Eetosta ja lyrikkaa

Taitaa olla nyt likellä niitä kellonaikoja tämä ehtoo ja alkuyö, jolloin Adolf Ehnrooth kohteliaana miehenä 70 vuotta sitten aukaisi ladon oven, kun hän ja Jorma Gallen-Kallela olivat menossa pidättämään venäläisen pommituskoneen miehistöä. Huonostihan siinä sitten kävi. Niin sanotaan, että Gallen-Kallela olisi ollut sodan ensimmäinen upseerivainaja.

Muilla rintamilla tavallisia kaatuneita alkoi tulla jo aamusta asti.

Minun sotamuistoni rajoittuvat isoisäni pariin vahingossa lausuttuun lauseeseen ja naapurin miehen mahassa olleeseen arpeen. Siitä kohtaa häntä oli ammuttu läpi.

Isoisä sanoi ampuneensa sotareissulla 5 laukausta kiväärillä.

Sitten tunsin yhden konepistoolimiehen, joka ei koskaan puhunut sodasta sanaakaan. Hän vain riimitteli heinäpellolla runoja, nauratti meitä lapsia jutuilla. Hän teki päivän aikana kymmeniä runoja ja niissä kaikissa oli täydellinen loppusointu-rakenne ja ne kertoivat pellolla työtä tekevistä heinämiehistä ja –naisista. Ja lapsista. Jokainen pääsi päivän aikana moneen runoon mukaan.

Kuumana heinäkuisena iltapäivänä jaksoimme olla pellolla pelkästään sen vuoksi, että saisimme kuulla oikean runon itsestämme. Pieni lapsi tunsi olevansa kaiken keskipisteenä.

Piti vain odottaa maltillisesti sitä hetkeä kun suoni puhkesi.

Sodasta ei saanut puhua. Ymmärsimme sen, että hän oli joutunut 18 vuotiaana konepistoolin kanssa sellaisiin töihin, että niiden jälkeen heinäpellolla olo oli helppoa ja lystikästä hommaa. Puhuttiin sitäkin, että hän olisi ollut Ahti Vuorensolan kuuluisassa autokolonnassa Äänisen rantatiellä 1944.

Me emme vielä silloin ymmärtäneet sodan kauhuista mitään, vaan kuuntelimme onnellisina värssyä toisen perään. Ne voittivat kansakoulun lukukirjan kuluneet säkeet, sillä näissä runoissa esiintyi oikeita ihmisiä.

Ja kun sitten mentiin syömään, joskus sattui niin, että tämä konepistoolimies puhui kaikki asiansa tuvassakin riimitellen, kunnes taidekokemuksen hysteria tarttui meihin kaikkiin työmiehiin ja ruokapöydän ympäröi hymy ja onnellinen tyrskähtely.

Onko tukka hyvin, tunnetko tuoksun ?

Maailmalla on kuulemma olemassa herra, joka kerää kuuluisuuksien hiuksia. Tämä John Reznikoff on nyt sitten anteliaasti , ilmeisesti hyvää korvausta vastaan luovuttanut tukun Michael Jacksonin karvoja My DNA –parfyymitehtaalle.

Tämä tehdas sanoo pystyvänsä uuttamaan hiuksista dna:n ja sitä kautta ko. henkilön tuoksun. Kohta markkinoilla on siis parfyymia, joka tuoksuus Michael Jacksonille. Samainen yhtiö myy myös niin ikään edesmenneiden Elvis Presleyn, Marilyn Monroen sekä Napoleon Bonaparten geeneistä valmistettuja tuoksuja.

Tillman pahoittelee Suomen Keskustan puolesta suuresti sitä, että UKK-partavettä ei ainakaan tällä systeemillä saada ensi kesän puoluekokoukseen myyntiin.

Mutta muuten liikeidea osoittaa amerikkalaisen yhteiskunnan suunnatonta kekseliäisyyttä ja tuotteistamiskykyä. Kaikki on hyödynnettävissä ja kaikki hyödynnetään. Tässä näette, miten Reznikoff esittelee kokoelmaansa televisiotoimittajalle. Napanöyhtä-kerääjät ovat pelkkä kuriositeetti tämän kaverin rinnalla.

Viikonloppuna saimme lukea aviiseista, miten eräs pariskunta oli onnistunut ujuttautumaan Valkoiseen Taloon ruokapitoihin. Nyt he sitten kaupittelevat tarinaansa lehdille ja epäilemättä kohta asiasta on tekeillä elokuva.

Adventtisunnuntain iltapäiväpuuhia

Pirjo Hassisen esikoisromaani Joel ilmestyi vuonna 1991. Kirja kuvaa maailmaa ennen matkapuhelimia, se kuvaa maailmaa ja ihmisiä, jotka eivät edellisestä lamasta vielä tienneet mitään. Siksi kirjassa ruumiillisuus, seksuaalisuus ja nuoren naisen fantasiat nousevat niin selvinä esille.

Miksikö minä semmoista luen? No tietenkin siksi, että opintoihin ja meneillä olevaan Moodle- kurssiin kuuluu nyt tällä kertaa tämmöinen tehtävä.

Nykymaailman seksuaalikoodisto ja muu viitekehys ovat muuttuneet niin paljon 20 vuodessa, että jäljelle on jäänyt vain oleellinen. Nyt kirja tuntuu hupaiselta, kömpelöltä ja jopa naivilta.

Maria Tammisto opettaa työväenopistossa venäjää. Hänen elämänsä on turvallista ja tavallista. Kirjailija antaa ymmärtää että venäjänkielen iltaopetustunnit antavat Marialle tyydyttävän toimeentulon. Marian äiti, Maire Tammisto pitää naisten alusvaateliikettä maaseudun kaupungissa olevassa liikekeskuksessa. Maria käy silloin tällöin auttamassa äitiään, vaikka liikkeessä on ennestään jo pari apulaista.

Hassinen kuvaa muutenkin hyvin ohuesti ja kummallisesti 1990-luvun alun liike-elämää. Suurta fantasiaa on se, että alusvaateliike antaisi elannon omistajalleen ja kahdelle apulaiselle. Lamastakaan ei kukaan puhu mitään ja koko kirjasta löytyy vain yksi nousukaudesta kielivä repliikki. Kirja elää siis tavallaan välitilassa. Kirjailija on joko tahallaan, tai sitten kokemattomuuttaan jättänyt esikoisteoksessaan yhteiskunnan kuvaamisen vähälle huomiolle. Kirja on vanhaa viiniä. Seksuaalisuuden viitekehyksessä ehkä hyvinkin luotaavaa, mutta muuten aika on jauhanut vääjäämättä kuvauksen hassuksi.

Marian isä on kadonnut jonnekin. Muutenkin Marian suhde miehiin on häilyvä ja epäilevä. Äidin uusi miesystävä ei löydä sijaa Marian sydämessä ja lopulta Maria menettää tämäkin isähahmon. Marian ympärillä pyörii myös Otto, serkkupoika, jonka kanssa Marialla on puoli-eroottinen ja nöyryyttävä kokemus nuoruudessaan. Tätä nöyryytystä ja sen voittamista kuvataan kirjassa Otto-serkun toistuvina, hieman lapsekkaina lähestymisepisodeineen. Maria pystyy pala palalta murtaman nuoruuden häpeän pieniksi siruiksi ja polkemaan ne jalkoihinsa.

”Maria oli ollut koko opiskeluaikansa kesätöissä äidin liikkeessä, tavallisena myyjänä tosin, mutta siinä kaikessa oli ollut opiksi ottamisen leima. Välistä hän oli tuntenut itsensä tirkistelijäksi, välistä ahdasmieliseksi puritaaniksi, joskus jopa lääkäriksi tai joksikin muuksi mielensä kovettaneeksi, joka oli tottunut näkemään paljaita yläruumiita, hiostuneita rinnan alusia, märkiä kainaloita ja lihakkaita nännejä”

Marian maailma muuttuu kuitenkin. Hän ryhtyy tarkkailemaan ympäristöään avoimin ja kirkkain silmin. Aluksi seksuaalisuuden ja fantasian kohteena ovat äidin liikkeessä olevat naisten alusasut. Niiden maailmaa kirjailija kuvaa Marian välityksellä ja kertoo samalla vähän kerrallaan Marian heräämisestä omien tuntojensa ja elämänsä tulkiksi.

- Okei, minä otan nämä, hän sanoi, ja ennen kuin Maria ehti tajuta, nainen oli irrottanut liivit yltään

Naisen yläruumis oli häkellyttävän paljas ja alaston. Hänen rintansa olivat kauniit, intiimit ja ruskeat. Maria huomasi kimaltelevan sormuksen naisen vasemmassa kädessä. ja äkkiä hän ajatteli naisen miestä, joka varmaan leikki vaimonsa rinnoilla ja joskus, puolileikillään puristaa niitä ja sanoo: mitäs minun Emmanuelle. Nauraisiko tuo nainen ?

Marian elämään ui mies, väritön harmaa tutkija, Jyrki, joka asuu kerrostalossa pubin yläkerrassa. Jyrki on hellä ja rauhallinen yliopistomies, joka tutkii hassuja sosiologisia laadullisen tutkimuksen juttuja. Jyrki täyttäisi hyvin puuttuvan isä-palan Marian elämän palapelissä , mutta Maria näyttäisi kaipaavaan kuitenkin aivan toisenlaatuista elämää ja maailmaa. Hänen eroottinen heräämisensä täysivaltaiseksi naiseksi on alkanut ja Jyrki voi olla Marialle vain väliporras elämässä.

Jyrki auttaa Mariaa taloustieteen ongelmissa, avustaa tietokoneen käytössä ja on valmis rohkaisemaan Mariaa ja yrittää liittää Marian elämään oman nuhruisuuteensa ja alusvaateliikkeen eroottiseen tunnelmaan. Yhdistelmä tuntuu vieraalta ja tuhoon tuomitulta.

Kun Hassinen kuvaa Jyrkiä ja tietokoneita, tuloksena on lähes yhtä koominen yhdistelmä kuin takavuosien kioskikirjallisuudessa selostetaan poikaystävien auton rasvausta ja pesua.

Venäjän tunneille käy Joel, bodaava lihaskimppu. Maria ryhtyy miettimään elämäänsä uudella tavalla. Fantasioina palvelleet pitsiunelma- alushousut ja sukkanauhaliivit saavat Marian mielessä nyt maskuliinisen muodon; Joelin lihakset, Joelin iho ja Joelin vasemmassa lahkeessa oleva ”patukka” saavat Marian fantasiat ohjaamaan häntä yhä voimakkaammin.

Ja sitten oli Joel. Joel Leiwo. Hänet ensikertaa nähdessään Maria oli kokenut ylitsepääsemätöntä halua tirskahtaa nauruun.
Maria ei ollut ikinä, ei milloinkaan nähnyt sellaisia lihaksia. ……

…..Pöyhistelevästi lihakset kivisen pulleina Joel oli ristinyt kätensä pulpetin kannelle, pyyhkäissyt sitten otsaansa lyhyen tukan alla ja kuivannut kättään reiteen, joka oli Mariasta näyttänyt ihan luonnottomalta. Kuin kivipaadelta, joka oli katseen alla alkanut muuttua tykkiväksi lihakseksi tai päinvastoin.

Hassinen käyttää tunteiden liikenteenohjaajana kuolemaa. Keino on ehkä vähän kliseinen ja kulunut, mutta Hassinen vahvistaa toivotun tuloksen kahdella kuolemalla ja yhdellä vakavalla sydänkohtauksella. Sairaalan iltaöisestä odotushuoneesta muodostuu käännekohta suhteessa Joeliin. Fantasiat ryhtyvät riehumaan Marian sisällä yhä voimakkaammin ja lopulta Marian on tehtävä päätöksensä.

Äkkiä syntynyt halu kuin kasvatti ylimääräisiä silmiä Marian kehoon; hän näki Joelin joka puolelta, vaatteet ylla ja alasti. Heitä oli juuri hipaissut rakastelun mahdollisuus, ja Maria tunsi miten siitä oli kasvanut tulvahtamalla sietämätön, itkunsekainen nälkä.

Tuttu ja turvallinen Jyrki saa mennä, kansalaisopiston venäjänkielen opettaminen loppuu ja tilalle tulee Joel, alkukantainen lihaskimppu värinöineen ja alusvaateliikkeen loputtoman eroottinen maailma. Maria tekee valinnat lopulta tietoisesti, harkiten ja itseään ruokkien aikuisen ja itsenäisen naisen tavoin.

"Huulien ensimmäinen kosketus oli kuin räjähdys. Kuitenkin, ulospäin, se aiheutti Mariassa vain lyhyen henkäisyn, joka purkautui sierainten kautta. Joelin suu oli raollaan, hänen huulensa pehmeän ja kovan välimailta, sisäpinnalta herkän kosteat. Maria pusersi huulensa niitä vasten ja työnsi kielenkärkensä Joelin avautuvia hampaita vasten, kunnes tavoitti Joelin kielen

Nussi minua, Maria ajatteli nostaessaan katseensa koskettamaan hellästi Joelin kasvoja”

Ilmestyessään Hassisen romaani sai jonkin verran huomiota. Pidettiin toisaalta rohkeana ja kannustettavana naisen seksuaalisuuden avointa kuvausta, toisaalta taas kritisoitiin kuvauksen lähtökohtia. Lukijakunta ei ollut tottunut siihen, että naisen seksuaalisuus voisi olla alisteista ja alistumiseen perustuvaa.

Nyt, 20 vuotta ilmestymisen jälkeen lukukokemus tuntuu vähän naivilta ja osoittelevalta. Olemme etääntyneet näiden vuosien aikana toiseen maailmaan. Ympärillämme on monisäikeinen fantasiamaailma, niinpä, siinä missä Hassinen pirstoo kentän lähinnä yhteisöllisen bodari-fantasian ja Marian yksityisen fantasian välille, me nykyään voimme rakentaa omamme huomattavasti rikkaammista ja monipuolisimmista valikoimista.

Peruskysymys jää silti edelleen ajankohtaisempana kuin koskaan riippumaan ilmaan: Miksi yksilön omat fantasiat edelleen ohjaavat yksilöä niin voimakkaasti, että niillä voi aiheuttaa yhteentörmäyksen itsensä ja yhteisön välillä. Hassisen romaanissa päähenkilö pystyy parhaaseen nousukauden tyyliin lopulta saavuttamaan oman fantasiansa täyttymyksen ilman yhteisön estämistä. Tietokoneet, porvarillisuus, yliopistomaailma ja pettymykset mieskokemuksissa saavat väistyä kun aukeaa mahdollisuus täyttymykseen ja omaan nautintoon.

Mutta viini on väljähtynyttä. Esikoiskirjan kynnys on Hassisen kohdalla ylittynyt aikoinaan ja tie kirjailijaksi auennut. Tämän esikoisen kohdalla aika on kuitenkin ajanut ohi. Vuosien saatossa Hassisen teoksesta on tehty paljon essee-harjoituksia, pro-gradu tyyppisiä luotauksia ja muita analyysejä. Varmin tae kuitenkin suurelle hiljaisuudelle tämän kirjan osalta on se, että tätä kirjaa lopultakin aika harva haluaa lukea toiseen kertaan.

Pidättäkää tavanomaiset epäillyt !

Kohta Venäjällä ahdistellaan taas vieraita kulttuureita ja Kaukasuksen asukkaita.

Oivallisen sopivasti nimittäin sattui vakava junaonnettomuus. Sen tutkinta olisi saattanut sen valtion menetelmillä mennä ihan syteen ja saveen, joten varmuuden vuoksi piti järjestää toinenkin pommi räjähtämään.

Siitä ei ole kuin viikko, kun nykyinen presidentti arvosteli kovin sanoin entisen presidentin, entisen KGB- miehen ja pääministerin hallinnoimaa puoluetta. Vastaus saatiin nopeasti.

Syyllisiä on nyt sitten sopivasti koko Kaukasus täynnä ja niiltä seuduilta kotoisin olevia siirtotyöläisiä pitkin Venäjää vaikka kuinka.

Vanhan dekkarin sanoin voisi sanoa hyvin:

”Pidättäkää ne tavanomaiset epäillyt !”

Kirjoittaminen

...
..
.

"Kirjoittaminen on etenemistä seutuihin, joista ei ole karttoja. Sitä tekee sillä riskillä, ettei voi tietää, mitä vastaan tulee. Eikä pitää varmana, että kohdattu ketään miellyttää, sen enempää tekijää kuin lukijoita"

Markku Envall: Mikä keisarin on

Rankka maa tämä Härmä, olit oikeassa Sofi !

Joku tumma nainen on laitattanut 2,5 viikon ikäiselle lapselleen korvakorut. Ja lehti kertoo asiasta naama messingillä.

Tavallisesti en ole näiden iltapäiväaviisien juttuja juuri noteerannut, mutta kun tuo mainos tuohon ruudulle väkisin avautui, niin minkäs teet. Kauhu ihmiskunnan tilasta saa mieleni säkenöimään. Sofi Oksanen on ihan oikeassa tämän valtakunnan asioita kommentoidessaan.

Kuka ihmeen Martina Aitolehti ? Pitäisikö mun jotenkin tuntea tuommoinen suuruus, tai hänen miehensä ?

Ensi viikolla mennään varmaan ottamaan pikkutytölle tatuointi tissiin tai peffan päälle ? Ja kesäksi vauvalle laitetaan silikonit ? Niinkö ? Ja hiusten pidennykset tietty, kun rusetti ei pysy nimiäisissä paikoillaan muuten.

Siinä sitä onkin nyt korviksissa hoitamista ja putsaamista. Mitähän neuvolan täti sanoo ensimmäisessä tarkastuksessa ? Mitähän röntgenlääkäri sanoo kun vesseli on riuhtaissut korviksen puolikkaan nälkäänsä ?

Mitähän joulupukki nyt osaakaan tuoda pikkutytölle kun korviksetkin on jo saatu ?

Mitenkähän sitä taas tässä saa unta ?

Ite laitat merkkisi...

Somerolla on kadonnut tällä viikolla postista paketteja ja kirjeitäkin on avattu. Kyseessä on ollut nk. yrittäjäposti . Itella kertoo näiden yrittäjäpostien olevan yleensä huonommin suojattuja kuin varsinaisten postien.

Tillman joutuu asioimaan viikoittain eräässä yrittäjäpostissa, joka on niin hyvin suojattu, ettei asiakas pääse lähellekään tiskiä, saatikka sitten osallistumaan itse palvelutapahtuman.

Kun lähestyy postitiskiä ao. liikelaitoksessa, huomaa elintarvikepuolen asiakkaiden suluttaneen tien tiskille ostoskärryillä parhaaseen pioneerityyliin. Vaunujen pelotearvoa on usein tehostettu ansoittamalla ne julmasti itkevillä lapsilla. Tiedätte lapsityypin. Nämä ovat juuri niitä, jotka aloittavat huudon karkkihyllyllä ja jatkavat sitä parkkipaikalle asti kurahaalareissaan.

Jos pääset näistä esteistä huolimatta tiskille, voit aivan rauhassa hengähtää. Tiskin takana ei ole ketään, sillä sinne budjetoitu henkilö tekee viereisellä kassalla kauppaa julmasti huutavien lasten äidin kanssa. Ynnä tietenkin juttelee illan vesijumppa kuljetuksista ja lasten rokotuksista saman rouvan kanssa.

Sinä aikana sitä ehtii hyvin laskea seinähyllyssä olevien lomakenippujen määrän, supermarketin katossa olevien verhoilulevyjen määrän ja tuntemiensa kirosanojen määrän.

Kun viimein luulet pääseväsi palveluvuoroon, eläkeläismummo kassajono kakkosesta änkeää sinun ja vesijumppanaisen väliin ja ryhtyy kyselemään siinä välissä sijaitsevan veikkauspisteen uusista peleistä ja ihmettelemään uutta jokerihahmoa ja pyhän toimituksen häpäisyä. Se vapautuva kassa pysähtyy matkalla sinun luoksesi juuri tämän mummon eteen ja ryhtyy palvelemaan häntä.

Siinä mielessä asia on kyllä parantunut, että nyt Itella vittuilee sinulle näitten asiamiestensä välityksellä 7 päivää viikossa ja yleensä joka ilta yhdeksään asti. Vanhassa järjestelmässä postikonttoriin ehti asioimaan vasta juhannuksen jälkeen kun vuosiloma alkoi.

Paikallinen kirjakauppa onkin hankkinut itselleen kirjevaaka – nimisen vekottimen. Minä käyn nykyään siellä, katselen vähän alennuskorista lukemista, hypistelen uutuushyllyn kalleuksia ja sitten muina miehinä kaivan kainalostani kotona tekemäni kirjeen tai paketin ja kysyn, mitähän tämä maksaa. Ystävällinen rouva punnitsee sen, kertoo lapusta lunttaamansa taksan ja liimaa merkit.

Sen jälkeen palaan äsken kuvaamaani ostoskärryhelvettiin, pujottelen itseni tiskille, etuilen onnettomien odottajien jonon ohi anteeksi hymyillen ja jätän lähetykseni tiskille, siunaten korkeampia voimia apuun, ettei kukaan jonossa oleva, taikka ulkopuolinen pölli pakettia ja sen sisältöä. Siellä on keräilyharvinaisuuksia kavereille Keski-Eurooppaan.

Lihaa, lihaa..lihaa....

Tekisi mieli vähän laittaa iltapäiväpalaa, mutta jääkaappi on aivan tyhjä ja ruokakunnan auto teillä tietymättömillä. Nepalissa lihaa olisi, mutta miten sen nyt tänne kaamokseen saisi roudattua.

Uskonnollisessa juhlassa olivat teurastaneet 20 000 puhvelia ketoon jumalattaren kunniaksi ja nyt on hyvä ja rauhallinen olo. Ei ole enää huolta sisseistä, taudeista, lukutaidottomuudesta ja nälästä.

Pahaksi onneksi kuitenkin näyttää siltä lehtikuvista päätellen, että lihat jäävät lojumaan jumalattaren käyttöön. Taivaan linnuilla ja maan pedoilla on juhlat ja kystää kyllä.

Tuosta uutisesta tulikin mieleeni se, että pitänee laittaa tiaisille ja punatulkuille ruokintasysteemit valmiiksi. Hyvähän se on tällä Suomessakin muistaa eläimiä ja vähäosaisia.

Nepaliin jouluksi tuskin kannattaa ruokapakettia laittaa, sillä ilmeisesti maassa on pöperöä riisin painikkeeksi aivan kylliksi kun uhrattavaksikin riittää.

Minua ovat aina nämä itäiset uskonnot vähän hymyilyttäneet. Ensimmäinen hymyn aihe itäisistä uskonnoista tulee yleensä heti mieleen kun näkee Lada-auton ja mieleen juolahtaa sen aikaansaamiseen vaikuttanut uskonto. Sitä rataa sitten hauskuus lisääntyy kun itään päin mennään. Kommunismin rauniot hehkuvat vielä monin paikoin, mutta kyllä senkin uskonnon nimeen on uhrattu aika suuria päälukuja elollisia olioita.

Myönnetään, että ennen Jaappania matkalla itään saattaa törmätä monen moiseen munkkiin, niihinkin jotka lakaisevat sandaaliensa edestä muurahaiset luudalla turvaan, mutta pääsääntöisesti mieleni kyllä täyttää usein kummastus ja kauhukin. Oli pää sitten ajeltu kaljuksi taikka peitetty turbaanilla, minulle herää epäily.

Kulttuurirelativismi on mukava kapistus osata sosiologian tentissä ja lomamatkalla siihen on mukava turvautua. Muuten tässä helkkarinmoisessa iltapäiväkaamoksessa on vain sitten niin älyttömän helppo käpertyä tietämättömyyteen ja ennakkoluulojen vilttiin. Jotenkin tässäkin tapauksessa tieto lisää tuskaa.

Pitäisi ehkä Wittgensteinin tavoin todeta että ” mitä emme voi tietää, siitä emme voi puhua”.

No, minä ainoastaan kirjoitin. Se taakkaani keventäköön

Runsauden pulaa

Tänään on taas runsauden pulaa aiheista. Ihmiskunta saa minut hymyilemään aamutuimaan ja huomaan olevani jo paljon paremmalla tuulella kuin herätessäni klo 5. Voin kirjoittaa monesta aiheesta ja sittenkään mielettömyyden kaivo ei tyhjene, ei edes vajene.

Jenkeissä pyykkinarut kiihdyttävät lukijoiden mieliä. Lukekaa itse. Minulla on paljon hassuja esimerkkejä asiasta, mutta tahdon säästää ne parempaan tarkoitukseen. Tänään nimittäin kotimaassakin on tarjolla hyvää ja altistavaa ironiaa.

Amerikkalaistyylisen Diili- ohjelman vetäjä , purjehtija Harkimo on tuohtunut siitä, että kaikki ei sujukaan niin kuin tv-ohjelmissa. Hänen seuransa Jokerit söheltää sarjataulukon hännillä maakuntien suureksi riemuksi.

Harkimo itse yrittää vetää Diili- ohjelmassa kovaa liikemiehen roolia ja nöyryyttää toisia pölvästejä aina kun vaan voi. Jotain pientä ilmeisesti aina saadaan aikaan , sillä ohjelma näyttää pyörivän edelleen.

Jääkiekkojoukkueen vetäminen on ilmeisesti kuitenkin niin kova diili, ettei siihen riitä edes Harkimon taidot. No, ehkä tv-ohjelman vetämisestä saa kuitenkin kohtuullisen korvauksen ja , olen ymmärtänyt, että Harkimo tykkää julkisuudesta.

Jokereiden omistajaketjuun kuuluu Harkimon lisäksi Rautakirja oy ja Henrik de la Chapelle. Tillman ei kahta ensimmäistä tunne, mutta Henrikin kanssa on oltu vuonna 1974 samassa patterissa valtion poikaleirillä taistelutaitoja treenaamassa. Hän tuntui jo silloin pätevältä ja pystyvältä mieheltä.

Tosin hänen kutsumanimekseen tuntui patterin käytävällä muotoutuvan hänen sukunimensä loppuosa. Meille suomalaisille se oli paljon helpompi keino puhutella kaveria kuin koko pitkä sukunimi. Varsinkin ärrä-vikaiset ja meihin maatiaisiin tottuneet kapiaiset olivat vaikeuksissa Henrikin hienostuneen sukunimen kanssa. Mutta erittäin pystyvä mies jo siihen aikaan. Harkimon kannattaisi harkita itse tuota tv-uraa ja laittaa Henrik vetämään lätkäjoukkuetta.

Mutta vielä pyykkinaruihin palatakseni. Jenkeissä asiassa on ainakin se hyvä puoli, että jos he kieltävät pyykkinarut totaalisesti, niihin ei myöskään sitten pimeässä törmää ja kaulaansa loukata.

Kuollut mies

Uusi villitys näyttää pesiytyneen Suomeen. Virtuaalitodellisuuden keksittyjä henkilöitä tapetaan tuosta vain, rustaamalla heistä kuolinilmoituksia ja painamalla ne lehteen.

Minulla on ollut semmoinen käsitys, että näissä kuolinilmoituksissa ja memoriam –jutuissa lehti jotenkin tarkastaan sen, että henki on todella lakannut kulkemasta ja lusikka on heitetty nurkkaan.

Jostain syystä kuitenkin näitä ilmoituksia on päässyt läpi. Hyviä ja itkettäviä ovat kuulemma olleet. Ihmekös tuo, kun ilmoituksella päätetään vajaa viikon ikäisen tyttövauvan elämä. Kyllä se itkettää paatunuttakin jäärää.

Mietin tässä marraskuu pimeydessä sitä, mikä saa ihmisen tekemään tuommoisia asioita. Meitä näyttää riittävän joka junaan ja osa näyttää elävän koko elämänsä epätodellisuuden sumussa.

Jos meikäläinen yrittäisi mielipidekirjoitusta sanomalehteen julkaistavaksi, ensiksikin ne vaatisivat täydellisen nimen tunnistamista varten, sitten ne saksisivat julmasti sitä kirjoitustani, taikka jättäisivät sen kokonaan julkaisematta.

Kuolinilmoituksissa on arvatenkin sen verran suuri kate, että lehtitalo julkaisee mielellään suomalaista tunnelmalyrikkaa . Kuolinilmoitukset eivät vielä ole suuressa määrin siirtyneet paperilta nettiin, joten avaan, että viimeisessä vaiheessa sanomalehdissä ei ole enää muuta kuin pääkirjoitus ja kuolinuutiset.

No en minä lehteä irvistele muuta kuin muodon vuoksi. Kelmejä tässä ovat nämä virtuaalihörhöt, joilta puuttuu elämä. Pisa-palkitussa peruskoulujärjestelmässä ja kahdella lamalla maustetussa kotikasvatuksessa näyttää olevan edelleen susikoiran kokoisia aukkoja.

Meillä lounaismurteiden alueella aikoinaan näiden kuolinilmoitusten laatijoista olisi kiltisti sanottu , että ne ovat Uudenkaupungin tavaraa. En lakka ihmettelemästä.

No, virtuaalihahmo Tillman voi olosuhteet huomioon ottaen kohtuullisesti ja ryhtyy kohta lämmittämään takkaa. Ja muistelemaan menneitä.

Syksyllä 1963 Länsi-Suomessa järjestettiin suuret sotaharjoitukset. Myös Till-manin koulumatkan varrelle oli ryhmittynyt laajoja sotajoukkoja. Tillman pyöräili sotilaskolonnan läpi, kunnes saapui sillalle. Sillalla oli vartiomies, joka yritti estää pienen koululaisen kulun yli sillan. Silta oli kuulemma tuhottu, eikä siitä sen vuoksi kukaan saanut mennä yli. Toisella puolella sotajoukot vielä räiskivät toisiaan.

Minä kysyin huuli pyöreänä sotamieheltä perusteluita siitä ja koetin inttää, että minun on päästävä kouluun tuosta nyt nopeasti , heti, muuten myöhästyn. Siihen tuli sitten joku kersantti, joka päästi minut läpi ja alkoi saman tien hirveästi karjumaan sotilaalle ja penäämään perusteita tämän käytökselle. Pyörän päälle noustessani kuulin viimeiseksi vain sotamiehen sanat.

Herra kersantti, en minä tiedä syytä, älkää minulta kysykö, minä olen kuollut mies.

Koiran elämä

Riemukas uutinen saa aamuni säteilemään. Vihdoinkin jotain järjellistä ja uutta tietoa, joka mullistaa ajatteluamme ja saa sikaflunssa- hässäkän näyttämään pieneltä kuin kultakalan ekologinen evän jälki.

Maailman lemmikit ovat kuulemma melkoinen kuorma tälle maapallolle. Varsinkin sitä ovat kehittyneiden maiden lemmikit. Uuden tutkimuksen mukaan ison koiran ekologinen tassunjälki on jopa suurempi kuin city-maasturin. Keskikokoisella koiralla tuo jälki on 0,84 ha . Kultakala on artikkelin mukaan sikäli harmittomampi, että sen evän jälki on vain 3,4 neliömetriä.

Tutkijat suosittavatkin uudeksi muotilemmikiksi kanaa. Se sentään tuottaa aamiaismunan vähintään joka toinen päivä.

Lemmikkieläinten ruokaan liittyvä liiketoiminta on ollut kovassa kasvukierteessä jo pitkään ja nykyinen lama vain ruokkii sitä nousua lisää, sillä käsittääkseni esimerkiksi rotukoiria rekisteröidään tänä vuonna taas huimaa vauhtia.

Seuraavaksi joku neropatti laskee tietenkin lastenvaunujen ekologisen jalanjäljen ja huomaa sen sangen suureksi.

Eilisessä ja tämän aamuisessa uutisviidakossa muuten kuhistaan semmoista , että sikaflunssa kärki on taitettu ja tautimäärät ovat laskussa. Se on hyvä. Moni riskiryhmään kuuluva ei ole vieläkään saanut rokotusta. Nähtäväksi jääkin se, että jos epidemia kuivuu kokoon ja vajoaa jonnekin adventtisohjoon jo ennen joulu, millä päättäväisyydellä peruspalveluministeri antaa käskyn rokottaa koko kansan.

Jään jännittyneenä odottamaan. Luultavasti epidemia tästä loppuviikolla kovasti riehaantuu, sillä minun kirjoituksillani on tupannut olemaan semmoinen vaikutus kaikkiin tapahtumiin, että ne asiat saavat ihan minun ajatusteni vastaisen luonteen, jahkaa olen niistä ääneen täällä puhunut.

Rajaseutu

Joku oli puhdistanut lukujärjestystäni. Huomaan koko maanantain olevan tyhjän. Ilmeisesti minun pitäisi tänään siksi tehdä kertyneitä rästitöitä, kehittää itseäni ja rustata muistilistoja tulevista aktiviteeteista. Näin joulun alla niitä meille siunaantuu kovasti. Minua kummastuttaa vähän se, miksi minun maanantaini on nyt tyhjä kun vielä viime viikolla minulla oli tunteja.

Jospa kiltti tonttu on sen tehnyt.

Joulupakettien käärintään tässä tietenkin kohta voisi ryhtyä. Katselin netistä naapureille sopivia lahjoja. Viime vuonna laitoimme Afrikkaan koulutytöille koulupukuja ja lahjoitimme siitä kertovia lahjakirjoja naapureille.

Jospa tänä vuonna rakentaisi rajaseutupaketin ja laittasi naapureille soman viestin, että näin on tänä vuonna käytetty naapurilahjontaan tarkoitetut varat.

Nuoremmille lukijoille ehkä on vähän kerrottava tarkemmin näistä lähihistorian kummallisuuksista. Rajaseutupaketti oli joulupaketti jonka usein juuri rajaseutuliitto, tai jokin muu luotettava taho ohjasi rajaseudulle apua tarvitsevalle perheelle. Jos oikein muistan, Rajaseutuliitosta sai jopa osoitteita, joihin saattoi sitten omatoimisesti paketin lähettää.

Pakettiin kudottiin sukkia, laitettiin puhtaita ja ehjiä lasten vaatteita ja sellaisia leikkikaluja, joista nuoriso katsoi voivansa luopua hyvässä hengessä ja uusien kalujen toivossa. Jouluhan lähestyi hyvää vauhtia. Tähän pakettiin saatettiin ostaa kaupasta sekahedelmäpussi ja puuroriisipaketti, mutta muuten se jouduttiin tekemään niistä tarpeista joita kotona oli. Elämä 50-ja 60- luvuilla ei ollut kovin yltäkylläistä maalikylissäkään.

Paketteja ei lähetetty Ahvenanmaalle eikä muutenkaan ruotsinkieliselle rajaseudulle. Meillä kaikilla oli semmoinen käsitys, että niillä alueilla tultiin hyvin toimeen muutenkin. Äitini siirtokarjalainen tausta ohjasi myös tehokkaasti avun noiden evakko-vapaiden raja-alueiden ulkopuolelle. Muistan meiltä lähteneen usein paketteja Sallaan, Kuhmoon ja Pelkosenniemelle.

Joulun jälkeen saattoi lahjan saajalta tulla kirje. Valokuvia emme saaneet koskaan, mutta se oli ymmärrettävää, sillä paketin saajat elivät oloissa joissa ylimääräistä rahaa ei kameroihin ja filmeihin laitettu. Niissä oloissa ei usein ollut rahaa ollenkaan ja kirjeiden tarinoissa kärsittiin nälkää ja puutetta. Kaikissa noissa perheissä oli aina lapsia hyvin paljon. Siihen aikaan lehdistössä oli sangen avomielisiä ja paljastavia reportaaseja näistä perheistä valokuvien kera. Niissä kuvissa merkille pantavaa oli se, että vaikka koko lapsilaumalla oli vaatteita usein jokaisella kohtuullisesti päällään kylmässä mökissä, jalkineet olivat aina hyvin huonoja. Monessa paikassa kuului suurena ongelmana olleen sen, kuinka pakkasella sai koko lapsilauman kouluun kun kketään ei avojaloin voinut lähettää matkaan.

Rajaseutuliitto on vielä olemassa, mutta eipä taida enää Sallan sosiaalihuollosta saada kysymällä kenenkään tarvitsevan osoitetta. Taitaa se sosiaalinen köyhyys ja kurjuus olla siirtynyt etelän leipäjonoihin. Auttaa kuitenkin tekee mieli jotenkin. En usko köyhyyden ja hädän näinä vuosikymmeninä muuttuneen kovinkaan paljoa parempaan suuntaan. Luulen hädän ja nälän olevan asianosaiselle aina yhtä kauhistuttavan kokemuksen.

Luulen lopultakin niin, että 60-luvulla antaja ja saaja olivat toisiaan suhteellisen lähellä sosiaalisesti ja henkisesti. Nyt televisio, joulumarkkinat ja krääsäviidakko tuovat kaiken yltäkylläisen hädänalaisen ihmisen silmien eteen. Viisikymmentä vuotta sitten yhteiskunta oli edes sen verran häveliäs, että köyhyys ja puute saivat ihailla kaukana korvessa pakkastaivasta tietämättöminä juurikaan mistään paremmasta.

Tervetuloa lukijaksi Valto Ensio

Tuomiopäivänä

Tuomiosunnuntaina ei sada räntää ja television jumalanpalvelusta toisella silmällä katsoessa huomaa muitakin uusia piirteitä. Tuomiorovastit eivät enää tuomiopäivänä julista yhtä suurella antaumuksella tuomiota ja kadotusta kuin ennen muinoin. Luulisin kuitenkin lukutekstien olevan edelleen samoja.

Koulussa uskontoa minulle opetti sarja mielenkiintoisia persoonia. Kansakoulunopettajan muistan siitä hyvin, että hänen sanomansa oli lempeää ja suvaitsevaista. Neiti-ihmisenä hän oli antautunut kokonaan kansankynttilän rooliinsa ja osasi oikealla tavoin olla rajoittunut ja ankara, mutta samalla lempeä.

Keskikoulussa ensimmäinen varsinainen teologi-opettajani oli pieni ja lyhyt miespastori, jonka saarnataito oli pitäjissä kohtuullisen vaatimattomaksi tiedetty. Hän ei yrittänyt koskaan tehdä meihin suurta vaikutusta, ei Herran sanalla, eikä muutenkaan. Hän eli vaimonsa varjossa.

Hänen vaimonsa oli seuraava teologian opettajani. Hän taas oli suuri, jykevä, jyhkeä, rohkea ja miestään päätään pitempi. Hän saarnasi terävästi ja antaumuksella. Myöhemmin hän olikin ensimmäisten rivissä saamassa pappisvihkimyksen kun se tuli maassa sallituksi. Hän jäi aika kaukaiseksi ihmiseksi minulle.

Sitten uskontoa ja kristinoppia opetti eläkkeellä oleva rovasti mustista vahakantisista vihoista ääneen lukemalla. Hän oli täytekynällä kirjoittanut luentonsa etukäteen noihin kymmeniin vihkoihin, joita hän kaiveli salkkunsa uumenista. Didaktisesti aika mielenkiintoinen menetelmä, joka ei useinkaan johtanut haluttuihin oppimistuloksiin. Olen päätellyt sen niistä piirroksista ja teksteistä, joita olen kirjoittanut tuntien aikana uskontokirjan marginaaleihin.

Kerran tämä opettaja ajoi Jounin pois tunnilta ja ovella vielä potkaisi Jounia takapuoleen huutaen samalla kuuluvasti Jounin perään käytävään : ”Poika , sinulla on piru mielessä !” . Siinä suhteessa hän saattoi olla aika oikeassa.

Tämä rovasti eli omissa maailmoissaan ja vain hetkittäin piipahti luonamme. Hänellä saattoi olla uniapnea, sillä hän nukahteli usein kesken oppitunnin ja me seurasimme hiljaisuutta ja heräämisen ihmettä mielenkiinnolla. Tämä rovasti oli juuri se, joka kävi paikallisella autokorjaamolla pyytämässä korjaajilta, että he asentaisivat hänen autoonsa semmoisen välikaasun, kun siinä ei vissiin sitä ole.

Viimeinen näistä omista opettajistani oli sitten rehtorimme , joka lukiossa järjesti asiat opetuksellaan niin, että jos halua oli, realista saattoi kirjoittaa melkein laudaturin koskematta muiden aineiden yo- kysymyksiin ollenkaan. Muistan itsekin napanneeni muutaman varman nakin kirjoituksissa juuri näistä kysymyksistä. Tällä viimeisellä opettajalla oli tapana opettaa meille huomattava määrä latinaa ja alkukirkon asioita. Olen varma, että jotkut meistä hämmästyttivät ylioppilastutkintolautakunnan tarkastajia pitkillä latinan lainauksilla ja herätysliikkeiden perustajajäsenten mielipiteillään.

Nyt suvussa opetellaan lisää uskonnon opettamisesta. Se on hyvin mielenkiintoinen ammatti. Kuten tästä kirjoituksestakin käy ilmi, uskonnon opettaja voi tehdä oppilaisiinsa suuren ja koko elämän kestävän vaikutuksen, myös muilla asioilla kuin uskonnolla. Minäkään en muista juuri mitään itse opinkappaleista, mutta sitäkin enemmän herkullisia ja mukavia yksityiskohtia, jotka saavat olon valoisaksi ja mukavaksi näin tuomiopäivänä. Ei ole näin ollen pelkoa uskonnolliseen itsensä käpertymiseen.

In curvatus in se.

Muistaakseni se meni noin.

Tervetuloa lukijaksi Tuure

Mieletön päivä ja kummia uutisia

Eilinen ihmeellinen tauti ei sitten lopulta taida ollakaan sikaflunssaa. Ilmeisesti ruumiini vain reagoi voimakkaasti siihen tietoon, että Suomessa jää käsiin hirveä määrä Tamiflu- lääkettä koska se erä vanhenee. Sitä ei ole voitu antaa sairastuneille, koska käsikauppaan sitä ei päästetty ja vastaanotoille ei ole tullut tarpeeksi tarvitsevia. Outo ongelma.

Nyt sitten patsastellaan ja ihmetellään, voisiko sitä ehkä lähettää kehitysmaihin, vaikka parasta ennen päivä on menossa umpeen. Ukrainassa ainakin olisi kova tarve ihan mille lääkkeelle vain.

No ei hätää, jos Suomi töppäisi ulkopolitiikassa samalla lailla, Ruotsi on luvannut auttaa meitä tarpeen vaatiessa sotilaallisesti. Tämän päivän uutisen mukaan Ahvenanmaalainen naispoliitikko on joka tapauksessa uhannut Ahvenanmaan julistautuvat itsenäiseksi jos Suomi ei takaa palvelua ruotsinkielellä. Ketähän Ruotsi silloin auttaa ?

Uutispäivä on ollut sotkuinen ja hassu. Enkä ole edes käsitellyt vielä sitä, että tässä maassa annetaan turvapaikanhakijoille EU: n parhaat etuisuudet. Taikka sitä, että puheenjohtaja Arhinmäki torjuisi lamaa ja työelämän muutoksia lisäämällä lomia. Kauniisti sanottuna tuokin ehdotus on aika epäortodoksinen ja epätavallinen. Tuolla lausunnolla saa joko taloustieteen Nobelin palkinnon taikka syvää ihmettelyä.

Onkohan maailma ja Suomi tulossa hulluksi sinä aikana kun minä hetken makaan vatsataudissa sängyssä. Enkä edes ennättänyt vielä kommentoida sitä, että Helsingin rautatieasemalla vuotaa sama putki kuin toissa viikollakin.

Hassu päivä tämä Hilman päivä. Yhtä hassu kuin oli aikoinaan Hillman Imp – auto. Tämä on ainoa tuntemani auto, joka alkoi alle 100 000 ajokilometrimäärän syömään öljyä enemmän kuin bensaa. Jokamiesluokassa paikalliset mestarit laakeroivat tuommoisen ihmeen rullalaakereilla siihen kuntoon, että koneesta irtosi helposti 16 000 kierrosta minuutissa. Hilman päivän , ja mielettömän maailman kunniaksi katselkaa videolta miten Hilman laulaa.

Tästä mennään....

Olen kipeä

Tai tarkemmin, vatsani on kovasti kipeä. Myös ruumiinlämpöni nousee kovaa vauhtia. Joudun välillä käpristelemään ja kiemurtelemaan osaksi kivusta, osaksi mielihyvästä. Työpaikan pikkujoulutilaisuus on tänään ja parhaillaan kaikki työkaverini katsovat farssin kohellusta teatterissa. Minä en ole mukana, mutta yritän virtuaalisesti nauttia kohelluksesta. Olen nähnyt ko. kappaleen aikaisemmin 3 kertaa, joten osaan eläytyä.

Minä parantelen vatsaani, kävelen välillä vanhojen ihmisten tapaan kyyryssä ja ihmettelen ruumiinlämmön nousua. Se ei ole ihan aste ja tunti, mutta tasaisen vauhdin taulukolla klo 24 minulla on jo 40 astetta. Vatsassani pienet miehet kalvavat sisuskaluja pienillä kahden sentin mittaisilla puukoilla.

Tämän vuoksi pyydän etukäteen anteeksi tekstin höyryisyyttä, mielikuvituksen lentoa ja epäasiallisuuksia. Minulla kun on tapana taudin iskiessä ryhtyä näkemään harhanäkyjä ja kummallisia asioita. Yleisin kuumehirvitys on se, että kuumeessa havahdun siihen, että helkkarin iso, musta ja uhkaava höyryveturi syöksyy makuukamarin seinästä läpi suoraan sänkyyni. Voin vakuuttaa, että se on joka kerta yhtä innostava ja hiet pintaan nostava kokemus.

Tauti siis on tulossa ja tästä mennään. Bell´s viskipullossa oli aikoinaan etiketissä teksti ”a fore y go”. Suomensimme sen hyvän ystäväni kanssa vapaasti samoilla sanoilla: tästä mennään.

Tiesittekö muuten paria uskomatonta Tampere-asiaa. Tämä on retorinen kysymys. Kerron kuitenkin, halusittepa tai ette.

Ryan- Air ryhtyy ensi huhtikuussa kelkkomaan lennokeillaan halukkaita suoraan Tampereelta Edinburghin. Sitä minä kutsun jo uutiseksi. Uskoisin, että olen aika aikaisessa vaiheessa jossakin ko. yhtiön vehkeessä matkalla kohti vasemmanpuoleista liikennettä.

Toinen Tampere-uutinen koskee Tillmannia. Kaupungissa ilmestyvä oikeistolainen aviisi pyysi lupaa siihen, että sunnuntain numerossaan he voisivat siteerata blogi- kirjoitustani. Kysymällä kysyivät oikeaa nimeä, mutta minä kiistin ja kielsin sen julkaisun. Heillä on kuulemma semmoinen journalistinen tapa, että pränttäävät ihmisen oikean nimen aina mukaan. Minä väitin, että nämä ovat puhtaasti minun tuotoksiani, ei minun oikean nimeni tuotoksia.

Tämä on jo toinen kerta kun ao. aviisi lähestyy minua tuommoisella pyynnöllä.

Loppukaneetiksi voisi heittää vähän kateissa olevaa vanhaa lyrikkaa. Anoppini oli eläessään oivallinen hoitohenkilö, jonka repertuaariin kuuluivat myös nämä pehmeät lääketieteen keinot.

Tillman on pipi ja vuoteessa makaa
Ei saa nousta kuin aikojen takaa.
Otapas lääkettä, rohtoa nauti.
Kohta on kaukana pipi ja tauti.

Miten tässä taas näin kävi ?

Herrat saivat valittua keskuudestaan Euroopalle presidentin ja ulkoministerin. Kummastakaan en ole ikinä kuullutkaan, mutta lohdutukseksi voisi sanoa, että he tulivat vähän puun takaa myös suomalaiselle medialle.

Olli, Paavo, Tarja ja Martti jäivät edelleen parrasvalojen ulkopuolelle notkumaan.

Minäkin olin kovasti sitä mieltä median hehkutuksen jälkeen että suomalainen sosiaalidemokratia on niin hienoa ja laadukasta , että sitä pitää ehdottomasti tilaisuuden tullen nyt tarjota kaikille muillekin. Harmi vain että tässä nyt näin kävi. Ollikin joutui tuossa edellisessä lauseessa niputettua tuohon samaan porukkaan.

Mutta samaa porukkaa he tavallaan kuitenkin ovat; median uhreja. Olen pohtinut sitä illan ja aamun tunteina. Olen pohtinut sitä, että ihan itsekö suomalainen media keksii aina näitä Miss World – voittajia ja Euroviisu- ihmisiä. Vai laittaako joku näitä kaistapäisiä haaveita toimittajien päänuppeihin ?

Ajatelkaas nyt ihan tarkasti ja järjellä. Mitä todellisia syitä voisi olla Paavon valinnalle ? Tai Ollin Valinnalle ? Kuka rakastaa Euroopassa kaasuputkilobbaria , joka ei tule edes omien puoluetovereidensa kanssa toimeen ? Mitkä mahdollisuudet laajenemis- Komissaarilla on saada kaikkien tuki rajojaan sulkevassa Euroopassa ?

Me tarvittaisi vähintään talvisodan kaltainen onnettomuus tälle maalle, jotta kansainvälinen yhteisö palkitsisi meitä. Lordin voitto oli selvästi vahinko ja Martin palkinnosta ovat happamia kotimaiset vaikuttajatkin niin paljon, että rustaavat kirjeitä komitealle.

Minä pidän enemmänkin yllätyksistä. Semmoisista tapauksista, joissa lehdistö yllätetään housut kintuissa ripulipaskalta kun maata kohtaa jokin suuri ja odottamaton onni.

Kun Jouko Kuha juoksi aikoinaan 3000 m esteiden mm-tuloksen, asia tuli tietoisuuteen kuin salama kirkkaalta taivaalta. Semmoisista uutisista minä pidän. Semmoiset ovat todellisia uutisia.
Kaikki on tavallaan mennyt pilalle siinä vaiheessa kun tiedotusvälineet ovat ryhtyneet ennakoimaan uutisia tekemällä niistä juttuja ja pohdintoja etukäteen.

On aivan varmaa se, että Suomi voittaa ensi talvena 15 mitalia talvisissa kisoissa Vancouverissa. On aivan varma myöskin se, että loppuottelussa Suomi seivästää isäntämaan joukkueen jääkiekkomailoilla 8-0.

Minä taas olen aivan varma siitä, että presidentti Obamalla on sukuhaara Kiuruvedellä ja olen myös aivan varma siitä, että tapahtuu maailmalla mitä tahansa mielenkiintoista, meillä suomalaisilla on heti siihen tarjota oma kytkentämme.

Uutisesta voisi kertoa esimerkin.

Minullapa on perheellinen miesopiskelija, joka keskeyttää opintonsa ensi talvena 4 kuukaudeksi. Hän jättää perheensä tänne Suomeen ja lähtee Kanadaan Vancouverin seudulle palkattomaan oppilasvaihto-työhön. Arvaatte kyllä ajankohdan.

Hänen kunniakseen on sanottava se, että kertoessaan matkastaan hän ei esittänyt minulle yhtään etukäteisveikkausta Suomen menestyksestä.

Valoa piisaa

Ostin eilen tarjouksesta energiansäästölamppuja. Tavallisia hehkulankalamppuja ei saa enää kuin trokareilta ja tiskin alta. Niinpä minäkin sitten uuden sähköenergian kunniaksi osti 10 eurolla 7 kappaletta energiapihejä 15 watin lamppuja.

Pahvipakkauksessa oli nätti kuva pienoisloisteputkisykkyrästä. Arvelin semmoiseen silmäni tottuvan hyvinkin nopeasti sitä mukaan kun hehkulamput katoavat näköpiiristä.

Avasin ensimmäisen paketin ja ryhdyin asentamaan lamppua apukeittiöön. Pakkauksesta ilmestyikin hämmästyksekseni 167 mm pitkä valkoinen jööti, joka ei mahdu kuin harvoihin ja valittuihin lamppuihin.

Jos sen taas kiertää kattolamppuun kiinni, se ulottuu varjostimen alapuolelle niin paljon, että puolet asunnon vakituisista asukkaista iskee päänsä siihen.

Tutkin pakkausta hyvin tarkasti ja hyvin hyvin vihaisena. Pakkauksen kuvassa näyttäisi olevan noin 80 mm pitkä loisteputki, mutta sisällä on sen koripalloa pelaava isoveli. Ja sitten todella löysin pakkauksesta kirjoitettuna kärpäsen paskan kokoisilla kirjaimilla himmeästi sisällön pituuden, 167 mm.

Minä jo kaupassa vähän ihmettelinkin, mihin tämmöinen edullinen tarjous oikein perustuu.

Nyt minulla on sitten kohta vuorokauden ollut huushollissani vierasta ja outoa sähköä ja vieraita ja outoja loisteputkilamppuja.

Löysin yhden sopivan asennuspaikan tuommoiselle jötikälle. Lupasivat, että se toimii siinä tyynesti ja rauhallisesti seuraavat 8000 tuntia. Minulle jäi siihen lamppuun nyt sitten kuusi varalamppua, joten kun tuo ensimmäinen sammuu, minulla on 48 000 tunniksi vielä sen jälkeen varalamppuja.

Sanovat asiantuntijat niin, että tuo 8 000 tuntia ja lampun poksahdus tulee täyteen noin 8 vuoden kuluttua. Sen jälkeen minä ruuvaan seuraavan kiinni. Yksinkertaisen laskutoimituksen avulla lukija pystyy näppärästi päättelemään sen, että tuon käyttökohteen osalta minun lamppuvarastoni ehtyy 56 vuoden kuluttua.

Jos Luoja suo elinvuosia, olen silloin 111 vuotta vanha.

Luultavaa kuitenkin on, että perikunnalle jää useita 167 mm pitkiä lamppuja , ellei teknologinen kehitys sitä ennen etene niin pitkälle, että nämäkin lamput kielletään. Siinä tapauksessa perikunta voi kirjoittaa niistä jäljellä olevista lampuista nasevan artikkelin Valittuihin Paloihin ja tingata jutusta tekijänpalkkiona Kaarina Hannulalta tekonahkaisen muistikirjan VP-logolla.

Ps.

Korjaus..... Hän oli tietenkin Kaarina Mäkelä. Kiitos tarkkaavaiselle lukijalle.

Kun isä lamppuun uudet sähköt osti

Tänään residenssimme sähköenergian myyjä muuttui klo 00.00. Minä nukuin sikeästi, enkä päässyt katsomaan, minkä sortin räpsäys, taikka vilkahdus siitä syntyy kun toinen sähköyhtiö kiskaisee piuhat irti ja toinen yhtiö taas omansa kytkee tilalle.

Aamulla teevesi lämpeni entiseen malliin ja boileri oli tahkonnut taas yön aikana 300 litraa kuumaa vettä. Näyttää siltä, että itse jännittävä operaatio on tapahtunut nukkuessani ilman vahinkoja. Toistaiseksi ei verinaarmua.

Pelkoni kohdistuukin siihen operaatioon kun laskutus energian osalta vaihdetaan tähän uuteen, halvempaan yhtiöön. Aina ennen minulle on vastaavan kaltaisissa asioissa käynyt niin, että jostain on löytynyt ylimääräisiä toimitusmaksuja operaatioista niin paljon, että lopulta huomaan olevani kalliimman yhtiön renkinä. Niin kävi vakuutusyhtiön kohdalla. Luulen, että tasaus/ lopullinen lasku on niin sotkuinen, että koskaan en pääse selville siitä, paljonko minua höynäytettiin tässäkin asiassa

Toinen pelkoni on se, että entinen sähkönmyyjä vetää tästä karkuruudesta herneen nenäänsä ja ryhtyy nyt puuhakkaasti sabotoimaan tämän uuden myyjän sähkön perille menoa. Onhan se perin kiusallista, jos heidän johdoissaan virtaa nyt jonkun toisen yhtiön virtaa. Luulen, että he laittavat välille johtoihin umpisolmuja ja 90 asteen mutkia.

Laskennallisesti hyödymme tästä vaihtamisesta 300 euroa vuodessa. Minusta se on jo sellainen summa, jonka kannattaa ottaa pois kuleksimasta. Toiseksi minä hyödyn asiasta siinä mielessä, että uusi sähkön toimittaja toimii aatteellisesti ja toiminnallisesti sellaisella alueella ja sektorilla, joiden arvoja minäkin voin hyvillä mielin noudattaa.

Mutta yhä minua ihmetyttää se, että miten helkkarissa se jossain Hyvinkäällä, Kangasalalla, Korpilahdella tai muulla muuntoasemalla saavat sen minun sähköni juuri lähtemään tännepäin ? Ja millä ihmeellä ne korvamerkitsevät sen ? En nimittäin haluaisi missään nimessä lueskella iltasella kirjallisuutta väärän sähköyhtiön valossa.

”Tuosta pylväästä oikealle ja sitten sitä johtoa pitkin Jyväskylään. Siellä on uudet ohjeet odottamassa . Säkenöivää matkaa.”

Niinköhän se sähkökonduktööri siellä muuntajan sisällä noita ohjailee ?

No, oli miten oli. Paikallisen yhtiön renkinä joudun kuitenkin olemaan sähkön siirron osalta. Minulla ovat asiat sikäli hyvin, että minun mittarini pystytään lukemaan pitkin piuhoja. Minun ei tarvinnut pelätä sitä, että yöllä klo 00.00 ovikelloa olisi soittanut uninen ja oman yhtiönsä parasta ajatteleva mittarinlukija, joka vaatimalla olisi vaatinut päästä lukemaan täsmällisen lukeman.

Mutta jotain takaiskuja tässä varmasti tulee. Olen vakuuttunut siitä, että ihminen ei voi saada noin kummallisesta operaatiosta noin isoa rahallista etua noin vain, ilman mitään ongelmia.

Kedon kukkasia ja muita ruususia

Pääministerimme mukaan on nyt sitten nimetty kukka. Kyseessä lienee kuitenkin risteytystehtailtu orkidea, joten aivan uudesta viidakon kätköistä löydetystä kasvilajista ei ole kyse. Onnea vain Matille uudesta nimestä. Ja toiselle Matille kanssa nimikkokukasta.

Katselin tuossa asiaa hipoen muutamaa muutakin lajikenimeä vertailun vuoksi ja hämmästyin suuresti. Suomessa kasvatetaan Elvi – ruista, mutta sen lisäksi kunnon ruisleipää meille tehdään Amilosta, Waletista, Picassosta ja Kieristä. Olen hämmästynyt.

Kaurapuuroa syömme Fiiasta, Belindasta, Svalasta, Ivorysta tai Marikasta . Ohralajikkeina on onneksi vielä Olavi, Voitto ja Gunnar. Siinäkin listassa tosin on mukana muutama tosi ohrainen nimi , kuten esim. Edel, Scarlett ja Annabell.

On vissiin kasvinjalostajien murrosikäiset teinitytöt päässeet antamaan uusia nimiä ihan urakalla, kun isät ja äidit eivät ole keksineet tarpeeksi.

Matti - orkidea on tuossa seurassa ihan kelvollinen nimi.

Varsinkin jos sitä vertaa perunalajikkeiden nimikirjoon. Alkukesästä on mukava syödä Siikliä, loppukesästä ja talvella sitten Timoa. Mutta uuniin kannattaa laittaa Rosamundaa. Jos haluaa syödä hienommin, silloin tietenkin on mukava puraista Van Gogh – pottua tai tehdä muusia Blue- Congo- lajikkeesta. Enhuastikoille on tarjolla kaikkiaan 50 toinen toistaan eksoottisempaa lajiketta.

Elvi- ruis muuten taitaa olla virolainen lajike. Niin uskoisin.

Nuorena miehenä minua naurattivat aina omenalajikkeet. Antonovka vaikutti minusta venäläiseltä pommituskoneelta, Aromasta tulivat mieleen naapurinmiehen sätkät ja Huvituksesta epäilemättä tulisi hyvää siideriä. Åkerö taitaa olla talviomena ja vähän hapan.

Suuria nimisuosikkejani kuitenkin omenalajikkeiden suuressa joukossa ovat Sortavalan imelä ja Raatteen tie.

Noin hienostuneisiin nimiin ja näiden kahden hedelmän epäilemättä makeiden ja suloisten makujen upeisiin sulosointuihin eivät nämä Matit yllä. Se on kyllä ihan Matti !

Juna taisi mennä jo...

Vuoden vaihteeseen mennessä flunssataudit ovat kuulemma saavuttaneet huippunsa ja vaikutukset kansalle ja kuolleisuudelle ovat arvioitavissa. Vuoden vaihteessa kovassa työpaineessa olevat TEHY-ihmiset saavat viimeiset vuonna 2007 solmitussa työehtosopimuksessa sovitut korvaukset. Se korotus varmasti heitä lämmittää tässä tilanteessa, kun he kokevat tehneensä suuriarvoista työtä kansakunnan hyväksi.

Aikoinaanhan käytiin kovasti keskustelua siitä, onko tuon hurjan pitkän 4 vuotisen sopimuksen kustannusvaikutukset 18 % vai 12 %. Joka tapauksessa tämä vuodenvaihteen korotus on nyt näillä näkymin viimeinen tuon sopimuksen korotus. TEHY saa kuitenkin 0,2 – 0,7 % KVTES korotusten päälle yltävät korotukset sopimuksen loppuaikanakin, mutta kun hyvin tiedämme, että tarjolla tällä hetkellä on 0 taikka vastaavaa, suurta eroa ei enää pääse syntymään.

Paitsi ehkä opettajiin voi syntyä. Opettajat ovat aina onnistuneet munaamaan työtaistelunsa täydellisesti. Niin näyttää TEHY:n helpotukseksi käyvän tälläkin kertaa. Kaksi vuotta sitten opettajat katselivat vielä kerran kärsivällisesti sivusta, sillä näytti siltä, että solidaarisuutta ei olisi riittänyt muille kuin hoitajille. Opettajat päättivät olla kärsivällisiä yhteiskunnan tukipylväitä ja hoitaa asiansa kuntoon siinä vaiheessa kun kaikki muut jonossa olleet olisivat saaneet omat palkkansa kuntoon.

Sitten tuli lama ja sikaflunssa. Hoitajien onneksi heidän sopimuksensa tehtiin ajoissa hyvänä aikana. Flunssan aikanakin säädyllistä positiivista hyrinää olisi heille kertynyt yllin kyllin, mutta epäilemättä olisi pidetty moraalittomana ja kauhistuttavana sitä, jos lakkoa olisi ryhdytty puuhaamaan tämän talven olosuhteiden kaltaisessa tilanteessa.

Mahtaa nyt puheenjohtaja Kangasniemeä ottaa pattiin. Se kymmeniä vuosia odotettu opettajien irtiotto ja pesäeron muihin tekeminen jää nyt taas tälläkin kertaa toteutumatta. Maassa on lama ja työnantajan maksukyky 0. Kunnat häilyvät konkurssin partaalla ja kauhistelevat sikaflunssan aiheuttamia lisäkustannuksia.

Samaan aikaan opettajia lomautetaan surutta säästöjen aikaan saamiseksi. Hoitajista ja lääkäreistä on sitä vastoin huutava pula. Heitä yritetään tuoda maahan Singaporesta , Kuala Lumpurista, Tartosta tai Petroskoista. Heitä ei lomauteta.

Saa nähdä, mitä OAJ tekee. Tillman on maksanut pienen henkilöauton verran elämässään ko. firmaan jäsenmaksuja jotta minä pääsisin edustajieni välityksellä kittaamaan autolautan rommia puku päällä. No, se hyvä puoli tässä tietenkin on laivaseminaarikuvia Opettaja-lehdestä katsoessa, että jos en nyt itse pääse viinaa piikkiin juomaan, niin ei se krapulakaan tule, ainakaan ruumiillinen sellainen.

Minun palkkani on riittävä ja hyvä.

Minä olen sitä vastoin suruissani niiden nuorten peruskouluopettajien vuoksi, joiden työsopimus tehdään 9 kuukaudeksi, jotta viran varsinainen haltija, hoitovapaalla oleva kanssasisar pääsee kesäksi ”töihin”. Minä säälin niitä määräaikaisuuksia tekeviä opettajia, jotka joutuvat olemaan mukana tässä työsopimuslain rikkomisruletissa. Ennen muuta minä kuitenkin säälin niitä lomautettuja opettajia, joiden asioita ajaa huonon onnen AY-yhdistys.

Jos nyt sitten kävisi niin, että puheenjohtajan innoittamina järjestö lähtee tämmöisessä laman pohjassa lakkoasetta hiomaan, median ja kansalaisten sympatiat ovat jälleen hoitajien ja muun kuntatyönantajan puolella.

Luulen tämän lopulta johtuvan siitä, että edelleen monen keski-ikäisen, jopa nuoren aikuisen peruskoulukokemukset ja koulukokemukset yleensä, kaikista Pisa-tuloksista huolimatta, ovat niin alitajuisesti traumaattiset ja karvaat, että koko loppu elämä menee siihen kun yrittää päästä asian kanssa sinuiksi.

Siksi opettajien lakkopullistelu tulee jälleen kerran aiheuttamaan vain kateutta, vastareaktioita ja irvistelyä. Jopa minä, opettaja, koen tilanteen näin. Vaikka yksikään opiskelijan isä taikka äiti ei ole haistatellut minulle.

Koska mahdamme eläköityä ?

Vuosi loppuu kohta. Eräs suuri muutos meille työelämässä oleville on se, että kuuden viikon kuluttua alkaa elianaikakerroin syömään tulevia eläkkeitämme. Jos haluamme eläkkeemme täysimääräisinä, meidän on työskenneltävä pitempään.

Vuoden 2005 eläkeuudistuksessa asiaa leivottiin hiljaisuudessa ja nyt pulla sitten on kypsynyt. Uudistus koskee lähinnä 1948 ja sen jälkeen syntyneitä, eli käytännössä melkein meitä kaikkia.

Koko asian ydin ja syy on se, että me elämme liian pitkään nyt ja tulevaisuudessa elämme vieläkin pitempään. Vakuutusyhtiöt eivät ole varautuneet eläkesummissa muuhun kuin 17,5 vuoden keskimääräiseen elämään eläkkeelle lähdön jälkeen.. Me hölmöt emme ymmärrä kansantalouden parasta, syömme omega- kalaöjytabletteja, käymme vesijumpassa ja vietämme tervehenkistä elämää ET- lehteä selaillen. Ja elämme liian pitkään.

Siitä siis johtuu tuo elinaikakerroin, jota ryhdytään ensi vuoden alusta käyttämään. Toki me voimme saada eläkkeemme täysimääräisinä, tai jopa korotettuina, mutta silloin me joudumme olemaan työelämässä 68 vuotiaiksi. Vakuutusyhtiö on asiasta helkkarin tyytyväinen, sillä he eivät joudu sen jälkeen maksamaan meille enää kuin 10 vuoden eläkkeen.

Siksi usein lehdessä näkyy ilmoituksia, joissa vakuutusyhtiöt palkkaavat matemaatikkoja palvelukseen.

Pikkujoulun jälkeinen elämä

Tämäkin on taas hassu päivä. Nämä juhlimisen jälkeiset kolmannet päivät eivät enää ole tässä iässä mitään ylösnousemuksen päiviä, vaan ne ovat vähitellen tekemässä elämästä hikisen ja hauraan. Pakanalliset pikkujoulut pitäisi kieltää kokonaan ja ihmiskunnan adventti olisi sitä kautta paljon seesteisempää. Ainakin pikkujoulut pitäisi määräyksellä sijoittaa perjantaiksi, mieluummin torstaiksi.

Luennot ovat tämmöisenä päivänä pelkkää söheltämistä. Rintaan pistää ja harmittaa, ruoka ei oikein maistu ja aamuherääminen tuntuu kaivosta nousemiselta. Ja kun päivä sitten valkenee, tapahtumat ryhtyvät vyörymään jotenkin kaoottisesti ja solkenaan.

Hermostuksissani lähetin dekaanille kirjeen. Olin lähettänyt hänelle kirjeen jo keskiviikkoaamuna, mutta jotenkin tämä masentava harmaa maanantai sai minut copy-paste leikkiin ja heittämään dekaania follow-up viestillä. Dekaani vastasi 30 minuutin kuluttua ja pahoitteli kovasti vastaamisen viipymistä. Hän selvensi minun kysymääni asiaa oikein asiallisesti ja tarkasti. Minulla oli ennen kymmentä jo 8 kirjan nimilista, joista hän kehotti valitsemaan noin 500 sivua oman maun mukaan. Ja taitaa olla nyt opiskelijan nimi muistissa.

Kävin kirjastosta hakemassa kolme ensimmäistä teosta makusteltavaksi, ja voin vakuuttaa, että ne tuntuvat tosi kuivilta. Jopa pöydällä olevan ”Filosofian perusteet”- teoksen rinnalla nämä tuntuvat erittäin kuivilta.

Tänään tulee pelkkää sekundaa kaikesta, mihin kosken. Luennot olivat huonoja, huomiset 6 luentotuntia ovat alkutekijöissään ja minulla on hurja juhlien jälkeinen savuttamisen ja täyttymyksen värjäämä henkinen krapula. Kyse saattaa olla kylläkin siitä, että valvominen ja olutharrastus laittoivat välittäjäainekierrot taas moneksi päiväksi sekaisin ja kellotapulissa mellastaa kymmenen lepakkoa ja tanssivat fokstrottia yötä päivää. Ikinä en menen enää yhteenkään pikkujoulutilaisuuteen.

Tulee mieleen Vilho Koskela ja bunkkerin tuhoaminen. Tekisi mieli sanoa opiskelijoille, että ” Kylläpä se tössäytti pahemman kerran…”

”Menkää te Kariluodon mukaan. Tämmöisenä on vähän huono luennoida…”

Mutta tarina jatkuu. Iltapäivällä erään matkatoimiston aloitteesta minulle esitettiin kysymys, haluaisinko ensi keväänä ryhtyä matkatoimiston matkanjohtajaksi Skotlantiin ? Piti oikein huokaista ja sanoa, että ehdotus on loistava ja mukava ja ihana, mutta tänään en osaa sanoa yhtään mitään.

Sitten soitti rakas tyttäreni ja kertoi saaneensa klassiset sikataudin oireet muutamassa minuutissa kesken kävelyä yliopistolle. Semmoiset uutiset onneksi laittavat omat angstit oikeaan mittasuhteeseen. Kun jollakin muulla on kuumetta ja itse vielä kävelee, tietää olevansa aina paremmassa asemassa kuin toinen.

Mutta edelleen huomisen luennot ovat vasta hakemassa muotoaan. Edelleen nuo uudet tenttikirjaehdokkaat näyttävät sangen kuivilta ja edelleen minua nyt harmittaa se, että en ole lämmittämässä sairaalle tyttärelle kuumaa mehua.

Olen onnistunut tänään vain takan lämmityksessä. Se syttyi hyvin, mutta nyt sielläkin näyttää olevan joku palamaton yksinäinen savuava puupökkelö, joka on aikamoinen ongelma. Toisaalta, huominen voi olla vain parempi tätä päivää.

Ryhdyn parsimaan vanhoja luentojani uuteen hahmoon. Pahinta aamussa on se, että ensimmäiset pari tuntia luennoin aiheesta ” Kehityskeskustelu, organisaatiota kehittävä ja yksilön motivaatiota ruokkiva johdon apuväline."

Pitäisi saada edes vähän virtaa luentoihin, sillä muuten käy vielä niin, että joku eturivin älykköoppilas kysyy, koska opettaja on viimeksi ollut sellaisessa kehityskeskustelussa ?

Oikeassa oleminen

Luin viikonloppuna uusinta Philip Roth- kirjaa. Tuohtumus on ties kuinka mones college-kuvaus, jonka olen elämässäni lukenut. Tämä kirja poikkesi kuitenkin eräällä tavalla normaalista itsetilitys- ja kehityskuvauksesta. Tässä kirjassa juutalaisuus ja oikeassa oleminen ovat esillä jokaisella sivulla.

Päähenkilö Marcus Messner pääsee kauniin tytön kanssa tietenkin auton etuistuimelle hiljaiseen paikkaan ja kokemaan juutalaispojalle uusia asioista. Tärkein kokemus Marcukselle on kuitenkin oikeassa olemisen kokemus. Hän pelkää joutumista Korean rintamalle sotimaan, mutta samalla hän haastaa koko amerikkalaisen yhteisön omilla ajatuksillaan ja oikeassa olemisen päähänpinttymällään.

Amerikkalaiset nuoret miehet ovat aina joutuneet pelkäämään palvelukseen joutumista. Kansakunnan ulkopolitiikka on ollut täynnä mustia ruumispusseja. Oikeassa oleminen on maksanut aina kovan hinnan ja Philip Roth kysyykin kirjassaan hyvin alleviivaten, onko se ollut se arvoista.

Viime päivinä meillä on julkisuudessa näytetty jatkuvasti erään toisen kansakunnan traumaattista kasvojen pesua. Berliinin muurin yli on lennetty lentokoneilla, kiivetty tikapuilla ja sullouduttu kulpa-volkkarin etupellin alle piiloon.

Muurin alta on kaivettu tunneleita ja nyt, lopulta, kun kaikki on ohi, kaikki kaivellaan esiin.

Minua on väsyttänyt tämä suurenmoinen Muuri- fantasiointi. Saksan kansakunta joutuu jättämään historiaansa paljon tapahtumia, joita se ei pysty ollenkaan käsittelemään. Muuri ja sen ympärille kehitetty spektaakkeli auttaa heitä ehkä unohtamaan, mutta traumansa heilläkin on ja sekin on hyvin juutalainen.

Rothin kirjassa juutalaispoika Marcus joutuu juutalaisen tavoin uhrautumaan muiden edestä. Oikeassa oleminen ei häntäkään pelasta ja Rothin sanomaa mukailtuna voidaan sanoa, että se ei taida pelastaa kansakuntaakaan. Jenkkien oikeassa oleminen on aina maksanut heille verta.

Ja jälleen nuoret miehet miettivät sitä, joutuvatko he kenties kutsuntoihin.

Illaksi kotiin ehtoopuolen yrityksellä

Lentäjien lakko on niin harvinainen ilmiö Suomessa että sitä sietää hetken miettiä näin tummenevassa illassa. Lentäjien isänmaallisuus on tietenkin ihailtavaa, mutta tässä tapauksessa se saattaa kaataa koko yhtiön. Yhtiö kertoo ottavansa takkiin 2,5 – 5 miljoonaa euroa joka lakkopäivä. Lentopäivinä yhtiö tekee tappiota tiettävästi vähän vähemmän.

Näyttääkin siltä, että tässä nyt järjestellään kansituoleja suoriin riveihin vähän ennen Titanicin uppoamista. Kun pitäisi tehdä kiireesti jotain muuta.

Suurin osa matkustajista äänestää jaloillaan. Netti on täynnä näppäriä lentovertailu-sivustoja, joiden avulla kuka tahansa voi tilata edullisemman vaihtoehdon omalla luottokortillaan suoraa netistä. Ei tarvita matkatoimistoa, eikä tarvita isänmaallista lentoyhtiötä.

Tillman lensi viimeksi lokakuussa irlantilaisella halpayhtiöllä Tampereelta Bremeniin edestakaisin samalla hinnalla, jolla olisi saanut edestakaisen junalipun täältä Keski-Suomesta Helsinkiin. Elokuussa lensin Skotlantiin BA – koneilla, koska ne olivat edullisia ja käteviä.

Tähän asti työnantajat ovat olleet välinpitämättömiä siitä, mitä lentolippu maksaa. Nyt sielläkin haetaan kustannussäästöjä. Työmatkalaisen käyttää halvinta mahdollista, ennen kaikkea halvinta ja nopeinta mahdollisuutta ja omii tämän käytännön tietenkin enimmäkseen kasvaneesta omasta vapaa-ajanmatkustamisestaan. Kun lennetään halpayhtiöllä perheen kanssa Eurooppaan, ei ole syytä heittäytyä näinä aikoina hulttioksi työreissullakaan.

Lentäjät sanovat tinkineensä kaikesta mahdollisesta. He eivät halua kuitenkaan päästää muita lentäjiä ohjaamoonsa. Joku nimittäin saattaisi tehdä sen homman halvemmalla ja yhtä hyvin.

Kun kauppalaivastosta on suurin osa jo päästetty ulkomaisten omistajien määräysvaltaan, ei liene enää suurikaan itseisarvo yrittää pitää kiinni kynsin ja hampain omasta lentoyhtiöstä. Finnairin tuhoa olisi vähän nopeuttanut se, jos islantilaiset nuoret kauppamiehet olisivat onnistuneet hankkimaan yhtiön itselleen. Silloin lentäjien lakkoilulla olisi ollut vain uutisarvoa.

Nyt tämä alkava lakko muistuttaa suuressa määrin Paperiliiton yrityksiä räpiköidä nopeasti muuttuvassa maailmassa. Metsäteollisuuden rationalisointi eteni Paperiliiton suuresta viimeisestä voimanponnistuksesta kahdessa vuodessa nykyiseen tilanteeseen. Ennustan, että tällä kertaa tästä lakosta ei kulu vuottakaan ennen kuin Suomen lentoyhtiökartalla on tapahtunut muutoksia

Kävelin väijytykseen

Kävin illalla hankkimassa paikallisesta supermarketista ruokakunnalle provianttia ja pemmikaania viikonloppua varten. Marketin eteisessä , viinakaupan oven vieressä, minua olivat vastassa reservinupseerit parivartion muodossa. Heti näki, että koulutuksesta oli ollut hyötyä. Asemat oli valittu taktisesti etevällä tavalla.

”Totta Tillman ostaa Sotaveteraanien joululehden ?”

Sanoin, että pitäisi se luutnanttimiehen tietää kysymättäkin ja kaivoin kuvetta. Viidellä eurolla lyhensin vähän velkaani taas.

Minä en voi lyhentää sitä seisomalla marketin eteisessä lehtinipun kanssa, sillä en kuulu jäsenenä asianomaisiin reserviläisjärjestöihin. Minulle ei aikoinaan katsottu voitavan antaa johtajakoulutusta, sillä silmäni olivat niin heikot, ja ovat edelleenkin, että olisin joukkueeni epäilemättä johdattanut suoraa surman suuhun tositilanteessa.

Syynissä, eli kutsunnoissa olimme asiasta molemmat kovin harmissamme, minä ja kutsuntalautakunnan puheenjohtaja majuri Loponen. Mistä lie nimi jäänyt päähän kummittelemaan. Kun olin ollut valtion poikaleirillä kaksi päivää, pidin vahvoja silmälasejani Luojan minulle suomina lahjoina ja ryhdyin pitämään nippanappa- kalenteria jäljellä olevista päivistä.

Marketin eteisessä ajattelin, että ei se mitään, olen elämässäni kouluttanut nyt noin 800 johtajaa, esimiestä, päällepäsmäriä. Tähän hommaan olen kelvannut oikein hyvin. Ja kun uusi sota syttyy, epäilemättä kaikenkaltainen esimiestaito ja johtajuus on taas kovassa huudossa.

Kaikkien käytyjen sotien jälkeen puhkea kukkaan välittömästi sen kaltainen kirjallisuus, jossa selitetään tavallisen rivimiehen ajelehtiminen läpi tapahtumien kyvyttömien esimiesten alaisuudessa.

En minä opeta niin, että plutoonan komentaja valitaan huutoäänestyksellä. Itse asiassa minä opetan mm. Nissisen syväjohtamista kaikille opiskelijoilleni, naisille, miehille, miehistölle, upseereille ja sivareille. Se on ihan mielenkiintoinen oppi.

Opiskelijoiden joukossa on yhä useammin armeijan käynyt nainen. He ovat minusta pelottavia. Heillä on usein esimieskoulutus, hyvä ruumiillinen kunto ja ehdoton varmuus itsestään tilanteessa kuin tilanteessa. Opinnoissa semmoisesta on joskus haittaa, sillä kaikki asiat eivät ole lopulta yksiselitteisiä, muuttumattomia taikka sementoitavissa.

Olen miettinyt aika lailla sitä, miksi minä en oikeastaan ole koskaan kaivannut miehistön B-miehenä itselleni reserviläistoimintaa. Luultavasti syynä on se, että sitä ei oikein katsota hyväksyttävänä toimintana. Luultavasti upseeristokin pitää parempana sitä tilannetta, että maassa ei ole miehistön keskuudessa suuria järjestömassoja. Luultavasti on parasta, että me tavalliset mosurit olemme samaa muodotonta massaa edelleenkin siinä tilanteessa, kun käsky taas tulee lähteä liikkeelle. Ei ole koskaan oikein ollut suotavaa sellainen, että miehistö ajattelisi tai toimisi itsenäisesti.

Lehti oli vähän kuiva. Suurin osa lehdestä on täynnä kannatusilmoituksia. Parasta antia ovat ehdottomasti veteraanien omat muistelut, vanhat valokuvat ja mukavat kertomukset veteraanien virkistysretkistä. Sellaisista virkistyy tällainen puujalkakomppaniankin mies.

Tämmöistäkin sairautta on

Rautaruukin Raahen tehtailla on päästy sopimukseen siitä, että tehtaan työvuorojärjestelmää muutetaan. Raskaaksi koettu järjestelmä muuttuu niin, että yövuoron jälkeen työntekijälle jää aikaa toipua 3-4 päivää.

Mitä tuo toipuminen sitten tarkoittaakin. Hoito - ja hoivatöissä moni sisar hento valkoinen joutuu toipumaan työtä tehden ja huomattavasti nopeammin.

No, en ole metallin työehtosopimuksen asiantuntija, joten annetaan asioiden olla. Ilolla on ajateltava asiaa niin, että nyt ei ole kenelläkään syytä tehdä itsemurhaa ja olosuhteet ottavat ihmisen paremmin huomioon.

On perjantai ja 13. päivä. Ehkä tänään ei pitäisi kirjoittaa myöskään jalkapallomaalivahdin itsemurhasta. Voidaan ehkä kuitata asia ajankohtaisella lausahduksella; Itsemurhat ovat yksittäistapauksia, joiden taustalla on aina ollut vakava pitkäaikaissairaus. Perusterveiden ei ole todettu tehneen itsemurhia.

Puhun tänään nuorisolle patologisista johtajista. Niitä on keskuudessamme paljon ja heidän tunnistamisensa on erityisen tärkeää työhyvinvoinnin vuoksi. Eipä heille juuri mitään voida tehdä, mutta on lohdullista edes tietää, että tämmöisestä johtuu niin moni paha asia työyhteisöissä.

Pahimpia ovat narsistiset johtajat. Nämä eivät enää kyyristele tarun mukaisesti metsälammen pintaa kohden ja puhu omalle peilikuvalleen, mutta muuten he rakentavat yhteisöihin itselleen peilisaleja, ovat epäluuloisia ja loukkaantuvat helposti. He kun rakastavat itseään yli kaiken.

Epäluuloiset, realiteettitestauksen kadottaneet, eristäytyvät ja paranoidiset johtajat ovat sitten jonon jatkona. Kaikille heille on yhteistä loukkaantumisherkkyys, arvostelun sietämättömyys ja oleellisen unohtaminen.

Johtamistaidon Opiston tekemien pitkäaikaistestausten perusteella ( noin 20 000 esimiestä 20 vuoden aikana) noin 24 % testatuista esimiehistä oli ominaisuuksiltaan sellaisia, joiden ei koskaan pitäisi saada johdettavakseen taloyhtiön grillijuhlaa kummoisempaa organisaatiota, jos sitäkään.

Voi olla, että joskus joku työyhteisön pahoinvointitapaus on johdettavissa kykenemättömiin esimiehiin ja olemattomaan johtamiseen. Näin ainakin minä kohta nuorisolle tulen väittämään.

Tai sitten taustalla on ollut pitkäaikaissairaus, joka on tehnyt ihmisestä ruinaajan ja luuserin. Näin ainakin Eteläranta usein asioita selittää kun he haluavat kitkeä tautiluokituksista uupumiset ja Burn outit out.

En ole vielä koskaan kuullut Etelärannan johtajan sanovan TV-kameroiden loisteessa semmoista, että yritysjohtoa pitäisi kouluttaa johtamaan ja käsittelemään ihmisiä oikein ja arvokkaasti. Management- jargonia ja palkanmaksukyvyttömyyttä on tarjolla sitäkin enemmän

Torstai on oikeastaan ihan mukava päivä

Viime perjantain tentti on näköjään arvosteltu ja esille laitettu. Minun vastaukseni oli arvioitu 4/5 arvosanalla. Olen Kai Laitisen tiiliskiven nyt selvittänyt kunnialla ja jotain jopa siitä on päähäni jäänyt.

Korttipelin termein; uutta on laitettava liikkeelle kun näkyy noin hyvin osuvan. Olen illan mittaan silmäillyt kurssitarjontaa samalla lailla kuin härmän mies viinakaupan hyllyjä Kanarialla. Paljon mukavaa ja päähän menevää olisi tarjolla.

Taidan miettiä vakavissani Filosofian sivuaineopintojen aloittamista. Opintopiste/ luettava sivumäärä suhde näyttää hyvältä, asiat ovat mielenkiintoisia ja tentittävää on puuttumatta. Rajoittavana tekijänä näyttääkin olevan se, onko itsellä samaan aikaan luentoja nuorisolle.

Olen oppinut jo ulkonäöltä monta konduktööriä ja joskus minusta tuntuu siltä, että osun istumaan tuttuun vaunuun. Samalla järjestysnumerolla olevia vetureita ainakin on retkilläni jo osunut junia vetämään. Pelkään adiktoituvani tähän rataosaan.

Pönttövuoren tunnelista läpi sahaaminen kerran kuukaudessa vuosien ajan saattaa tehdä minusta kohta juurettoman vaeltelijan, joka heittäytyy kaikkialla juttusille sudettisavolaisten kanssa, ryhtyy puhumaan mie ja sie sanoilla ja menettää lopulta napanuoransa mereen ja suolaisen veden tuoksuun. Pitänee viimeistään jouluna tehdä toiviomatka myös Satakuntaan.

Olen tentin kunniaksi , Satakunta-ikävän vuoksi ja liikkeellä olevan flunssa tähden juonut juuri ison mukillisen kuumaa rommitotia, johon sotkin joukkoon mustaviinimarjamehua ja Finrex- flunssajauhetta. Oivallinen juoma, voin vakuuttaa. Ja terhakka. Kipeä kurkkuni on jo paljon parempi, flunssa aalto ei tunnu ollenkaan uhkaavalta ja kaikki velat tuntuvat saamisilta.

Saatan huomenna jatkaa taudin torjuntaa samoilla eväillä, kunhan käyn ensin kustannuspaikalla hoitamassa työvelvoitteeni.

Var är det här ?

Mikael Junger uhkaa lopettaa FSTV –kanavan, ellei Yleisradiolle löydy mistään lisää rahaa.

Monet poliittiset toimijat ovat vaatineet Jungerin poislähtöä, ellei ohjel-miin ala löytyä lisää rotia. Mielenkiintoinen tilanne.

Ongelmaksi asian tekee se, että Yleisradion parasta ohjelmaa lähetetään juuri FSTV- kanavalla, jonka katsojista suurin osa taitaa olla jo suomenkielisiä. Ainakin minä katselen mielelläni Bettina S – ohjelmaa ja kuolaan ruudun ääressä joka kerta kun Strömsö –ohjelma tulee. Miten joku osaa tehdä niin nautittavia ohjelmia niin nautittavista asioista.

Ruotsinkieliset ohjelmat televisiossa ja ulkomaalaisten ohjelmien, varsinkin elokuvien tekstitys ovat kantaneet hyvää hedelmää viimeisten 40 vuoden aikana. Riippumatta nyt ollenkaan siitä, mitä ajattelemme ruotsinkielisestä vähemmistöstämme, heidän olemassaolonsa, kielensä ja Suomen leppoisa kielipolitiikka ovat edesauttaneet sitä, että väestöllä on suhteellisen hyvän kielitaito ja yhteiskunta on pystynyt kansainvälistymään kivuttomasti.

Katselin kerran Etelä –Virossa hotellin televisiosta länkkäriä, jossa John Wayne kyseli kummissaan, Kus o mu hopunen ? Tai ainakin siltä se kuulosti. Hyvä länkkäri menee semmoisella pelleilyllä ihan pilalle.

Tillmannin suvun alkuperäinen sukunimi 1920- luvulla oli muuten Lindqvist. Aika monella meillä on pinnan alla jotain pientä kielipoliittista nöyhtää, kun vähän raaputetaan.

Minun traumaattisemmat kielikokemukseni ovat tietenkin keskikoulusta. Kunnioitettu ruotsinopettajani oli neiti-ihminen, huomattavasti yli säädetyn eläkeiän, luultavasti noin 70 -vuotias ja erittäin suuresti hurahtanut merimieslähetystoimintaan.

Hänen opetusmetodinsa olivat suoraa lukkarin koulusta. Joka tentin jälkeen tentti selitettiin sanasta sanaan oikeaan muotoon ja sitten oli kaksi päivää aikaa opetella koko tentti ulkoa. Tentistä järjestettiin sitten uusi tentti, jossa tentti piti osata kirjoittaa ilman papereita, ulkomuistista, sanasta sanaan.

Hänen arvosteluasteikkonsa oli muuten normaali, mutta jos sai 4:n saattoi korottaa sen 5:ski ostamalla 4 merimieslähetyksen hyväksi myytävää postikorttia. Jos sai kolmosen, kortteja oli ostettava 8 kappaletta. Muistelen, että niissä opinnoissa rahamiehet pärjäsivät oikein hyvin. Minä köyhänä jouduin pänttäämään ja sain lieviä frustraatioita.

Erityisen painostavaa oli kyseisen ladyn opetus silloin kun hän opetti meille vaatekappaleita. Hänellä oli tapana päiväkirjan kirjoittamisen jälkeen nousta tuolistaan ja kiskaista tummanruskea hameensa korviin ja kysyä meiltä: Vad är det här ?

Oikea vastaus oli useimmiten: Det är en underkjol. Useimmat meistä eturivin pojista olimme kuitenkin ujoja ja turmeltumattomia, joten suljimme visusti silmämme esityksen ajaksi ja veikkasimme alushametta, näkyi sitten mitä tahansa.

Sana on painunut mieleeni lähtemättömästi.

Tervetuloa lukijaksi Lomautettu insinööri AMK

Sikaflunssa - osa 16

Valtakunnan älymystössä ja silmäätekevien keskuudessa on leviämässä suuri paniikki siitä, joudutaanko tänä vuonna itsenäisyyspäivän ohjelma laittamaan uusiksi ja järjestämään tavalliselle kansalle korvaavaa katsomista ja muuta spektaakkelia.

On esitetty mielipiteitä siitä, että näin suuri joukko tärkeitä ihmisiä pakkautuneena samaan paikkaan samana iltana aiheuttaa valtakunnalle korvaamatonta vahinkoa.

Ongelmaksi on nähty kätteleminen, tanssiminen ja toisten boolimukeista juominen sekä sisäänpääsyjonossa yhteisistä taskumateista pohjien ottaminen puutteellisen hygienian vallitessa.

Suuri riski on sekin, että illan emäntä ei kuulu riskiryhmiin, eikä solidaarisuudesta tavallista kansaa kohtaan ole ottanut itselleen rokotusta. Jos päämiehemme sairastuu, valtakunta suistuu siitä hallitsemattomaan ja kaoottiseen vallanperimyssotaan.

Toisaalta, kättelyjono olisi mitä parhain rokotusmahdollisuus. Samalla kertaa on koolla koko valtakunnan selkäranka. Monilla naisillakin käsivarret olisivat valmiiksi paljaina. Miesten kohdalla takki tietenkin jouduttaisi riisumaan ja frakkipaitaa käärimään ylös.

Orkesteri soittaisi hiljaisella volyymillä tohtori Zivagosta hempeää asiaan sopivaa musiikkia. Pikkumustiin pukeutuneet sairaanhoitajat pistäisivät herrat ja satunaiset juhliin kutsutut pakolliset narrit tyylikkäästi ja vähäeleisesti. Sairaanhoitajan parina työskentelevä toinen sairaanhoitaja lähettäisi rokotustiedot kommunikaattorilla jonnekin STM: luolaston tietokoneiden uumeniin.

Päämies ei kättelisi rokotettuja ollenkaan , vaan rohkaisisi jännittäjiä isänmaallisin lausahduksin ja kannustuksin. Rokotuksen jälkeen kaikille jaettaisi kokonaamarit kuminauhoilla varustettuina. Ei suinkaan sellaisia Kustaa III tyylisiä himpsuttimia , vaan oikeat kunnolliset kokonaamarit joita olisi painettu etukäteen Tanja Karpelan, Matti Nykäsen, Ilkka kanervan, Antti Kaikkosen, Liisa Jaakonsaaren, Anneli Jäätteenmäen, Lenita Airiston ja Paavo Lipposen kasvojen muoteilla. Nämä asianomaiset henkilöt voisivat tietenkin esiintyä omilla naamoillaan, mikäli olisivat juhliin kutsutut.

Pärskeet eivät leviä naamarin takaa niin helposti ja boolia voi imeä ihan hyvin pillillä. Tavallinen kansa voisi vastaanottimien ääressä arvuutella sitten kuka on kukinkin.

Itse juhlakalut voisivat örveltää astetta vapaammin, astua vapaasti daaminsa iltapuvun laahuksen päälle ja loppuillasta tanssia tico ticoa vapautuneesti. Tautia vastaan on suoja saatu ja samalla saavutettu Mannerheim-ristin jälkeen suurin maallinen onni ja kunnia tässä kinkeripiirissä.

Tervetuloa lukijaksi Niiskunaiivi.

Mielenkiintoista...

Nimimerkki ”Anonyymi” kommentoi eilistä kirjoitustani mielenkiintoisella tavalla:

'Voiko oikeesti olla tässä yhteiskunnassa jotain sellaista, jota ei rahalla saa??? Jota rikkaat ja vallankahvassa roikkuvatkin joutuu odotteleen?'

Noup. Ainakin meidän työterveyshuollossa rokotetaan riskiryhmän ihmisiä. Riskiryhmään kuulumisesta ei tarvitse todistaa, oma ilmoitus riittää. Rokottamisesta peritään työnantajalta pienehkö maksu, työntekijälle ilmainen.

Tuo kuulostaa tosi mielenkiintoiselta.

Oikeastaan vähän kauhistuttavaltakin, jos pitää paikkaansa. Voisi siis marssia jonon jatkona piikille ja kertoa, että minulla on astma tai joku muu riskiryhmään oikeuttava vaiva. Oman ilmoituksensa perusteella.

Minä kuvittelin tietoliikenneyhteyksiä ynnä muita fasiliteettejä tarvittavan rokotuspaikoilla sen vuoksi, että voidaan tsekata sairauskertomuksesta tarve ja allergiat ja piikin jälkeen niitä päivittää sitten rokotustiedolla.

Jään pohtimaan tätä mielenkiintoista asiaa. Olen oikeastaan aika hämmästynyt tästä tiedosta. Hietasen tavoin olen kauhiast` hämmästynyt ja klapil´päähän lyöty.

Tästä asiasta voisi oikeastaan sosiaalinen media nostaa sen verran kissan häntää pöydälle, että tätä mielenkiintoista mysteeriä terveysviranomaiset vähän joutuisivat avamaan ja selittämään.

Etuilua

Nyt on kaikilla kiire piikille. Media on hehkuttanut tätä asiaa keväästä lähtien ja saanut aikaan joukon napsakoita otsikoita. Ja mikäpä on uutisia kirjoitellessa kun kansakuntaan on saatu ajettua kunnolla virtaa.

Kuopion puolessa viime viikolla nyrkkeiltiin rokotusjonossa, sinfoniaorkesteri on saanut etuajassa piikkinsä ja nyt kuulemma yritysjohtajat haluavat piikin ennen muita. Köyhäkansa sitä vastoin riskiryhmiensä edustamana jonottaa räntäsateessa omaa vuoroaan ja Securitas-mies avaa astmaisille ovea.

Minä ihmettelen sitä, miksi niitä piikkejä ei voida antaa iltaisin ja viikonloppuisin ? Miksi niitä ei voida antaa urheiluhalleissa ja muissa lämmitetyissä monitoimihalleissa? Riskiryhmään kuuluvat ovat jo ennestään sairaita ihmisiä, joiden ihmisarvoa ei ole syytä tuommoisella jonolla rassata.

Tulkinnanvaraista on myös se innokkuus ja tarkkuus, joilla rokotusjonoja kuvataan ja selostetaan. Ihmisen kasvot ikuistetaan ja hyvä ettei kysytä, minkämuotoinen sairaus teillä on ?

Odotettavissa on lähipäivinä muitakin mielenkiintoisia jonossa etuilijoita. Jääkiekkojoukkueet rampaantuvat täydellisesti, jos pukuhuonepärskeet sairastuttavat ketjukaupalla pelaajia. Erityisesti C, D ja E junioreiden pelit ovat niin tärkeitä, että heidät ja heidän huoltajansa on pikimiten rokotettava.

Sirkushuvien on jatkuttava. Teattereiden näyttelijät ovat seuraavana hivuttautumassa jonon ohi ja tietenkin kauppojen myyjien on päästävä rokotuksiin, koska muuten joulumyynti kärsisi ja kansakunta tuhoutuisi.

Eräs suuri riskiryhmä ei ole suuremmin etuillut. Tuttu vartija maalaili minulle viehättävän kauhuskenaarion. He odottavat nyt herkeämättä sikaflunssan leviämistä muurien sisäpuolelle. Silloin heillä pahimmillaan on 300- 400 asiakasta 39 asteen kuumeessa vailla hoivaa ja kuumaa mustaherukkamehua. Jokainen omassa pikkuisessa sellissään.

Jos samassa suhteessa kaatuu vartijoita petiin, tuloksena voi olla mielenkiintoinen härhelli, josta iltapäivälehdet pääsevät vuolemaan mukavaa adventtilukemista meille. Vajavainen mielikuvituksenikin maalailee jo rajuja otsikoita.

Työnantaja oli lähettänyt kättelykieltoviestin sähköpostilaatikkoon. F-secure ei ollut siitä viestistä löytänyt virusta, joten avasin sen ja tyydyin osaani. Työsopimuslain perusteella minun on syytä tarkoin noudattaa työnantajan tai tämän edustajan antamia ohjeita ja määräyksiä, mikäli ne eivät johda minua rikolliseen toimintaan.

Emme siis kättele nyt tiistai-iltana. Nyökkään lukijoiden suuntaan sillä kohteliaalla eleellä, jonka me miespuoliset armeijan käyneet opimme aikoinaan siinä yhteydessä, kun harjoiteltiin tervehtimistä paljain päin.

Muistan hyvin 1980-luvulla ”raivonneen” polion. Asia hoidettiin näppärästi 5 miljoonalla sokeripalalla muutamassa päivässä pois järjestyksestä. Nyt näyttää siltä, että tässä hässäkässä rikastujia ovat lääketehtaat, jotka käyvät etsien kuin jalopeura ja yrittävät kehittää uusia tuotteita ja uusia tarpeita.

Kurkkuni on tosi kipeä. Olen siitä vähän huolestunut. Se on niin kipeä, että kylmää olutta ei kärsi kaataa kitaan. Eikä myöskään kuumaa rommia. Olen huolestunut asiasta toisestakin syystä.

Olutseuran pikkujoulujuhlat ovat ensi lauantaina. Sikaflunssa voisi olla säällinen ja hyväksytty syy jäädä pois kyseisistä bakkanaaleista, mutta toisaalta sunnuntaina voisi sairastaa kaksi tautia yhdellä kärsimyksellä. Seuraan tilannetta ja raportoin.

Ottaisinkohan tänä iltana vähän lääkettä ?

Sikaflunssa saa yhä merkillisimpiä piirteitä. Turussa sikoja ei enää päästetä sisälle poliisiasemille. Näin yritetään estää taudin tarttuminen virkavaltaan.

Tämmöinen tarkistustapahan kuulemma myöhään juhlineilla on. Kävellään sisälle poliisiasemalle ja kysytään, voisiko puhaltaa mittariin, kun on illalla mennyt vähän myöhään. Diskurssi on mukava ja käyttökelpoinen. Harvempi kehtaa sanoa, että tuli kiskottua kaksin käsin viinaa ja lisääkin menisi, mutta pitää välillä käydä heittämäsää yksi työkeikka.

Nyt nämä eivät enää pääse sisälle. Ainoa keino onkin nyt soittaa nimetön ilmiantosoitto, mennä ulos könyämään auton viereen ja räplätä ovea auki kun maija saapuu tarkistuskäynnille. Siinä sitä onkin sitten teatterikoulun pääsykoetta tarpeekseen kun pitää näytellä ajoon aikovaa siinä määrin, että konstaapeli puhalluttaa, mutta kuitenkin niin, ettei ole ajoa alkanut, eikä kärähdä. Vanha polkupyörä lienee paras vaihtoehto demonstroida virkavallalle sitä, että tässä kohta on tarkoitus astua lain väärälle puolelle.

Tillman ei ole koskaan käynyt varmistuspuhallusta tekemässä. Yleensä tilanne on ollut niin ilmiselvä suuntaa tai toiseen, että ei siinä ole mittareita tarvittu.

Nyt kun tämä uusi käytäntö hankaloittaa myöhään valvoneiden aamuajoja, voinen antaa tässä muutaman hyvän keinon arvioida ajokunto aamupalan jälkeen.

Jos aamupala ei maistu ollenkaan, ei ole syytä lähteä rattiin. Jos aamupala maistuu, mutta ei pysy mahassa kuin Fernetillä, sama homma. Tuli alushousupäivä.

Jos aamupala pysyy sisällä 10 kilometriä, mutta tuulilasi pysyy kirkkaana ilman lämpöpuhaltimen apua, on kiireen vilkkaa syytä palata kotiin. Varsinkin konsulttihommissa, johtavissa tehtävissä ja opetusalalla saattaa päivä mennä pilalle jo siitä syystä, että spriiliukoinen kirjoitustussi ei pysy kalvon pinnalla hönkäilysi vuoksi.

Näppärä ammattilainen keksii paljon lisää hyviä indikaattoreita. Alan ammattilaiset kiersivät takavuosina ongelman sillä, että he ottivat aamusella anisviinaa tai Triple Sec – likööriä. Ne juomat eivät kuulemma haise yhtään aamuhengityksessä , vaan antavat liikennettä valvovalle konstaapelille sellainen tunteen, että tässäpä on hyvin pestyt hampaat ja viehättävä suuvesi herralla.

Triple Sec muistoja on muillakin.

Säätykierto

Maanantai alkaa upeasti. Kotimaisen LVI-työn korkean laadun ylistäminen loppuu ainakin hetkeksi rautatientorilla ja sen läheisyydessä. Tavallisen matti meikäläiset ovat saaneet maistaa sitä samaa herkkua omissa asunnoissaan jo miessukupolven ajan.

Naissukupolvet taas ovat lentäneet ulos jostain hömppäohjelmasta. Kenraalin sukulainen puolustaa esi-isänsä lailla tätä maata ja meidän kaikkien hyvinvointia.

Molemmista näyttää netti erkkolainen tehnee suurin piirtein samanlaisen uutisen. Minun aamuni reaktiot ovat selvästi HKL:n ja helsinkiläisten työmatkalaisten puolella. Toisen uutisen sanoma on minulle arvoton ja tyhjä.

Mitä sitten teen erkkolaisen sivuilla ? No katsoin tämän vesivahinko-jutun YLE: sivuilta. Kun ajattelin saada vähän taustoja ja kuvia nähtäväkseni, kävin kurkkaamassa erkkolaisen nettiversiosta ja samalla reissulla olen edelleen. Äimistelemässä kenraalin sukulaistyttöä.

No, jokaisen suvusta löytyy kaikkea mahdollista. Minun nuoruudessani Tarmo-eno sai olla varoittavana kasvatusesimerkkinä kaikissa niissä tilanteissa, joissa teimme jotain järjetöntä. Toinen suosittu, suvun ulkopuolinen esimerkki oli naapurin hunsvotti poika, joka joutui Keravalle nuorisovankilaan jo 15 vuotiaan.

Toisaalta onkin ilahduttavaa huomata se, että suvut eivät ole vieläkään homogeenisia ja virheettömiä. Suurliikemiehen poika elättää itsensä pelaamalla korttia rahasta, tehtailijan tytär on eroamassa kohta mäkihyppääjästä 14. kerran ja kenraalin sukulaistyttö on hömppäohjelmassa.

Meno muistuttaa Veikko Huovisen romaanissa Lampaansyöjät esiintynyttä ideaa sukujen vuoroviljelystä. Sepe ja Valtterihan miettivät sitä, että sukuihin pitäisi saada aikaan tämmöinen tasa-arvoa ja demokraattisuutta ilmentävä asia kuin vuoroviljely taikka oikeastaan säätykierto.

Systeemissä kävisi ensiksikin niin, että professorin tyttärestä tulisi pientilan emäntä Kainuuseen, lääkärin pojasta postimies Taivalkoskelle ja Tuomarin lapset löytäisivät itsensä aikuisiässä metsureina Viitasaarelta.

Kunnes sitten näiden tiputettujen herraslasten lapset alkaisivat kantaa koulusta kotiin saksan yhdeksikköä, matikan kymppiä ja historian kiitettävää arvosanaa. Lapsenlapset pääsisivät uusiin , hyviin työpaikkoihin kaupunkiin, hyvien vaikutteiden äärelle ja siitäpä suvun kehitys sitten aivan loikalla parantuisi.

Sitä seuraavassa sukupolvessa olisi sitten jo suurlähettilästä ja hovioikeuden tuomaria ja kenraalia.

Kunnes sitten seuraava sukupolvi ilmoittautuisi tositv-ohjelmaan ja homma lähtisi käyntiin taas alusta.

Vapaasti Veikko Huovista mukaellen.

Tervetuloa uudet lukijat Verna ja Hilma.

Isä

Yritin soittaa isälleni aamulla. Hän oli kuitenkin ehtinyt jo lähteä hirvimetsään. Semmoinen pitää 80 –vuotiaan pirteänä ja terveenä. Äitini kertasi oleellisemmat asiat sujuvasti; isä on ampunut 270 kiloa painaneen naarashirven ja kaksi peuraa, joista toisella on nätit sarvet. Sikaflunssa piikille isä menee joulukuun toinen päivä.

Kiitin tiedoista. En kehdannut sanoa, että minun tekee mieli vielä petiin jatkamaan uniani.

Meillä Suomessa isänpäivä on joulun suuren hässäkän kenraaliharjoitus kaupoille. Koneisto hiotaan täyteen terään, taustamusiikkilevyt järjestetään takahuoneessa pinoon ja tarkkaavaisesti katsotaan, että kaikki harjaantuvat tässä härdellissä omiin tehtäviinsä niin, että kun kahden viikon kuluttua koko inferaalinen show jälleen käynnistyy, jokainen euro saadaan poimittua kuluttajien taskuista.

Joskus muinoin olin isänpäivää viettämässä Yhdysvalloissa. Siellä sitä vietetään kesäkuussa, sillä joulun startiksi riittää heille halloween –rytinät. Sinä vuonna minua juhlittiin siten kaksi kertaa.

Isyys ja äitiys eivät oikeastaan ole ollenkaan minusta tämän rytinän arvoisia tai veroisia. Ne ovat paljon suurempia asioita, joita ei pitäisi mennä latistamaan tällä tavoin. Humpuukilla.

Paljon parempi olisi viettää rattijuoppojen päivää, rumien päivää, eronneiden päivää, taikka vaikkapa motoristien päivää. Olisi virkistävää ja tuoretta ajatusta liikkeellä.

Kosmetologilta saisi ostaa lahjakortin rumalla ystävälle. Rattijuopolle voisi ostaa alkometrin rattijuoponpäivän-lahjaksi ja eronneille jonkun hömppäpsykologin teoksen; Saat sen, minkä joskus viskasit pois.

Myönnetään, olen todella väsynyt vielä ja olen vasta aamukahvin keittoon menossa.

Minun paras isänpäivälahjani oli tällä kertaa se, että näin taas perjantaina molemmat lapset ja olimme syömässä yhdessä. Ravitsemusliike oli viihtyisä, ruoka oli hyvää ja nautimme kovasti yhdessäolosta. Isä joi päivän kunniaksi ylimääräisen oluen.

Valkoinen maa

Yöllä on satanut lunta. Minua se ei haittaa, sillä minulla on pakkaskengät jalassa. Ilmastomuutoksen riivaamassa maailmassa tuommoinen sana aiheuttaa hilpeyttä kanssakulkijoissa. Satakunnassa opin kuitenkin tuota sanaa nuoruudessani käyttämään.

Oikeasti meillä oli käytössä kumisaappaat, joihin laitettiin villasukat sisään. Kovilla pakkasilla pidettiin monoja tai huopikkaita, ellei murrosikä ja katuuskottavuuden pelko sitä estäneet. Satakunnassa varsinaisia talvijalkineita ei juuri minun nuoruudessani ollut. Ja kun sitten niitä tuli, ne saivat nimen "pakkaskengät" , sillä sitä varten niitä hankittiin. Pakkasta oli joskus ihan sietämättömästi ja meren äärellä se on vähän toisen laista pakkasta kuin itärajalla.

Mutta asiaan. Minulla on pakkaskengät jalassa, joten uusi 5 cm lumikerros ei minua haittaa. Nykyaikainen lentolaukku on sitä vastoin rakennettu niin, että ainoa maasto jossa sillä selviää siedettävästi, on terminaalin parkettilattia. Arvaan että 2 cm pyörillä varustettu laukkuajoneuvo selviää 5 cm lumikerroksesta vain vaivoin. Lähden kuitenkin ajeluttamaan sitä pitkin katuja.

Vietän iltapäivällä taas tovin aikaa rautateillä. Matin ja Maijan tavoin pällistelen ikkunoista talvisia maisemia ja torkahtelen. Sellainen on mukava tapa viettää lauantai iltapäivä. Nuoruudessa tämä aika viikosta oli usein varattu sitä varten, että karjan rehuja ajettiin kotiin kauempana olleista varastosuuleista viikon tarvetta varten.

Myöhemmin sitten valtion poikaleirillä lauantai-iltapäivät kuluivat siivotessa. Usein siihen jobiin on joutunut soteutumaan vanhempanakin. Niinpä osaan kyllä arvostaa tulevaaa iltapäivää ja asettaa sen korkealle. Mahdollisuus jouteliaisuuteen on jotain hyvin nautinnollista

Joen kaupungissa taas

Kävin tänään tenttimässä Suomen kirjallisuuden historian perusteet. Ruotsalaisuuden päivänä. Semmoinen on oikeudellista ja kohtuullista. Tämän kansakunnan kirjallisuus kun alkoi kovasti ruotsinkielisenä aikoinaan.

Tentin laatija teki kunniaa kielimiehille jättämällä kokonaan Turun romantikot ja Helsingin romantikot kysymättä. Samoin kysymättä jäivät ruotsinkieliset modernistit.

Preppasin Tulenkantajat hyvään kuntoon eilen junassa ja ajattelin räjäyttää pankin niillä. No tentaattori laistoi senkin ovelasti. Tosin minua tänään pyydettiin arvioimaan Haanpäätä ja Pekkasta , mutta tulenkantajiin ei niistä saanut yhdistettyä oikeastaan kuin Haanpään.

Mutta tulen läpäisemään, uskon niin vakaasti. Realismin Aho ja Canth jäivät vähän ohuelle analyysille, mutta kuvittelen selviäväni.

Kävin tentin jälkeen Vanhassa Jokelassa oluella. Siinä sitä on paikka, joka suorastaan huokuu menneitten opiskelijasukupolvien tenttihikeä. Tunsin eläväni ja asettuvani lenkiksi pitkään ketjuun

Kuu

Kuu kulkee tyhjällä hiekkarannalla jossain Valencian eteläpuolella. On marraskuu. Vain kulkukoirat ja hullut suomalaiset kävelevät rannalla.

Olen hotellin ainoa asiakas. Muissa hotelleissa ei ole ketään.

Rannan sadoista ravintoloista vain yksi on avoinna. Osaavat tehdä siedettävän gin tonicin mutta keittiö on mennyt kiinni. Se on mennyt kiinni jo lokakuussa.

Ajattelen, että näin saan elämästäni suuremman. Olemalla yksin. Jakajia on niin vähän.

Kuva aukeaa suuremmaksi näpsäyttämällä. Elämä ehkä ei.