiona erkkolaisen sivuilta.

Berliini. Saksa aikoo myydä yli kaksi miljoonaa sikainfluenssarokotetta ulkomaille, kertoi terveysministeri Philip Rösler tiistaina. Syynä on se, ettei rokotteille ole ollut kotimaassa tarpeeksi kysyntää.

Ministerin mukaan vain noin viisi prosenttia kansalaisista on rokotettu.

Saksa tilasi alun perin 50 miljoonaa rokoteannosta, jotka on määrä jakaa ensi vuoden kevääseen mennessä.

Myytävät rokoteannokset jaetaan joulukuun lopulla. Ainakin Ukraina on jo ehtinyt esittää kiinnostuksensa rokotteiden ostamiseksi.

Sodat ja juhlat

Siitä on sitten tänään tasan 68 vuotta kun sota alkoi. Meille suomalaisille ja Suomelle nimittäin julistivat sodan 7. 12. Kanada, Australia, Uusi-Seelanti ja Intia. Vähän myöhemmin sitten Kiinakin julisti meille sodan.

Näiden sotien tunnetuin sodanjulistus lienee se kirje, jolla Churchill nöyrästi pahoitellen kertoi olevansa pakotettu näissä olosuhteissa julistamaan Suomelle sodan itsenäisyyspäivänä 1941.

Vähiten tunnettu yksityiskohta lienee se, että Suomen radiotiedustelu avasi Yhdysvaltain diplomaattipostissaan käyttämän salakirjoituskoodin juuri näiden sodanjulistusten ansiosta. Yhdysvallat nimittäin sähkötti omalle suurlähetystölleen Helsinkiin tiedon kansainyhteisömaiden sodanjulistuksesta ja kun Hallamaan väki vertaili julkisuuteen annettua tiedotetta ja salakirjoitettua viestiä, koodi aukesi.

Toivon mukaan kaikki nämä leikkisodat on muistettu myös lopettaa rauhansopimuksella.

Näitä uusia sodanjulistuksia näytti eilenkin olevan ilmassa runsaasti presidentinlinnassa. Tuntuivat olevan kuitenkin enemmän sisällissotia. Aamun lehtien mukaan pukuloisto oli linnassa häikäisevä. Se sitten siitä.

Kukaan kansanedustaja ei kuitenkaan ehtinyt päivällä Hurstin juhliin Hakaniemeen. Osa ministereistäkin oli nostanut kytkintä hyvissä ajoin ja lähtenyt muihin maihin. Voidaan kuitenkin sanoa niin, että tilanne on niin pitkään kohtuullisen hyvä, kun linnan kutsuille osallistuu prosentuaalisesti suurempi osa elossa olevaa valtioneuvostoa kuin elossa olevaa marskin ritarikuntaa. Eilen Valtioneuvosto vei vielä voiton, mutta edessä voi olla toisenlainenkin tilanne.

Presidentin tervehdykset olivat lämpimät niille, jotka olivat oikeaa asiaa kannattaneet ja oikeaa mieltä asioista. Niille, joiden kanssa sukset olivat ristissä, presidentiltä ei ylimääräisiä juttuja kättelyssä liiennyt.

No, kadetti pyörtyi ja joku haettiin ambulanssilla pois. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Illan käänteisin kohokohta oli ilman muuta se, kun linnaan kutsutulta lumilautailijalta kysyttiin, mitä temppua hän juuri nyt harjoittelee, eikä kaveri osannut selittää sitä temppua suomeksi, eikä juuri muullakaan kielellä.

Arkisin ja julkisuutta kosiskelevin temppu taas oli puhdistella 2 miljoonan katsojan edessä Arajärven hilseet takista pois.

Lepopäivän ratoksi

Ironista kyllä, tämän itsenäisyyspäiväni silppuavat viipaleiksi monet työhön liittyvät seikat. Enää minua ei uhkaa ryssä eikä lahtari, ei puniikki taikka Iiivana. Tänään, itsenäisyyspäivänä minua uhkaavat työ, elämän silppuaminen, velvollisuudet, lisäkoulutus ja henkinen loppuun palaminen.

Vihollinen on tässä sodassa aika ovela ja kavala sissi, joka hiipii selustasta, harrastuksista, töistä taikka mistä vaan kimppuusi ja pilkkoo sinut palasiksi.

Puolustusstrategioita on oikeastaan kaksi. Se mitä meille normaalisti kaupataan, perustuu työtehon säilyttämiseen, ylimääräisen hylkäämiseen ja työnantajan hyväksi toimimiseen. Onnellisuus syntyy sitten Adam Smithin ja Weberin oppien mukaisesti yleisen toimeliaisuuden kohonneena lisäarvona, joka palkitsee sinut sitten joskus, ehkä.

Vähän toisenlaisen lähtökohdan näyttää ottaneen Sampsa Kiianmaa perjantaina julkaisemassaan sähköisessä kirjasessa ”Työn hyväksikäyttö, onnellisuuden tavoittelijan opas työelämässä. Kirja on vapaasti luettavissa täällä.

Kiianmaan yksi keskeinen teesi on se, että ihmisen vapaa-aika ei ole vain tauko työstä, jotta ihminen jaksaisi taas tehdä töitä lisää ja loputtomasti. Kiianmaa vannoo oikean joutilaisuuden nimeen, flow- kokemuksen merkityksellisyyteen ja työn tehostumisen tulosten oikeaan kohdentamisen nimiin. Hän perustelee asioita sillä, että viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana työn tehostuminen on ollut niin suurta, että jos se olisi ohjattu palkankorotusten asemesta työajan lyhennyksiin, pekkasia olisi kertynyt jokaiselle niin paljon, että työviikkomme olisi 4-päiväinen.

Keskeinen asia Kiianmaan teeseissä on se, että taloudellisen kasvun jatkuminen ei enää nosta hyvinvointiamme ja onnellisuuttamme. Tästähän me olemme saaneet jo virallisiakin kannanottoja ja ilmastokokoukset pohtivat toimintamme tuloksia , nyt vain vähän murheellisessa muodossa.

Kiianmaa kysyy sangen aiheellisesti että kuka on puolestasi päättänyt sen, että status, sinun arvokkuutesi ja menestyksesi määräytyy asemasi ja omaisuutesi koon perusteella ?

Tillman alleviivaa myös sen hupaisan havainnon, että vaikka suurin osa suomalaisista ei usko rahan tuovan onnea, kavahdamme rahasta luopumista tai palkan vapaaehtoista alentamista, vaikka saisimme niin ostettua juuri sitä vapaa-aikaa lisää.

Kiianmaan e-kirjanen on piristävä poikkeus työnmuuttumisen saarna-aukeilla. Juha Siltalan teos oli aikanaan musertava laajuudessaan, asiantuntijuudessaan ja profeetallisuudessaan. Kiianmaan kirja asettuu janan toiseen ääripäähän. Hän perustelee asioita lähteillä Siltalan tapaan, mutta hänelle riittää 44 sivua ja muutama lähde.

Tillmanin synkässä nuoruudessa Kiianmaan filosofia oli kiellettyä ja kauhistuttavaa. Yhtenäiskoulun aulan seinässä luki suurin kirjaimin ”Ora et labora”. Rukoile ja tee työtä. Romaanin lukeminen oli selvää joutilaisuutta ja pahimmillaan syntiä. Siinä yhteisössä blogin kirjoittaminen olisi ollut selvästi syntiä, ehkäpä jopa perisyntiä, sillä semmoinen voisi houkutella muutkin kirjoittamaan ja näin saisi monen ihmisen ajatukset karkaamaan pois työn teosta.

Kiianmaan kirjasta lukiessa mieleeni tulevat eilisessä päreessäni esiintyneet ihmiset. Romaaniyhteisö ja R-kioskin hevosveikkaajat eivät huomisesta huolta kanna. Molemmat osaavat oman asiansa, tekevät sitä antaumuksella, saavat siitä suurta nautintoa ja kuljeskelevat enemmän tai vähemmän rehvakkaasti, kädet taskuissa , pikkukengissä pakkasessa ja mersun ovet paukkuvat niin, että huurre koivuista tippuu.

Huomenna on 6 tuntia luentoa, 2 tuntia työnohjausta, yksi tunti kokousta ja kolme tuntia tentin kirjoittamista ja korjaamista. Ehkä olen vähän sarkastinen ja kyllääntynyt. Oppilaitosmaailmassa viimeiset viikot lukukausien lopuissa ovat aina tämmöisiä. Nuorisoa ajetaan pistimillä uhaten ylös vuorenrinteitä, kohti voittopalkintoa ja joululomaa. Opetamme heitä jo kovaa vauhtia siihen, josta Kiianmaa varoittaa.

Ihmispareja

Kävin äsken kioskilla. Siellä oli paljon miehiä seuraamassa hevosten juoksua ja vedonlyönnin ilmapiiri oli tiheä ja oikeastaan, vain hevosten kavioiden ääni ja raviradan tuoksu puuttui pienen kioskin ilmasta.

Edelläni saapui uuden karhealla mersulla paikalle keski-ikäinen romaanipariskunta. Ikäiseni pitkähameinen rouva kiirehti kioskin ovelle ennen miestään. Hän avasi oven, piti sitä pari sekuntia auki miestään varten ja kun aviomies oli nahkatakissaan mennyt sisään, nainen seurasi perässä.

Valtaväestön keskuudessa en ole nähnyt kunnioitusta ja kohteliaisuutta esitettävän näin päin. Koko episodi tuntui hassulta ja jotenkin tunsin olevani jossain kaukana, feodaalisessa yhteiskunnassa satojen vuosien päässä nykyajasta.

Muutenkin kioskilla oli kiinnostavaa nähtävää. Syksyllä saapunut roolipeleihin hurahtanut miesoppilaani oli valikoimassa tyttöystävänsä kanssa video-filmiä iltaa varten. Tämä nuorimman kurssin eksoottinen poika oli näköjään löytänyt kainaloonsa valmistuvan kurssin yhtä eksoottisen naisopiskelijan. Heillä ikäeroa taitaa olla 5 vuotta.

Kumpikin näyttää tehneen pitkän matkan maan ääristä meille ja kohtalo näyttää varanneen heille lopulta sopivan vastaparin. Pojalla oli pitkä, musta, jalkoihin ulottuva musta talvitakki, vyötäisillään kirkkaan punainen huivi ja kaulassaan suuri amuletti jostain roolistaan jossain pelissä.

Pikkuisella punkkaritytöllä näytti olevan samat ketjut lanteillaan ja samat paksut saappaat jalassaan. Ne olin hänellä nähnyt jo 5 vuoden ajan, lähes joka päivä.

Olisin halunnut päästä näkemään, minkä elokuvan he vuokrasivat, mutta yritin olla häveliäs ja toimittaa omat asiani eleettömästi. Turhaan kuitenkin pelkäsin heidän kohtaamistaan, sillä rakastunut pari oli niin totaalisesti syventynyt toisiinsa. Hevoset ja minä olimme heille ilmaa.

Kohtasin heidät vielä marketissakin. He olivat edelleen toisiinsa syventyneinä, rakastuneina, kulkivat käsi kädessä autuaan tietämättöminä siitä, että tänään he pääsevät tähän tekstiin ja tekevät itsestään pienen pienellä tavalla kuolemattomia.

Olkoon heidän itsenäisyyspäivänsä huomenna auvoinen kuin Aleksis Kiven romaanin loppu.

Hehku

Nyt tarvitsen apuanne. Huomenna haluan juoda illemmalla hehkuviiniä pimeyden keskellä ja itsenäisyyspäivän aaton kunniaksi. Ongelma on siinä, että minulla ei ole reseptiä, enkä ole vielä ehtinyt kaivaa mistään mitään tietoa Googlen syövereistä.

Kaipaan nyt nimen omaan saksalaisen hehkuviinin reseptiä. Lokakuussa join sitä Bremenissä ja se tuntui oivalliselta juomalta kylmyyden keskellä. Glogi on minusta liian makeaa ja äitelää. Samoin se Alkossa myytävänä oleva hehkuviini on liian makeaa ja vähän liian vahvaakin.

Jos joku ystävällinen lukijasielu nyt tietää, miten ne saksalaiset maustavat sen viininsä, olisin kovasti kiitollinen. Uskon, että vastaus löytyy jostain netin syvyyksistä, mutta luotan enemmän teihin , lukijoihini ja maailman matkaajiin.

Tarkoitan nyt siis sitä laimeahkoa, kuumaa ja mausteista Gluhwein - juttua, jota jokaisella saksalaisella joulutorilla tarjotaan.

Perusainetta, eli punaviiniä, on varattu riittämiin huomisia kokeiluja varten. Kaikki ehdotukset ja reseptit otetaan kiitollisuudella vastaan.

Pokkaa etukäteen.

Viimeinen niitti

Nyt taisi pääministerin omaan puolueeseen kolahtaa oikein kunnolla ja pitkässä juoksussa saattaa jopa sattuakin. Uutisen mukaan joku turha-julkkis ilmoittautuu maalaisliittolaiseksi ja ihastelee puolueen kykyä hoitaa asioita.

Keskusta -maalaisliitto on selvinnyt maaseudun murroksesta, elinkeinorakenteen muutoksesta, jalasmökistä, Kekkosesta, Ikea-reissuista , uuniperunoista ja lautakasoista. Mutta tästä se ei enää selviä, se on varma.

Pahinta on se, että Mannerheimkin on vedetty mukaan tähän tykkäämiseen. Kyseinen julkkis ilmeisesti tuntee Mannerheimin hyvinkin, koska toteaa, että ” Mannerheim on kiva mies”

Vähän on kuitenkin jo voiton jälkeen nuorelle miehelle tullut takkiin ja puun takaa on julkisuus päässyt poikaa täräyttämään:

"Tää on kyllä outoa. Yhtäkkiä saan niin paljon palautetta, että ahdistun välillä. Kaikki tietävät, kuka mä oon."

Niin. Tuohon voisi oikeastaan sanoa melko tyhjentävästi, että oma vika.

Kuka käski mennä.

Sininen ja valkoinen

Valokuvatorstain aiheena on tänään sininen ja valkoinen.

Mieleni teki kuvata pari valkoista lautasta sinisellä pöytäliinalla. Semmoinen olisi ehkä kuitenkin ollut tyylitöntä ja sopimatonta käytöstä valtaapitäviä ja esivaltaa kohtaan. Tasavallassakin lienee kohtuullista edes näytellä kuuliaisuutta ja kunnioitusta. Oli sitten kyse lautasista tai laudoista.

Tämän viikon suurena teemana tuo tämänkertainen valokuvatorstain aihe tietenkin puolustaa paikkaansa ja menettelee. Siksi minäkin lopulta päädyin vähän kliseiseen tulkintaan sinisestä ja valkoisesta. Sanotaanko kansallisromanttiseen. Joutsen siinä yrittää syödä muuttomatkaa varten evästä järven pohjasta.

Samalla mietin sitä, mikä usein muutoinkin tulee mieleen; Talvisota, sisällissota, jopa jatkosotakin ovat useimpien muistoissa mustavalkoisia. Verta ei hangella näy, taivas on harmaa, miehet likaisia ja väsyneitä. Haavoittuminen näkyy valkoisena siteenä, asentona paareilla ja epäluonnollisena asentona. Tuska, kauhu ja kollektiivinen muisto rakentaa lopulta harmauden päälle sinivalkoisen myytin, jonka tehtävä on peittää harmauden ja veriset riekaleet, niiden viimeisemmätkin rippeet.

Siksi minä ehkä nautin Maamme-laulusta ja Porilaisten marssista enemmän kuin lipusta. Lipun koodisto on pakottava ja ahdistava. Isänmaallisten laulujen maailma antaa mahdollisuuden sentään vaikenemiseen ja mykkyyteen, suun aukomiseen muiden tahtiin ja omien asioiden miettimiseen.

Kuva aukeaa klikkaamalla lisää.

Yhteen soppii.... tai sitten ei

Maarianhaminan kirkkoherra on saanut potkut työstään. Häneltä ei oikein yhteiselo suju puolison kanssa ja siitä johtuen sitten Porvoon piispa on päättänyt panna miehen viralta. Asiassa ei liene mitään riideltävää, sillä tämä Vikström lienee myös ruotsinkielinen, joten asian takia ei Ahvenanmaan tarvitse irtaantua Suomesta, eikä lintujen kevätlahtausta lisätä. Hankalaksi asian tekee se, että näitä eroja on kertynyt paimenelle jo viisi kappaletta.

Näistä viidestä puolisosta ei mainita, mitä sukupuolta he ovat, mutta koska kyse on kirkkoherrasta ja kirkollisista avioliitoista arvatenkin, mieleen tulee näitä eronneita naisia miettiessä Arto Paasilinnan romaanit.

Olen illalla ja yöllä vähän pohtinut tuota tapausta ja miettinyt, mistä tuommoinen epäsopivuus voisi johtua. Hankalaahan se on, jos etsii milli-kokoiseen pulttiin sopivaa mutteria ja laatikko on täynnä tuumakierteistä tavaraa, joka kiertyy pultin ympäri puolitoistakierrosta, mutta sitten alkaa ahdistaa. Voi sitä tuumakokoa tulla viisikin kappaletta peräkkäin, myönnetään.

Lööpit eivät oikein anna selvää kuvaa siitä, minkä ikäinen kirkkoherra on ja millaisella frekvenssillä hän on yrittänyt avioliiton satamaan purjehtia. Ainakin voisi sanoa noin yleiseksi lohdutukseksi sen, että kun asianomainen on varmasti elämässään vihkinyt kymmeniä pareja ja päässyt toimitusta itse näin aitiopaikalta seuraamaan, ja itsekin viisi kertaa käytävää pitkin tallustellut morsion kainalossa, asian ei enää pitäisi jännittää, vaan kuudennella kerralla tunne on jo levollinen ja asian voi hoitaa seuraavalla kerralla yhtä tyynesti kuin kalastuskortin lunastamisen Itellan tiskiltä.

Niin, tietysti jutun todellinen ydin saattaakin olla siinä, että kirkkoherra arkipäiväistänyt koko upean riitin ja nauttii sitä liian usein. Kertakäyttöriitti on muuttunut osaksi arkea. Hääkakku on leikattu ja jo kohta käy ilmi joku morsion pikku vika, joka iltaa myöten alkaa sulhasta harmittaa siinä määrin, että aamusella sirkeäsilmäinen diakonissa näyttää jo omaa vastavihittyä hehkeämmältä.

Nyt kaikilla julkisuuteen pyrkivillä naisilla asuinpaikasta ja kielestä riippumatta onkin oiva hetki hankkiutua rouva numero kuudeksi ja saada runsaasti julkisuutta ajantäytelehdistössä.

Todellinen syy varmaan naisasianaisten mielestä on siinä, että mies on kykenemätön tuntemaan syviä tunteita ja käyttää julmasti naisia näin hyväkseen.

Oli miten oli, olisi kuitenkin mukava tietää, lähettääkö kirkkoherra kaikille entisille vaimoilleen joulukortit ja tyytyykö hän perinteiseen ja yhtenevään tervehdykseen, vai kirjoittaako hän jokaiselle naiselle yksilöllisen, sovittelevan ja joulun henkeen sopivan viestin ja kuulumiset.

Uutisessa ei muuten kerrottu sanakaan lapsista. Jos heitä on, epäilemättä ajantäytelehdistö heistä kertoo meille, viimeistään viattomien lasten päivänä.

Tällä kertaa olenkin tätä mieltä

Haaleasti punertavan vasemmistolaisen puolueen puheenjohtajatar puolusti eilen iltauutisissa presidentin osallistumista EU:n huippukokouksiin. Minua ruudun tällä puolella asia vähän hymyilytti. Parlamentarismin ja kansanvallan äänitorvena toiminut puolue toimii edelleen eteen sattuvissa asioissa kuin tuuliviiri. Sanotaan ja tehdään aina kulloisessakin tilanteessa sitä, mikä näyttäisi olevan omalta kannalta hyödyllistä ja toisten kannalta huonoa.

Jos ihan oikein muistan, sellaista ilmiötä nimitetään opportunismiksi ja henkilöä opportunistiksi. Hieno sana. Sen voisi suomentaa vaikka sanalla demari.

On tosin myönnettävä, että siinä puolueessa on ollut myös aidosti hölmöjä kansanedustajia ja ministereitä, jotka eivät ole ymmärtäneet edes omaa parastaan, vaan törmänneet lopulta tunnelin peräseinään.

Muita kuuluisia opportunisteja ovat tietenkin urheilijat. Siinä hommassa usein on hyödyllistä ja helppoa selittää kaikki omaksi parhaaksi ja vähätellä muiden saavutuksia. Siinä hommassa on hyvä napsia hormonia napaan julmistella vastustajalle ennen lähtöä. Siitä voi olla apua itse suorituksessa. Asia on erittäin ajankohtainen juuri nyt, sillä kohta valitaan taas Suomen opportunistijoukkue Vancouveriin.

Oikeastaan, jopa opiskelijakin voi olla kovan luokan opportunisti iltapäivän tenttitilaisuudessa. Hän yrittää selittää minulle essee- vastauksessaan kaikkea sitä, mitä hän sattuu tietämään, mutta jos hän on tunnilla tarkasti kuunnellut opetusta, hänen on helppo kirjoittaa niitä opettajan kaikkein rakkaimpia ajatuksia paperille ja näin saavuttaa ehkä tovereitaan parempi arvosana.

Taidamme kaikki olla opportunisteja. Harvapa meistä antaa viluiselle edes toiseksi viimeisintä ihokastaan, miettimättä edes vähän sitä, mitä minä siitä hyödyn. Tämä koko maailmamme taitaa olla kovin opportunistinen.

Luultavasti pääministerikin havaitsi tässä lautasjutussa nyt mahdollisuutensa olla opportunisti ja kohottaa vähän olemattomaksi huvennutta profiiliaan.

Nyt pääministeri joutuu kuitenkin palloilemaan sitten yksin ja orpona EU-kokousten ryhmävalokuvauksissa ja coctailtilaisuuksissa. Matti ei muutenkaan ole näytänyt kovin luontevalta ja seuralliselta niissä valokuvaus-tilanteissa ja kieltämättä sitä tulisi itsellekin orpo olo yksinään drinkki-tilaisuuksissa , jos kädessä on lasi omenamehua.

Nyt kun sitten pääministeri tulevaisuudessa on yksin reissussa, sitä on ehkä otettava vähän sosiaalisempi ote tuohon hommaan ja mentävä small talk –myllytykseen. Onneksi vierailla kielillä sanat ”lauta” ja ”lautanen” ovat niin paljon toisistaan eroavia sanoja, että Matin on niistä hyvä pikkuisia anekdootteja vääntää, eikä asiat mene vitseissä sekaisin.