Sisällä

Nyt sitä sitten ollaan virallisesti sisällä ja yliopiston kirjoilla. Tänään he nimittäin luovuttivat minulle suosiollisesti käyttäjätunnuksen ja salasanan laitoksen verkkoon. Olen liittynyt monenmoisille postituslistoille ja samalla sukeltamassa uudenlaisen tiedotusmaailman syövereihin.

Kävin tänään siellä jo haahuilemassa ja tutkimassa mitä kaikkea tarjolla on. Yleisiä tenttejä näyttää olevan kirjapaketteineen oikein mukavasti. Syksyn ja talven vapaa-ajan ongelmat on poispyyhitty. Parasta asiassa näyttää olevan se, että monta tuttua kirjaa on tentittävien joukossa. Uudetkin näyttävät kiinnostavilta.

Tein matkaa Matin ja Maijan tyyliin. Ajoin pitkin rataosuuksia, joita en ole koskaan ennen käyttänyt. Vanhat ränsistyneet asemat, menneisyyden tehdas-yhteisöt ja hoitamattomat ja pusikoituneet taimistot vilisivät ikkunan ohi. Junan vessa toimi edelleen vakuuttavasti ja junissa oli harras tunnelma. Paljon opiskelijoita oli taas matkalla pois kotoa tai pois rakkaimpansa vierestä.

Joku harva eläkeläinen oli vaunuissa, pari yhteiskunnan laitapuolella kulkijaa oli matkalla naapurikunnan viinakauppaan ja sitten minä, ei oikein mikään. Mietin yksikseni vaunussa tuntitolkulla sitä, mikä minutkin sai lähtemään. Mitä teen tässä opiskelijajunassa ?

Toistaiseksi tuntuu hauskalta. Saa nähdä mitä sitten huomenna tapahtuu. Moni asia yliopistossa tuntuu muuttuneen, tai ainakin yliopistot ovat tehneet pesäeroa esimerkiksi ammattikorkeakouluihin. Vähän kateellisena olen aistinut tunnelmia. No ehkä olen vain liekeissä näin ensimmäisen päivän huumassa.

Vapautta on runsaasti, mutta samaan aikaan julkisuudessa käydään kovaa keskustelua yliopistojen asemasta. Myönnän auliisti sen, että en osaa ottaa kantaa koko yliopistokeskusteluun. Ammattikorkeakoulujen osalta on kuitenkin selvää se, että eroa yliopistoihin monissa asiassa on, se ero luultavasti pysyy ja sen kaventaminen on sangen tuskallista, vaikka AMK -piireissä siihen oltaisi valmiita.

Mietin erityisesti sitä, miten tämä luuhaaminen täällä yliopistolla tulee muuttamaan minun mielipiteitäni, ajatuksiani ja elämääni. Ehkä on helpompaa katsoa omaa tonttia kun näkee vähän muutakin.

Tämä fontti on vähän hassua sillä oma kone ei hyppää täällä verkkoon ja näissä toisten koneissa on kummalliset asetukset

Oikeutta

Porvoossa käydään kallista oikeutta. Nk. Ruanda-oikeudenkäynnin kustannukset ovat nousemassa yli miljoonan euron. Todistajia kuullaan Ruandassa ja niinpä käräjäoikeus lähtee kahden viikon kuluttua katselemaan vähän paikanpäälle.

Matka saattaa laajeta myös Burundiin, jossa asuu 10 todistajaa. Muissa Afrikan maissa asuneet todistajat on kutsuttu Suomeen.

Minähän en näistä oikeusjutuista mitään tiedä, kun en ole koskaan ollut salissa syytettynä taikka todistajana. Minulla ei siis ole selvää näkemystä siitä, miksi näin tehdään ja kuka viulut maksaa.

Mahdolliseen kansanmurhaan syyllistynyt syytetty tuskin maksaa näitä oikeudenkäyntikuluja.

Helkkarin hieno asia lopulta, että oikeus näyttää toteutuvan. Nyt kun saadaan kokemusta asiasta, näitä maailman ongelmia voitasi ratkoa tulevaisuudessakin meillä, eikä paikan päällä. Onhan selvää, että heimo- olosuhteisiin jämähtänyt oikeuskäytäntö kehitysmaassa ei voi taata kunnollista käsittelyä ja oikeudenmukaista tuomiota.

Me sitä vastoin voimme järjestää asuinpaikan rikollisille, tuomita heidät ja sijoittaa vielä vankiloihimme. Sen verran kyllä olemme velkaa kaikesta siitä kolonialismista, jota Euroopan siirtomaaherrat ovat vuosisatoja harrastaneet.

Lähdön tunnelmissa

Pakkailen vähän kyniä ja kumeja laukkuun, sillä lähden huomenna muiden nuorten lailla yliopistolle ilmoittautumaan, kuittaamaan ATK- tunnukset, ihmettelemään nuorison loputonta tiedonjanoa ja tutustumaan uusiin opiskelukavereihini.

Ynnä tietenkin kuuntelemaan jokavuotista rehtorin puhetta uusille opiskelijoille. Tähän asti on voinut kohtuullisen tyynenä olla siellä puhujien puolella ja tervetuloksi toivottajana. Nyt välillä pääsen katselemaan asioita toisesta näkökulmasta.

Ylioppilaskunnan pakollinen jäsenyys tarkoittaa minunkin tapauksessani nyt sitten sitä, että posti on alkanut toimittaan kaikenlaista humu- ja viihdeilmoitusta vanhan miehen ratoksi. Olut on opiskelijalle välillä euron muki ja välillä pari euroa. Myös hillitöntä menoa taataan monessa ilmoituksessa.

Ainejärjestökin toimitti pankkisiirtonsa ja hengentuotteensa. Sen perusteella olen joutumassa nuorten naisten porukkaan ja runoja pitäisi rustata jos aikoo päästä lehden sivuille.

Otan kannettavan aparaatin mukaani, joten ensimmäisen viikon kuulumisia saattaa ilmaantua päivittäin sivustoille. Saatan aamullakin vielä ihmetellä täällä sitä, mihin vanha mies on päänsä pistämässä. Eikö jo olisi aika olla vaan ja ryhtyä jäähdyttelemään. Saatan kyllästyä myös ensimmäisen viikon orientointiin jo päivässä taikka kahdessa ja matkustaa takaisin kustannuspaikalleni antamaan opetusta. Saa nähdä.

No jos tuolla ei ole kivaa, vaihdan paikkaa ja tiedekuntaa. Ikäluokat ovat supistumassa niin nopeasti , että sisäänpääsy yliopistoihin näyttää vuosi vuodelta onnistuvan yhä huonommalla todistuksella. Se tarjoaa minun kaltaiselle laiskurille tulevaisuudessa viljalti mahdollisuuksia kuormittaa yliopistojen rattaita ja toteuttaa elin-ikäisen oppimisen myyttiä

Puna-musta vanha lady

Puna-mustasta kirjoitettiin aamulla tunteikkaasti ja suurella kaipuulla Tienpäällä – blogissa. Taidan aurinkoisen päivän kunniaksi laittaa omasta vanhasta ladystani kuvan esille. Ehkä käyn ajamassa lenkin iltapäivällä.

Muistot ovat tärkeitä , mutta yhtä tärkeää on hankkia uutta muistettavaa tai ainakin vertailukelpoista ainesta, jonka perusteella se vanha sitten ansaitsee sen muistettavuutensa. Pitää siis ehdottomasti välillä muistaa ajaa myös huonoilla moottoripyörillä, juoda huonoa viiniä ja kuunnella tylsiä ihmisiä. Sillä tavoin saa perspektiiviä.

Oman muistilaatikkoni pohjalla on yksi ajokokemus johon vertaan aina kaikkea muuta. Itäsaksalainen EMW – kardaanivetoisena näyttää vähän huonolta ja sitä todella on erittäin huono ajaa. Mukavaa siinä oli vain se suuri elefantin korvaa muistuttava satula. Kun siihen ajokokemukseen vertaa muita elämän aikana hankittuja, on helppo asetella asioita järjestykseen.

Moottoripyörien ajo-ominaisuudet eroavat toisistaan paljon enemmän kuin esimerkiksi autojen. Siksi ymmärrän se, että uuden pyörän kokeileminen on suurempi asia kuin uuden automerkin tai –mallin kokeileminen. Kun otetaan tai annetaan ”tyypit”, siinä itse asiassa tyyppi katsastetaan, hyväksytään laite kaverin käyttöön ja samalla kaveri porukkaan.

Lauantai-illan melankoliaa

Kaipaan vähän Maalaisen blogia. Olen nyt ainakin kuukauden ihmetellyt sitä, että miksi uusia päreitä ei myllystä tule. Mistä johtuu hiljaisuus ?

Tänään kävin sitten kokeilemassa blogin viimeistä blogimerkintää ja huomasin blogin muuttuneen suljetuksi ; vain kutsutut pääsevät sisään. Sellainen vähän ahdistaa. Tulee semmoinen olo, että olenkohan tehnyt tai kirjoittanut jotain typerää ja blogin pitäjä on vetäytynyt lähipiirinsä pariin.

Myönnän, että olisi erittäin mukava taas lukea pitkiä linkkilistoja, kertomuksia ruotsalaisesta yhteiskunnasta ja ennen kaikkea kaipaan sisäpiirin tarinoita vaihtoehtoliikkeestä. Minä jopa nautin siitä että Maalainen oli silloin tällöin sukset ristissä joidenkin kirjoittajien kanssa. Semmoinen kuuluu oleellisena osana julkaisevan ihmisen vaivoihin ja risteihin.

Minulla ei ole osoitetta, josta pyytäisin lukuoikeuksia, mutta Maalainen, jos luet tämän, olisin vailla niitä oikeuksia, mikäli semmoiset voitaisi minulle myöntää. Ja mikäli tekstiä edelleen blogiin ilmestyy.

Minut saa toinenkin asia alakuloiseksi. Niin kutsutut paremmat blogin kirjoittajat käyttävät usein hyvinkin provosoivaa kieltä ja kun sitten heitä kommentoi, tuloksena on joko hiljaisuus taikka provosoituminen. Provosoituminen on tervetullutta, hiljaisuus kummallista.

Minä käytän joskus itsekin hiljaisuutta välineenä silloin kun vastaaminen on vaikeaa, taikka mahdotonta. Minä saatan provosoitua mielelläni mutta usein voin myös vetäytyä kuoreeni. Yleensä häviän nämä provosoitumisottelut parin kommenttikerran jälkeen, enkä pysty pitkiin jankkaus-ketjuihin. Harjoitus kuitenkin tekee varmasti mestarin. Yritän kerta kerralla pitää yllä kommenttiketjua kauemmin ja kauemmin.

Olen erittäin huono ja laiska kommentoimaan toisten blogeihin. Jos niin tapahtuu, tiedätte, että asia on ollut minulle tärkeä ja iso. Sitä vastoin mielelläni pidän yllä keskustelua omien kirjoitusteni perässä. Yritän vähentää koko ajan tuota laiskuuttani toisten blogeissa ja olla aktiivisempi

Mutta Maalainen, minä vähän kaipaan kirjoituksiasi. Olenko ainoa ? Missä olet?

Briteilläkin on oma Mäkilänsä

Jos on Suomen raskaassa ollut aina pula räteistä ja lumpuista, niin paljon paremmin ei ole asia Englannin maalla, jossa palkka-armeijan pojat ja tytöt joutuvat kirvistelemään palveluksessa vajavaisin varustein.

Äidit ja isät jättävät kesälomansa pitämättä ja sijoittavat lomarahat makuupussiin, aavikkokenkiin ja muuhun tarpeelliseen sälään, jota kuningattaren hovihankkijat ovat ehkä pystyneet kuningattarelle hankkimaan, mutta ei enää pojille ruotuun.

Tillman on aina luullut, että jos kerran keksipaketissa ja HP-kastikkeessa mainostetaan sitä, että näitä mainioita tuotteita toimitetaan myös Lissulle ja koko hänen suvulleen, silloin organisaatio olisi niin tehokas, että kaikki maailman varusteongelmat on helppo ratkaista. No, kuka on nähnyt joskus brittiläisen kylppärin, taikka ulko-oven, voi helposti todistaa että se kansakunta on ollut täysin kykenemätön edes kehittelemään sekoitushanaa, Abloy-lukkoa ja kunnollisia ovenkahvoja. Miten sitten voisikaan onnistua sotilaan varustaminen ?

No, onneksi kotijoukot kantavat huolta pojistaan. Säännöllisesti lähtee suuria paketteja kohti Afganistania.

Sama ongelma oli kuulemma aikoinaan Falklandin sodassa. Intoa oli enemmän kuin vermettä ja paikalliset Mäkilät pitivät sitten lopusta huolen. Olen kuullut samaa myös suomalaisten rauhanturvaajien varustamisesta. Lähtevät kaverit hankkivat ensitöikseen pimeänäkölaitteita ja muuta tarpeellista vapailta markkinoilta. Mahtaakohan verottaja hyväksyä semmoiset vähennykset tulonhankkimiskuluiksi ?

Talvisotaan voitiin antaa joillekin vain kokardi. Tillmanille sentään annettiin 1970-luvulla tavaraa vähän enemmän. Suntishousutkin olivat tarkoitetut joko taistelijaparille, tai sitten jollekin sumopainijalle. Jo silloin kuitenkin oli olemassa järjestelmä, jonka avulla varusmies saattoi ostaa itselleen säädylliset lomapuvun housut. Varusvarastolla jaettiin vain sopivia asusteita.

Tillman on sitä mieltä, että jos kansakunta parhaimmistonsa lähettää muille maille taistelemaan ja kuolemaan, soveliasta on ainakin antaa asianomaisella täydet mahdollisuudet tehdä se sitten hyvissä varusteissa ja isolla selviytymisen mahdollisuudella. Jos niin ei ole, iltapäivälehtien kirjoittelulle kerrankin on jotain katetta.

Luin The Mail – lehteä viimeksi kolme viikkoa sitten lentokoneessa. Se ei näyttäisi oleva aivan sontalaarin pohjimmaisia siitä päätellen, että sitä pystyi lukemaan ilman gummihanskoja. Jotain perää asiassa saattaa olla. Ainakin suomalaisten kohdalla varusteista on kohistu keskustelupalstoilla jo jonkin aikaa

Fontti

Ikea on mennyt muuttamaan fonttia. Se taas on saanut monet asiakkaat repimään pelihousunsa. Väärä fontti voi vaikuttaa kassavirtaan ja kohusta ollaankin kovin yllättyneitä liikkeessä, jossa pääministerimme taannoin väitti törmänneensä kirjailija Ruususeen.

Tillmanille fontti on kiveen kirjoitettu asia. Blogi koettaa ilmestyä Trebuchet- kirjasimella, koska minusta se on sotilaallinen ja selvä kirjainmuoto ilman krumeluureja. Teksti on jotenkin selvää ja konstailematonta ja sen merkitys seisoo siinä varmana ja tavallaan myös vähän huomaamattomana.

Tillaman kirjoittaa nämä juttunsa hahmotelmat myös samalla fontilla mutta koolla 14, koska silmät ovat huonot ja tarvitaan paljon mustaa korkeutta riveille ennen kuin osaan olla siihen tyytyväinen.

Aikaisemmin olin Ariel- miehiä. Se on myös upea fontti, sillä se tuo mieleen britti-moottoripyörän, joka voitelee sekä kampiakselin, että ajajan ajosaappaat. Se on pyörä, jonka nimi on paljon helpompi lausua kuin pyörä omistaa. Minulla oli kerran opiskelija, jonka Arielin moottori oli pahvilaatikossa 5 vuotta ja silti hän kutsui itseään aktiiviseksi motoristiksi.

Mutta sitten minä löysin Trebuchet- muodon maailmaani. Enää en voi tulla toimeen ilman sitä. Virallisissa papereissakin käytän sitä kirjoittamisvaiheessa, muotoilen, makustelen , ja lopulta sitten viimeisemmässä hädässä muutan muodon Times New Roman –muotoon , tai johonkin muuhun yhtä typerään viranomaisen tai työnantajan vaatimaan muotoon.

Ehdottomasti vastenmielisiä fontteja mielestäni ovat Courier, Niagara ja em. Times New Roman. Äärimmäisessä hädässä saatan tehdä jotain Veranda- fontilla. Se on jopa joskus esiintynyt blogissakin. Mutta nykyään olen pyrkinyt unohtamaan vanhan rakkaani. Minun silmäni sykkivät Trebuchet – tahtiin.

Säälien katson niitä, jotka hullaantuvat Word-ohjelman tarjoamista vaihtoehdoista ja kirjoittavat kaikki mahdolliset viestinsä kaikilla mahdollisilla fonteilla. Vanhassa TEKO:ssa taisi olla tasan yksi kirjasinmalli, eikä kantaisäni aikoinaan käyttööni luovuttamassa ERIKA- kirjoituskoneessakaan ollut kuin se yksi ja sama. Sähkökirjoituskoneiden vaihdettavat pallopäät olivat asiakkaille sama asia kuin jos olisi antanut lapselle karamellikaupan omistuksen joululahjaksi; seikkailu ja mielettömyys kirjasimilla alkoi.

Luulen lopulta niin, että vanhan grafologian tilalle voisi astua uusi humpuukitiede, joka kertoo ihmisestä sairaudet, lemmensurut ja toiveammatin sen perusteella, mistä fontista tykkää.

Moottorisika pääsi pannasta

Tukholman kaupunki on ryhtynyt suosittelemaan asukkailleen jätemyllyn hankintaa. Suomessa nämä tiskipöydän surraavat tehosekoittimet ovat olleet kiellettyjä, koska on katsottu eloperäisen aineksen kuormittavan liikaa jätevesisysteemejä ja lisäksi ravinnon jauhamisen jätevesiin on ajateltu lisäävän rottien määrää viemäristössä. Päättäjät ovat katselleet ilmeisesti paljon amerikkalaisia kauhuelokuvia, joissa usein kahlataan viemäreissä.

Moottorisika on tehokas mutta hieman äänekäs vekotin, joka hotkii kaiken kakkosnelosta pienemmän kitaansa, jauhaa sen muusiksi ja sekoittaa veteen. Sitten koko puuro ohjataan viemäriin.

Vehkeen käyttö muistuttaa pienoiskoossa vanhanaikaista puimakoneen eli tappurin syöttöä. Jos on isompaa kyljysluuta ja vähän vahvempaa kaurapuuroa, syöttöä kannattaa tehdä varovaisesti. Joulukinkun sääriluun kohdalla kannattaa kyllä miettiä tarkkaan. Voi olla että sika tukehtuu taikka siltä palavat käämit.

Tämmöisen energiapuuron syöttäminen jätevesiverkkoon edellyttää tietenkin sitä, että se puuro jossain vaiheessa otetaan hyötykäyttöön. Tukholmassa se sotku laitetaan bioreaktoriin ja siitä tehdään mädättämällä metaania liikennelaitoksen busseihin.

Moottorisika on tietenkin perin amerikkalainen vempain. Minulle se oli aikoinaan suuri ihmetyksen aihe. Toinen siihen kulttuuriin oleellisesti kuulunut asia ja hämmästykseni aihe oli jääkaapin ovessa oleva jääpala-automaatti, joka annostelee ylikansalliseen juomaan kokonaisia kuutioita ja toisesta napista rouskuttaa GT- juomaan jääsohjoa.

Hyvä tietenkin, että on olemassa laitteita koskevia sääntöjä. Jos kukin meistä virittelisi keittiöönsä sitä sun tätä laitetta työtä helpottamaan, saattaisi työtehoseuran konsulentti saada sätkyn. Ja vakuutusyhtiö.

Tässä taannoin alkukuusta vietin yötäni airport -hotellissa. Illalla kahdeksan aikaan vastaanotossa alkoi kello soimaan ja valot vilkkumaan. Kohta paikalle ampaisi Vantaan palolaitos. Raamikas palomies syöksyi vastaanottovirkailijan opastamana kerroksiin.

Kiinalainen matkailijaperhe oli tuonut Kiinasta mukanaan omat nuudelit ja vedenkeittimen. He olivat laittaneet huoneessaan vähän ruokaa, jolloin ko. veden kuumennin oli kuumentanut koko huoneen ja seinän ja aiheuttanut palohälytyksen. Vastaanottovirkailija kertoi tämän olevan joka kuukautista spektaakkelia heidän hotellissaan.

Jätemylly tuo mukanaan tietysti myös lieveilmiöitä. Siskonmies on antanut minun ymmärtää, että tukkeutuneet jätemyllyn korjaaminen/ aukaisu ovat sellaisia kotitaloustöitä, joita meidän vanhassa maassa asuvien miesten ei kannattaisi suuremmin kadehtia.

Hallituksen vika.....

Maahanmuuttajista ei ole kuin harmia kantaväestölle. Väkivaltainen käytös ja haparoiva suomenkielen ymmärtäminen aikaan saavat ongelmia jokapäiväisessä elämässä. Jos et syö myrkkysieniä metsässä, niin ainakin puret virkavaltaa koipeen. Tai ainakin hankit kaverillesi syytteen.

Päijät-Hämeessä konstaapeli on syytettyjen penkillä tuomioistuimessa koska antoi hollantia haukkuvan ja hollantia ymmärtävän poliisikoiran purra rattijuoppoa kintuille.

Koira oli siis maahanmuuttaja, jonka kotouttaminen oli jäänyt puolitiehen. Silti sitä käytettiin työelämässä siekailematta vaarallisissa ja vaativissa tehtävissä. Miten nyt hollantia ymmärtävä koira voisi tietää mitä viinalta haisevan roiston kanssa tehdään.

Purtu, kantaväestöön kuulunut hämäläinen, väitti kuulleensa kuinka maahanmuuttajan suomalainen kumppani oli käskenyt maahanmuuttajan purra. Oli käytetty pure - komentoa. Kun olisi pitänyt käyttää bitjen –verbiä.

Konstaapeli kiistää jyrkästi väitteen ja vetoaa siihen ,että eihän se edes ymmärrä suomea. Konstaapelin hollannin opinnot alkavat Lahden kansalaisopistossa vasta syyskuussa, joten tässä on tultu konstaapelin kertoman mukaan nyt aluksi toimeen vähän ilmeillä, eleillä, käsimerkeillä ja nakkipaketilla.

Surra täytyy kovasti, jos kielitaidottomat maahanmuuttajat vievät kaikki työpaikkamme, yrittävät raukat opetella kaunista kieltämme ja vielä purevat päälle.

Mitä hallitus ja pääministeri aikovat asian vuoksi tehdä ?

Koska kotimainen poliisikoiratuotanto saadaan nousemaan kysyntää vastaavalle tasolle ?

Paperitähdet

Elämme vaikeita päiviä. Media kärrää kiimassaan eteemme päivittäin BB ihmisten sanomisia. Mahtaa nyt Salattujen elämien jengiä ottaa päähän. Tai luulen, että ottaa päähän.

Jos ammattina on julkisuus ja itsensä myyminen, pakko sen on ottaa pattiin kun tuutin täydeltä toitotetaan juuri tällä viikolla jonkun toisen idioottimaisuutta.

Runoilija iskee aamuumme terävästi ja oivaltaen. Vaikka tulisi tuhat BB-taloa ja miljoona jaksoa Salkkareita, runoilija on oivaltanut keskeisen jo ennen ensimmäistäkään tuotantokautta.

Unta jokainen katsoo, kaikki tähtiin kurkottaa

ja kaikki haluaa rahaa, ja elämää kuuluisaa

Ja ne joilta se kenties onnistuu pankoot ristiin sääriluun

sillä etusivun tähteä eivät suojaa sivut muut

Juice Leskinen, Paperitähdet


Everybody's a dreamer and everybody's a star
And everybody's in show biz, it doesn't matter who you are
And those who are successful
Be always on your guard
Success walks hand in hand with failure
Along Hollywood Boulevard

The Kinks, Celluloid Heroes
sanat Ray Davies

Ja täältä pääsee oikeaan Kinks-tunnelmaan.

Keskussairaalan hankintaongelma

Rikoksesta langetettu kuolemantuomio tarkoittaa yleensä sitä, että yhteiskunta katsoo voivansa aivan hyvin tulla toimeen ilman ko. henkilön panosta ja hänen yhteisölle aiheuttamaansa taakkaa. Uutta ajattelua sitä vastoin edustaa Kiinan viranomaisten noudattama käytäntö, että siistin teloituksen jälkeen tarkistetaan, olisiko teloitetulla ollut kuinka hyväkin maksa tai munuainen ja mitä yhteiskunta voisi noin ylipäätä vielä saada irti tästä tarpeettomasta maallisesta majasta.

Saksassa hyödynnettiin juutalaiset aikoinaan suurin piirtein samalla innokkuudella. Hiuksista kudottiin sitä sun tätä, kultahampaat revittiin irti ja vaatteista tehtiin uusia vaatteita.

Tavallisen ihmisen aika ei tule pitkäksi kun lukee näitä uutisia. Ajatus siitä, että kuolemaantuomittu tutkitaan tarkasti ennen teloitusta ja tieto hänen elimistään säilötään pankkiin, saa minut surulliseksi. Varsinkin kun siellä päin maailmaa kuulemma elimistä on kova pula. Rikollisia vissiin piisaa, vaikka yhteiskunnan piti olla ihmeellinen ja upea.

Aikoinaan valistuneet ja minua viisaammat yhteiskuntaa tiedostavat toverini selittivät, että Maon Kiina on ensimmäinen systeemi, joka on siitä maasta pystynyt kitkemään edes hetkesi nälänhädän pois. Ajattelin silloin, että hyvä niin. Jos toinen vaihtoehto on nälkäkuolema ja toinen kolhoosi, olkoon sitten niin.

Minä ajattelen niin, että on kovasti hyvä asia, jos teloitettava ihminen päättää testamentata elimensä uuteen käyttöön. Sillä tavalla toteutuu jonkin sortin järki asiassa ja kuoleva ihminen voi tuudittautua korvaamisen filosofiaan taikka sielunvaellukseen, tai ihan mihin vain.

Jos taas teloitetut vasten tahtoaan silvotaan jäljelle jäävän yhteisön yhteiseen käyttöön , minua puistattaa. Herkässä on silloin ajatus, että yhteisön kannalta on oikein hyvä ja toivottu tilanne, kun nk. varmaa elinmassaa on markkinoille tulossa säännöllisesti ja etukäteen ennakoidusti.

Tulee mieleen käytettyjen elinten kauppias, joka kiertelee sairaaloissa ja kaupittelee etukäteen maksoja ja pernoja.

Meille tulee nyt ensi kuussa alle kolmikymppinen maksa. Ei ole juonut. Vähän polttanut oopiumia, mutta ei yhtään ole juonut. Sarjaraiskaajahan mies on, mutta ihan raitis. Veriryhmä on o - , joten halpahan se ei ole, mutta, miten on ?

Laitetaanko siitä maksa tulemaan ?

Syö sieniä......

Twitterin kautta pääsin tällaisen tiedon alkulähteille. John Salminen asiaa esitteli ja sienistä tietenkin on kysymys ja erkkolaisesta.

Oikaisu tuli lehteen, vähän leikkisässä sanamuodossa, mutta silti juuri sattumalta nyt kolme henkeä on sairaalassa syötyään valkoista kärpässientä.

Jos työkseen tekee uutisia tämmöisestä aiheesta, niiden olisi hyvä olla justiinsa, eikä melkein kohdalleen.

Siinä sitä onkin nyt sinipaitaisella sienestäjällä ja erkkolaisen toimittajalla miettimistä, jos asianosaiset sairaalassa makaajat ovat sitä mieltä, että tälläkin kertaa he uskoivat totuuden tulevan tästä lehdestä. Voi olla tiedossa lisää uutisia asiasta.

Portaali porttaaliin

Olen kyllästynyt aloittamaan aamuni erkkolaisen sekavalta sivustolta. Vuosi sitten lemppasin jo paperilehden pois vaivoistani ja nyt taidan tehdä saman verkkosivuille. Olen menettänyt sydämeni muualle.

Yleisradion portaali on minusta selvä ja tyylikäs. Samalla katsomalla selviää pääuutiset, yhtiön tuottamien ohjelmien pääkohdat ja tarpeellinen määrä urheilua. Joukkoon mahtuu vielä paljon minulle tarpeetontakin , mutta ne eivät häiritse. Sivustot latautuvat asiallisesti ja otsikot ovat hyvää suomea eikä iltapäivälehdistä kopioituja.

Ongelma on vain siinä, että onko se porttaali vai portaali. Googlen hakusanaosumien perusteella varmaankin portaali, jota myös Wikipedia käyttää. Asia on minulle kohtuullisen sama. Minulle riittää, että on olemassa vielä jotain asiallista, BB-vapaata ja miedosti yhteiskuntamyönteistä tiedonvälitystä.

Aamupolkuni tiedon halmeeseen käy siis tästä edespäin reittiä YLE - Kemppinen -Keskisuomalainen - Aamulehti- Satakunnan Kansa – Länsi-Suomi - Turun Sanomat – HS. Siihen on nyt lasikuutiossa vain tyytyminen.

Yleisradion maine agraariyhteisössä 1960-luvun lopulla ei ollut häävi. Monilta lykkääntyi väritelevisionkin osto vuosikausia siksi, koska ohjelmat katsojien mielestä olivat ihan tarpeeksi värillisiä jo mustavalkoisina.

Ensimmäinen Salora kannettiin tupaamme vuonna 1963. Se edusti tietenkin 9 –vuotiaalle pojalle uskomatonta tiedon määrää ja avarsi ajattelua pellon reunaojan toiselle puolelle ja joskus jopa naapuripitäjään asti. Helsingissä ei kukaan ollut käynyt. Muistan tehneeni ensimmäisen matkani pääkaupunkiin vasta 15-vuotiaana. Sinne ei ollut itse asiassa mitään asiaa.

YLE- oli siihen aikaan, paitsi kovasti punainen, niin myös kalliisti hankittava. Ensimmäiset väritelevisiot maksoivat aikoinaan 1960-luvun lopulla 3000 -4000 markkaa. Jos kävi ostamassa kioskilta Tekniikan maailman, siitä sai pulittaa 1,9 mk. Television hankintahinta oli noin 1700 -kertainen tavalliseen aikakauslehteen verrattuna.

Nyt TM maksaa 7,3 euroa. Television vastaava hinta siis pitäisi olla noin 12 000 euroa. Tekniikka on halventunut huimasti, vaihtoehtoja on tullut paljon lisää ja kuluttaja voi aidosti tehdä häntä miellyttäviä valintoja.

Ei maailma lopultakaan aina mene huonomaan suuntaan. Nyt kun Tarmo Ropponen ei enää vaali-iltana tule nyyhkien ja lyijykynää syöden ruudusta läpi olohuoneeseen demarien kärsittyä vaalitappion, katsoja voi odottaa viimein yleisradiolta laadukasta ja siistiä tiedonvälitystä. Pitäisi vain taata jotenkin se, että ko. instanssi saisi säädyllisen ja säännöllisen tulorahoituksensa järjestettyä jotenkin niin, että sen ei tarvitsisi lähteä maakuntien Suomeen kerjuulle ja hankkia epämääräistä rahaa sieltä sun täältä sen mukaan kuinka sydämistyneitä kansanedustajat juuri sinä vuonna ovat YLE.n ohjelmatuotantoon.

Youngest solo around...

Hollannissa on noussut suuri kohu 13-vuotiaan tytön suunnitelmista purjehtia yksin maailman ympäri. Paikalliset lastensuojeluviranomaiset ovat haastaneet tytön vanhemmat oikeuteen estääkseen matkan näin toteutumisen.

Vanhemmat ovat asiasta eri mieltä. He ovat hakeneet tyttärelleen vapautusta koulusta suunnitellun kaksivuotisen purjehduksen ajaksi. Vanhempien mukaansa tyttö voi käydä koulua merellä internetin välityksellä ja pärjää ihan hyvin yksinään pari vuotta isossa purjeveneessä. Lapselle ei tule verinaarmua ja psyykekin kehittyy oivallisesti kun ei pääse maissa pahojen vaikutteiden kanssa alvariinsa tekemisiin.

Tyttö ja tytön vanhemmat ovat epäilemättä saaneet innoituksensa täältä. Tillman on seuraillut jo tovin blogi-rollissa Jessican Watsonin 16 v, valmistautumista yksinäiselle maailmanympäryspurjehdukselle. Hollantilaisia asia ottaa tietysti pattiin niin kovasti, että ovat työntämässä oman 13- vuotiaan lapsensa yksin valtamerille pariksi vuodeksi.

Australialaisen Jessican matkaa Tillman aikoo seurata vastakin. Tosin Tillman seuraa sitä sydän syrjällään ja pelkoa täynnä. Jäähallinomistaja Harkimo onnistui aikoinaan tempussa ja moni muu hänen jälkeensä, mutta teini-ikäisen nuoren paikka on kuitenkin periaatteessa jossain muualla kuin ennätystehtailussa valtamerellä.

No, kuten sanoin, seuraan tytön yritystä hänen blogistaan ja kotisivuiltaan. Tällä hetkellä hän on koepurjehduksella veneellään. Itse ympärysmatkan lähtö tapahtuneen syys- lokakuussa. Seuraan matkaa purjehtimisen ystävänä ja ennen kaikkea hämmästyneenä ihmisten lasten ja heidän vanhempiensa loputtomasta kekseliäisyydestä ja kilpailuvietistä

Mitä seuraa 16 vuotiaan jälkeen ? Lähteekö 13 -vuotias ? Kuka on seuraava, yhdeksän vuotiasko ?

Miksi muuten nämä molemmat huimapäät ovat tyttöjä ?

Kauppias jalkapuuhun tuulikaappiin

Evira on ehdottanut häpeätarraa niiden kauppojen portinpieliin, joissa jauhelihaa ja muuta einestä roudataan viikkotolkulla edestakaisin kylmätiskistä toiseen. Häpeätarran saisi siitä kun päällekkäisiä päivämäärätarroja olisi viranomaisen edeltä käsin määräämä määrä. Tarran saisi myös siitä kun jauheliha kävelisi elintarviketarkastajaa ulko-ovelle asti vastaan.

Tillman ei malta olla jalostamatta hyvää ideaa eteenpäin. Samanlainen iso punainen pyöreä tarra pitäisi liimata myös ylinopeusrikkomuksiin syyllistyneiden autoilijoiden tuulilasin matkustajanpuoleiseen ylänurkkaan.

Rattijuopumukseen syyllistyneet liimaisivat ajoneuvon tuulilasiin punaisen pikari-tarran. Ja linnassa olleet käsiraudat. Koodiston kehittelyllä voitaisi päästä lopulta täydelliseen hallintaan ja itsekontrolliin.

Keltaista tähteä kenenkään rintaan tuskin ommellaan enää, sillä siitä saatiin aikoinaan huonot kokemukset. Raamatussakin maalattiin punaisia merkkejä ovenpieliin merkiksi ja sekin muistaakseni liittyi johonkin synkeään.

Tarrojen liimaaminen muutenkin on enempi pyhäkouluun ja ala-asteelle sekä päiväkoteihin sopivaa toimintaa, jolla vaikutetaan pienokaisten mielenkiinnon heräämiseen. Aikoinaan aikuiset laitettiin liimailemaan autoveromerkkejä tuulilaseihin. Kankea ja kummallinen järjestelmä aiheutti paljon kustannuksia ja hymyä.

Tillman ihmettelee vähän sitä, että kun viime vuosina on ollut kovasti vallalla semmoinen ajatus, että vapaa markkinatalous kyllä siivoaa markkinoilta epäkurantit tuotteet ja kauppiaat hyvin nopeasti ja jäljelle jäävät vain puhtoiset pulmuset, niin mihin ihmeeseen sitä nyt sitten tarvitaan tämmöistä itäsaksalaista tarrakeskustelua.

Kuka niistä tarroista päättä ? Kuka selittää kuluttajille, että viime kuun punainen tarra on nyt K-kaupasta poistunut, kauppias tullut asiakasuskoon ja jauhelihasta voi taas vääntää vaikka tartar-pihvin.

Tässä maassa ei ole päästy selvyyteen ylinopeussakotuksesta ja sen tasapuolisuudesta, ei pystytä valvomaan kännykän käyttöä liikenteessä eikä millään meinattu pystyä selvittämään vaalirahojen alkuperää. Ja nyt joku neropatti sitten on rakentamassa tarrakampanjaa kauppojen ovien pieleen.

En lakkaa ihmettelemästä. Niin kuin ei meillä olisi ihan tarpeeksi taas ensi talvena mietittävää siinä, mistä saadaan seurakuntien ja pelastusarmeijan leipä- ja ruokapankkeihin tarpeeksi epäkurantin rajamailla muhivaa viimeisen päiväyksen einestä ja pöperöä. Panetteko te helkkarin ideasepot ne tarkastajanne ja tarra-tanelit myös niiden autotallien ja teollisuushallien oven pieliin liimailemaan punaisia ja keltaisia tarroja jonottavien ihmisten silmien edessä ?

Tervetuloa lukijaksi Jenni.

Ihmisen osa

Kari Hotakainen on Juha Seppälänsä lukenut. Ihmisen osa nojaa Paholaisen Haarukan teemoihin niin vahvasti että Seppälä-fania hymyilyttää, hykerryttää ja lopulta kauhistuttaakin. Luulin olevani ainoa, joka ahdistuu, luulin olevani ainoa, joka ajattelee viimeisten vuosien olleen vuoden 1992 jatkumoa. Luulin olleeni ainoa, joka ei mitään nousukautta enää nähnyt.

Hotakainen laittaa nappikauppias Salme Malmikunnaksen kirjamessuille tarkkailemaan ironiseen sävyyn kirjailijan elämää. Salme ajattelee olevansa ulkopuolinen ja ymmärryksen tavoittamattomissa, mutta sitten tapahtuu kuitenkin kaikki se paha, joka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt tapahtua vähän tasaisemmin koko ihmiskunnalle. Malmikunnas joutuu lopultakin ottamaan kantaa yhteiskunnan amok-juoksuun. Paavon ja Salmen oma selviytyminen ei enää riitä vaan vielä pitää huolehtia ja auttaa, vaikka maailma on muuttunut vieraaksi ja käsittämättömäksi.

Salme päättää myydä elämänsä kirjailijan käyttöön 7000 eurolla. Hän päättää kertoa elämästään vain sen, minkä katsoo tarpeelliseksi. Elämä näyttää pohtivan asioita vähän toisin. Se laittaa lopulta entisen nappikauppiaan, kaupanteon ammattilaisen, käymään kauppaa kaikkein arvokkaimmilla kauppatavaroilla mitä hänellä on.

Malmikunnaksen lapset elävät viitekehyksessä, jonka Hotakainen on leikannut terävällä veitsellään irti tästä yhteiskunnasta. Juuri kukaan meistä ei säästy Hotakaisen tarkalta analyysiltä. Eniten hän viiltää niitä, jotka käyvät kauppaa elämässään tyhjyydellä ja pelkillä sanoilla. Jotka myyvät pelkkää silkoa.

Paavo Malmikunnas on valinnut puhumattomuuden. Ainakaan hän ei Hotakaisen maailmassa syyllisty jonnin joutavaan elämyskaupusteluun, vaan menee puuliiteriinsä mököttämään.

Jos olisin Jari Sarasvuo, pyytäisin tätä teosta signeerattuna liikelahjana sata kappaletta itselleni. Häntä ei nimeltä mainita, hän ei varmaankaan ihan yhtä kummallinen ole kuin Kimmo, mutta sisällöntuottaminen ja sanojen myynti saavat Hotakaiselta niin iloista ruoskintaa, että kohteeksi kelpaa oikein mainiosti hiihtäjän poikakaveri.

Kirjan lopulla toivoa herättää se, että Paavo Malmikunnas saa äänensä takaisin. Joiltakin se taas menee lopullisesti. Hotakainen antaa yhteisölle toivoa ja uskoa, mutta aikalailla alusta ja tyhjästä moni joutuu aloittamaan. Leipäjonokuvaukset, irtisanomiset ja munkkilatina-liturgiat tulevat kovin kipeiksi kokemuksiksi taas ensi talven aikana niin monelle meistä. Yhteiskunnan suojaverkot ovat lopultakin aika repaleiset. Niiden varaan Hotakainen ei laske. Hän laittaa ihmisensä selviytymään, mutta vaikeimman kautta. Enää ei ole pullamössö-vaihtoehtoa.

” Sitä olen miettinyt, että paljonko voidaan ottaa, ettei jäljelle jää mitään. Ja mitä se on se ei mitään? Meille on näytetty elämä ja kuolema, niitä kokemuksia ei ainakaan enää voi meiltä ottaa. Mutta ollaanko me nähty liikaa, se minua mietitytti tuolla liiterissä. Nämä ovat nyt niitä suhteellisuusasioita, joista puhuttiin kerran sinun kanssasi. Että mikä se ihmiselle piisaa ? Se mikä oli meille tarpeeksi, on monelle nyky-yrittäjälle aivan liian vähän. Se mikä me käsitetään vauraudeksi, on toiselle kituuttamista. Rakennettiinko tässä välissä uusi ihminen eikä me huomattu mitään, meiltä salassako on kehitetty aivan uusi olento ?”

Kari Hotakainen: Ihmisen osa ( Paavo Malmikunnas pohtii)

Joku kusipää....

Kesämökkeilijä on jättänyt taas sunnuntai-iltapäivällä kolme pussia omia talousjätteitään asuntoalueemme keräilypisteeseen. Asia olisi muuten ihan kunnossa, mutta kun tähän pisteeseen saa jättää vain saatana, paperia, pienmetallia ja lasia ! Perkele !

Huomisiltaan mennessä harakat ja varikset, ynnä supikoirat ja ketut ovat levittäneet terveyssiteet, makkarankuoret, lasagnet ja maitopurkit pitkin kaavakatua ja pyörätietä.

Mikä helvetti siinä on, kun ei ole niin paljoa järkeä annettu, että olisi edes pudottanut ne pussit sinne kannelliseen laatikkoon pienmetallin joukkoon, jotta ne ei olisi taas viikkotolkulla siinä pyörätiellä pyörimässä. Nyt joku oli tunkenut säilykepurkkien joukkoon kokonaisen polkupyöränrungon. Kyllä sinne muutakin olisi hyvin mahtunut. Jos nimittäin välttämättä pitää olla anarkisti ja paskiainen.

Ilmeisesti kesämökin omistamiseen tarvittavan varallisuuden hankkiminen vaatii niin paljon yhteiskunnallista oveluutta, sääntöjen polkemista ja muiden ihmisten nöyryyttämistä, että sitten semmoinen tapa puhkeaa kukkaan tavallisessa jokapäiväisessä elämässä ja me joudumme siitä sitten kärsimään.

Tämä sama mulkvisti - lauma on tehnyt tänä kesänä aikaisemmin tämän saman asian jo kolme kertaa. Siksi seurausten ennustaminen on niin helppoa.

Kielenkäyttöön ja tuohtumukseen vaikuttaa suuresti se, että sain äsken Hotakaisen loppuun. Saatan yrittää kirjoittaa kokonaisen päreen tuosta mielenkiintoisesta kirjasta. Se vaatii nyt kuitenkin ainakin puolen vuorokauden hiljentymisen. Kirja nimittäin oli sangen vaikuttava ja sisälsi paljon tuohtumusta aiheuttavaa tekstiä.

Tervetuloa lukijoiden joukkoon Unelma.

Kone tarjosi karvaista lämpöä elämääni...

Näpyttelin äsken aikani kuluksi ja mielenkiinnosta vähän Iltasanomien sivuilla olevaa Hauvakonetta. Kyseinen aparaatti kertoo uusavuttomalle hänelle sopivan koirarodun.

Minä yritin vastata parhaan taitoni mukaan rehellisesti ja ilman mitään taka-ajatuksia kaikkiin kysymyksiin. Ja hyvin vastasinkin. Kone kertoi minulle välittömästi kyselyn loputtua sopivan koirarodun. Se on Amerikanvesispanieli, yhteen kirjoitettuna.

”Amerikanvesispanieli on spanieleihin kuuluva koirarotu. Se on noutava lintukoira. Rotu on erittäin oppivainen koira, joka rakastaa vettä. Nykyään rotu on pieni mutta metsästäjät arvostavat sitä.”

Niinpä. Tuommoinen se olisi kiva epäilemättä.

”Kokonsa puolesta se soveltuu veneestä ja kojusta metsästämiseen. 1900-luvun alussa englantilaisten noutajien suosio kasvoi Yhdysvalloissa ja amerikanvesispanielit vähenivät huomattavasti. Amerikanvesispanieleita on hyvin vähän Pohjois-Amerikan ulkopuolella ja ainoastaan neljä Suomessa ja noin 7 000 koko maailmassa.”

Olisipa mukava hankkia tuommoinen vesipeto. Sen kanssa olisi kiva tepastella iltaisin lenkillä ja vastaantuleville mainostaa, että hän on viides samanlainen Suomessa.

Kyseisen karvaturrin pentuhintaa en löytänyt mistään, joten ilmeisesti se liikkuu samoissa luokissa kuin sormenpään kokoisten raakatimanttien. Muutamia kuvia netissä oli, mutta niidenkin copyright-merkinnät ja kuvien ottajamerkinnät olivat niin tiukanoloisia, etten uskaltanut edes yrittää lainata niitä tänne. Sekin olisi ollut ilmeisesti kallista.

Jään siis edelleen ilman lemmikkiä, koska kone neuvoo minua hankkimaan sellaisen pennun, johon taloudelliset mahdollisuuteni eivät juuri nyt oikein riitä ja intoni tämmöisen harvinaisuuden metsästämiseen pitkin Amerikan-mannerta on olematon.

Lisäksi perheessä on siunauksellinen allergia, joka on säästänyt minut toistaiseksi lemmikkieläin – kurimukselta. Kun koko lapsuutensa ja nuoruutensa joutui maatalossa katsomaan, miten kotieläimet kahlehtiva vanhempia 7 päivää viikossa vuodesta toiseen, minulle kehittyi jo hyvin varhain semmoinen ajatus, että yksikään eläin ei kahlehdi minua enää koskaan eikä mitenkään.

Takapihan siilit on minun ystäviäni. Tontilla pesivät pönttölinnut ovat suloisia ja kohta laitan talviruokintasysteemit taas kuntoon. Mitään pysyvää suhdetta en aio eläimiin enää koskaan kuitenkaan solmia.

Hoivaviettini tyydyttää kultainennoutaja Retu II. Kun hänen isäntänsä lähtevät kuoron kanssa laulamaan viikonlopuksi, Retu II voi tulla meille hoitoon. Sille tehdään pellillinen sen herkkua, eli pannukakkua. Sitten Retua lenkitetään ja rapsutetaan ylenpalttisesti.

Tämäkin aiheuttaa valtaisan imurointi operaation jälkikäteen ja jonkin verran aivastelua, mutta se siedetään , kun saadaan samalla jokavuotinen vasta-ainerokotus alati vaaralliseen lemmikkieläinkuumeeseen.

Äärimmäisessä hätätilassa naapurissa asuva työtoverini on luvannut antaa omaa SEROPI -urostaan vapaasti lenkitettäväksi. Olen siis hyvin varustautunut, todistettavasti lemmikkieläimen kanssa toimeen tuleva, sisäiset pelkoni hyvin kätkemään kykenevä yksilö, jota voi vapaasti nimitellä vähän itsekkääksi , mutta joka pohjimmiltaan taitaa olla niin sikamaisen mukavuudenhaluinen, että on kykenemätön hankkimaan lemmikkiä.

Spiritus Fortus

Kävin iltapäivällä töissä. Semmoinen on usein tarpeellista ja välttämätöntä näin loppukesästä alumni-opettajalle, sillä entiset opiskelijat vuosien takaa haluavat kokoontua uudelleen muistelemaan menneitä ja vielä kerran ryypiskelemään itsensä voipuneeseen tilaan.

Tänään oli vuorossa ryhmä, joka valmistui samaan aikaan kun aloitin opettajan työni. He ovat siis noin 52 vuotiaita nyt. Tätä ryhmää , luojan kiitos, ehdin opettamaan vain yhden kuukauden. Silti he muistivat minut paremmin kuin minä heidät. Pidin sitä ensin kohteliaisuutena, mutta nyt illemmalla tarkemmin asiaa ajateltuani ehkä se ei niin suuri kohteliaisuus lopultakaan ole.

Huomasimme tanssittaneemme samoja tyttöjä yhdessä 70-luvun lopulla. Opettajan kunniaksi on luettava se, että lopulta moni nuori nainen päätyi oppilaan vaimoksi eikä opettajan. On jossain määrin säädytöntä, jos opettaja ja oppilas syövät samasta kuormasta. Siitä asiasta riitti hymyä ja tarinaa. Tosin asiaa vähän hillitsi se, että jotkut näistä nuorista tytöistä olivat ehtineet varttua jumalattoman kauniiksi 49 vuotiaiksi leideiksi ja sattuivat olemaan kurssikokouksessa mukana.

Minulle esitettiin muodollinen kutsu osallistua myös iltamenoihin, mutta päätin antaa heidän muistella rauhassa omia asioitaan. Mitäpä minä siellä osaisin yön pikkutunneilla kertoa sellaista, joka heitä kiinnostaisi.

Heidän tarinansa taas ylittivät odotukset. Tämä ryhmä oli kuulemma yön pimeinä tunteina 30 vuotta sitten vieraillut vanhan luokan kokoelmahuoneessa. Siellä oli lasipulloissa säilyksessä erilaisia havaintomateriaaleita, osa ilmassa, osa nesteessä. Nämä humanterit olivat tämänpäiväisen tarinan mukaan vaihtaneet näyteyksilöille vähän kesymmät liemet ja juoneet säilöntäaineen parempiin suihin.

No rikos on 30 vuotta vanha, kaikki syylliset edelleen hyvässä hapessa ja hengissä, sekä kokoelmahuone täydellisesti saneerattu, joten rikos lienee vanhentunut.

Ymmärrätte varmaan, että tuota tarinaa vasten minä koen määrättyjä väristyksiä ja uskon, että illan ja yön mittaan luokkatapaaminen saattaa äityä hyvin railakkaaksi. Päätin leikata nurmikkoa, lukea Hotakaista ja viettää säädyllistä elämää. Vaikka mieleni kovasti mukaan tekeekin. Elämä on kuitenkin pääsääntöisesti yhtä helkkarin kieltäymystä ja siihen meidän on totuttauduttava.

Ukkonen

Elokuu on parhaimmillaan. Luen uutta Hotakaista, ihmettelen kellastuneita viljapeltoja ja mietin kulunutta kesää. Paljon on tapahtunut ja paljon on vielä tapahtumassa.

Olen miettinyt paljon ukkosta. Koko kesä on mennyt ilman rajuilmoja ja salamointia. En muista tämmöistä kesää olleen ennen.

Nuorena ukkonen oli loppukesästä jokaviikkoinen vieras. Milloin paloi puinen muuntamo tai viljankuivaamo, milloin taas metsää. Usein se iski korkeisiin pihapuihin ja sai niiden kuoren halkeamaan. Ukkosta riitti ja sitä pelättiin.

Muuan tuttavaperhe pelkäsi ukkosta niin paljon, että perheenisä oli ostanut pihan nurkkaan katsastamattoman pakettiauton, jonne ukonilmalla koko perhe ryntäsi suojaan salamilta. Heillä oli luja usko siihen, että kumipyörät eristävät auton niin tehokkaasti, ettei salamalla ole suurta hinkua sitä kautta maihin.

Minun kotiini ukkonen tuli pitkin pitkiä puhelin- ja sähkölinjoja vaikka viimeisissä tolpissa oli ukkosenkello ja maadoitukset. Joskus se tuli puhelimeen saakka ja räjäytti koko puhelinkoneen pieniksi siruiksi, toisinaan se tuli taas sähkömittariin ja löi sieltä pieninä liekkeinä näkyville.

Naapurin Eino päivysti aina vesiämpärin ja vesikauhan kanssa ukkosella samassa huoneessa kuin sähkömittari oli. Koskaan hän ei onnistunut onneksi itseään tappamaan vaikka hän omien sanojensa mukaan oli valmiina heittämään vettä mittariin kun liekit lyövät.

Joskus ukkonen iski jonkun talon vesijohtoihin ja yritti sitä kautta maihin. Navetassa semmoinen yleensä tappoi yhden tai useamman naudan juomakuppinsa viereen.

Mutta tänä kesänä ukkoset ovat pysyneet poissa.

Kummallista.

Saanko esittäytyä....

Tillmanin tiedenurkka esittelee eilen alkaneen innostuksen vallassa lisää kiinnostavia yksityiskohtia ihmisen olemuksesta. Tiedesarja jatkuu siksi kunnes eteen tulee tarpeeksi pöyristyttävä tieto, jota ei usko enää erkkikään.

Tänään julkituodaan tutkimustulos, jonka mukaan nopeasti suosioon kohoavat ihmisen etunimet häipyvät myös kaikkein nopeimmin. Näin on ehkä hyväkin. Euroopan Unionin ansiosta tilakoot ovat kasvaneet nopeasti niin suuriksi, että lehmille annetaan nimien asemesta nykyään koodi korvaan.

Niinpä uusiokäyttöön onkin vapautunut runsaasti nimiainesta, jota sitten nuoret perheet ovat siekailematta hyväksi käyttäneet. Siihen asiaan, miksi niin monella pikkulapsella nykyään on koiran nimi, minulla ei ole selitystä.

Koirille ja kissoille annetaan taas nykyään ihmislapsen nimiä ja jätetään ihmislapset kokonaan hankkimatta sekä kutsutaan näitä luontokappaleita sanalla ”hän”.

En ota esimerkkejä koska lukijoiden joukossa on joka tapauksessa joku, jonka lapsi tai lapsen lapsi on Reetriikka Eufrosyyne Kupiainen tai Laura Jenna Ellinoora Alexandra Camilla Jurvanen. Selvyyden vuoksi on heti sanottava, että Laura on ihastuttava nimi.

Kuten on myös Ansa. Tunsin hurjassa nuoruudessani erään kuvakauniin tytön, jonka nimi sattui olemaan Ansa. Hän oli suuresti harmistunut omiin vanhempiinsa, koska hän katsoi, että hänen mahdollisuutensa säädylliseen elämään olivat menneet ristiäisissä sen sileän tien. Minä ehdotin että korjattaisi asiaa ainakin sukunimen osalta, mutta hän ei koskaan suostunut.

Nimisokeus ei ole nykyihmisen synti, vaan sitä on esiintynyt kaikkina aikoina sekä kartanoissa, että etenkin peräkylillä. Silloin kun minulle vielä tuli erkkolainen sonnanlevitysaviisi, suurta hupia sunnuntaiaamuisin oli lukea pääkaupunkiseudun väestön jälkeläisilleen antamia nimiä. Kuningattaret ja Rooman keisarit olisivat kateudesta vihreitä jos tietäisivät kaimoistaan.

Poikien nimet muuten vaihtelevat vähemmän kuin tyttöjen.

Täältä voi uusavuton etsiä sopivia nimiä. Tässä muutama näppärä ehdotus, jota voi kokeilla, josko lupa heltiäisi: Alumina, Aravis, Begonia, Cassine, Diia….. en kestä enempää, käykää itse katsomassa. Annetun nimen takana on usein novellin veroinen tarina.

Iloisella 1930-luvulla sosialismia rakennettiin Neuvostoliitossa niin innokkaasti, että nimilläkin haluttiin saada aikaan lisää tulosta iskuriprikaatien työssä länsimaista hapatusta vastaan. Ja totta vie, jos olet tyttö ja etunimesi on Traktor – vientiä elämässä ja työmarkkinoilla pitäisi olla.

Mietin tuossa sitäkin, että kun nykyvauvat sitten joskus kaahailevat vanhusten palvelutalon käytävillä rollaattoreineen , niin siinäpä on mukava Vernissa Niemisen huikata Pinda Toivoselle, että tuletkos iltapäivällä vesijumppaan ?

Siellä sitä sitten ikäladyt näyttäisivät altaassa untuvikoille miten ryppyiset perhostatuoinnit olkapäissä saavat kyytiä ja lohikäärmeen kuvat pakaroissa sointuisivat vihreään klooriveteen niin somasti.

Nainen on häilyvä....

Naisen häilyvä luonne on elinehto luonnon monimuotoisuudelle. Näin on tutkittu ja epäilemättä näin on. Meidän miesten pitkäaikaiset kenttäkokeet ovat jo pitkään todistaneet naisten ailahtelevuuden. Nyt sitten tiedetään miksi näin todella on.

Pikkukalojen pariutumista tutkineille tiedemiehille on selvinnyt sekin hieno asia, että pelkkä ulkonäkö ei ratkaise peliä. Ensimmäisenä vuonna saattaa kumppaniksi valikoitua se uros, joka on kaikkein vahvin, toisena vuonna taas taitavin pesärakentaja. Näin sotketaan geenejä sopivasti.

Ihmisen evoluutiossa saman asian aihetutti esimerkiksi Suomessa valtaisa väestönsiirto Karjalasta muualle Suomeen sotien jälkeen yhdessä sen asian kanssa, että ripeä mies polkupyörällä levitti geenejään viikonlopun aikana jopa sadan kilometrin päähän, kun aikaisemmin, ennen polkupyörän yleistymistä oli totuttu kiertämään jalkapelissä saman vaaran rinnettä myötäpäivään talosta taloon monen sukupolven ajan.

Uudemmassa geenirallissa pariutumisen ratkaisee se, miten leveät ja matalat alumiinivanteet autossasi on ja kuinka voimallisesti tavaratilaan piilotettu basso - jytkytin tykittää, kun nuorimies liikkuu iltaisin saalistusmatkoillaan. Nuorenmiehen auton ja Afrikkalaisen masai- miehen sulkakoristeen välillä ei lopultakaan ole niin kovin suurta eroa. Tarkoitus on mainostaa itseään edessä olevaa darwinistista tanssia varten. Tanssia, jossa geeni geeniä etsii.

Pohjanmaalla kuulemma eräässä pitäjässä takavuosina oli erityisen ymmärtämätön nimismies, joka kyseli nuorilta miehiltä usein iltaisin , millä polttoaineella pojat ajaa. Siellä päin kun on tapana lähteä alle 18 vuotiaana liikenteeseen talon komeimmalla traktorilla. Vissiin pohjalaistyttöjen geenit iskee tulta kun on oikein iso nelivetoinen ilmastoitu traktori, jonka hyttiin joutuu kiipeämään kuin navetan vintille.

Polttoöljyllä ei nimittäin saa ajaa kuin maatalouden ajoa. Dieseliä ei taas kukaan ryhdy tankkiin varta vasten ilta-ajoa varten laittamaan, joten ainakin siinä pitäjässä päästiin sellaiseen ratkaisuun aikoinaan tässä kiistassa, että selvää maatalouden ajoahan tämä on, jokailtainen tulevan emännän etsiskely.

Tillmanin nuoruudessa naisen makuun pääsivät ensin muistaakseni ne, joilla oli Volvo Amazon. Sellaisen suhteen vakavuuden saattoi aistia siitä, jos tyttö sai luvan siivota tai koristella ohjaamoa jotenkin.

Me, jotka ajoimme Fiat 600:lla jouduimme kärsivällisesti odottamaan omaa hetkeämme, jolloin naisten häilyvät luonteet olivat muuttuneet ja värittömyys, tavallisuus ja vaatimattomuus olivat tulleet hyveiksi.

Tylsistyneen mielen sillisalaattia

Tänään alkaa sorsajahti, tai paremminkin sorsalahti. Kaikkea ilmassa kulkevaa ammutaan ja löydetyt syödään. Tänään alkaa myös karhujahti. Molemmissa tappiot ovat yleensä suuret. Sorsastuksessa kuolee pari kaveria vuosittain ja karhun kanssa lyö painia yksi jos toinenkin haavakon ampunut karhumies.

Tillman on ollut saattamassa hautaan yhtä opiskelijaansa sorsajahdin seurauksena. Kokemus oli niin hätkähdyttävä, että en ole sen koommin sorsastukseen osallistunut. Vuotuinen karnevaali saa minun puolestani tapahtua miten tapahtuu. EVVK.

Kiinnostavaa, ja löyhästi tipusiin liittyvää on sitä vastoin se, että tänään on Armi Kuusela-Hilarion syntymäpäivä. Hän täyttää kunnioitettavat 75 vuotta La Jollan kaupungissa Kaliforniassa. Äännetään La Hoja.

Kun Armi voitti Suomen Neito -kilpailun 24. toukokuuta 1952, hän sai palkinnoksi rasian suklaata, kultaisen rannerenkaan ja kaksi Pan American Airwaysin lahjoittamaa lentolippua Yhdysvaltoihin. Lentolipuille tuli hyvää käyttöä sillä Miss Universum kisat käytiin sinä vuonna Yhdysvalloissa.

Nätit naiset pääsevät maailmalle nykyään paljon helpommin. Essi kauhistelee parhaillaan jossain kisoissa jossakin päin maailmaa kilpasiskojensa silikoneja, korvan liimauksia ja muita kisakikkoja.

Suunnistaja Minna taas sanoi suorituksen jälkeen suoraan että ” V****, se on paska sija ja maistuu ammoniakilta". Siinä on nainen minun makuuni. Hän sanoi suoraa, että tuo keskimatkojen mestaruus mulla jo aikaisemmilta vuosilta onkin, ettei sillä nyt niin väliä ollut.

Minna saattaisi olla kova sana missikisoissakin. Kunhan oppisi olemaan kiroilematta. Kaiken maailman makuset tuomaristossa saataisivat saada sätkyn ja mahdollisuuden menisivät sen siliän tien.

Etelä- Afrikan juoksijatytöstä taas ei ota kuvan perusteella susikaan selvää. Voi olla poikakin.

Mutta palatakseni vielä päivän teemaan, eli tähän tänään alkavaan sorsajahtiin. Olkaa nyt siellä varovaisia. Huomioikaa lähimmäisenne ja kanssateurastajat. Ampukaa vain silloin kun olette ihan varmoja lajista ja osumasta.

Ettei käy kuten venäläisille naishiihtäjille aikoinaan 1976 olympialaisissa kun Raisa voitti 10 km hiihdossa kultaa ja Galina pronssia. Galina halusi onnitella Raisaa hyvästä suorituksesta ja osti tälle lahjaksi partakoneen, josta julmistuneen Raisa potkaisi Galinaa munille.

Sangen oivallinen Kummeli-anekdootti. Varsinkin kun nämä nykyisetkin kisat osoittavat sen, että kaikki inhimillinen ja paljolti epäinhimillinenkin on mahdollista kun puhutaan urheilusta, missikisoista ja sorsastuksesta.

Tein parhaani ja katson mihin se riittää

Söin puoliraakoja luumuja ja nyt olen vapauttanut jo tovin runsaasti ilmaa televisiohuoneemme sfääriin. Kun asia kerrottuna kuulostaa hyvin brutaalilta ja itse asiassa toteutettunakin on sitä, päätin lyödä kaksi kärpästä samalla kertaa ja katsoa vähän urheilua Berliinistä. Tuskin se asia enää tilannetta pahentaa.

Kuten varmasti on käynyt useissa tilanteissa selville, en normaalisti harrasta urheilua, katso urheilua, enkä diggaa sitä myöskään, muuten kuin ehkä vedonlyönnin kohteena ja sosiologisena kummajaisena. Vuosittain kuitenkin eteen tulee tilanteita jolloin liha on heikko ja minäkin viivähdän hetken kamppailujen äärellä.

Tänään oli riemullista nähdä miten marokkolainen 1500 metrin juoksija näytti kieltään saksalaiselle valkoiselle toimitsijanaiselle. Lady tuli kertomaan rivistön ääreen keltaisen paperin kanssa vähän siitä, miten viivan takana ollaan ennen kuin paikallisen Veikko Artmanin pistooli puhuu. Kun lady käänsi selkänsä, tämä nyljetyn oravan näköinen nulikka näytti toimitsijanaisen selälle kieltä ja hymyillen vielä katseli ympärilleen, että huomasiko kukaan muu kavereista miten tässä laitetaan nainen ojennukseen. Näin meillä. Naiset ei hypi silmille.

No Allah rankaisi poikaa ja jätti pojan pois mitaleilta. Kaikilla muillakin juoksussa oli ennen lähtöä kovasti asiaa omille jumalilleen. Minä en aikaisemmin tiennytkään sitä, että islamilaisessa uskossakin tehdään ristinmerkkiä. Ainakin se merkki tuntui olevan kaikille tärkeää. Joukossa oli yksi valkoinen juoksija Ranskasta, mutta hän oli ehkä pakana, sillä en nähnyt hänen tekevän merkkiä.

Hyvä että tekivät. Tillman uskoo lujasti siihen, että urheilijankin on syytä edes vähän luottaa johonkin korkeampaan, eikä vain lisäaineisiin.

Kotimaa ei niin monelle tuntunutkaan olevan ihan sementtiin valettu juttu. Bahrainin mieskin on vissiin jostain päin Afrikan mannerta lähtenyt parempien harjoitusolosuhteiden ääreen. Suomen kiekonheittäjäkin on jostain sieltä päin kotoisin. Urheilijat näyttävät olevan meidän aikamme palkkasotureita tai gladiaattoreita, jotka myyvät palveluksensa sille, joka eniten maksaa.

Maahanmuuttoviranomaiset voisivat meille Suomeen seuloa lisää näitä innokkaita urheilijanuorukaisia tulijoiden joukosta. Meidän menestyksemme jää muuten kovin vaatimattomaksi ja mitalitaulukossa menevät nämä emiraatit ja sheikkikunnat ohi meistä. Toisaalta ilkeästi voisi ajatella, että maahanmuuttajan tuoma mitali ei ole yhtä arvokas kuin alkuperäisväestön edustajan voittama.

Kiekkomiehet syljeksivät kiekkoon aika ronskisti. Kyllä siinä kuluu käsidesiä toimitsijoilta kovasti kun kiekkohäkin takana hinkkaavat pelivälineestä liukkautta ja klimppejä pois. Vaarana on tietenkin se, että käy niin kuin Veikko Huovisen novellissa, jossa kuulantyöntäjien keskuuteen levisi kauhistuttava ja pelottava tauti, koska jokainen syleksi vuorollaan samaan kuulaan aika jöötejä.

Kiekkomiesten ja muidenkin kenttälajien urheilijoiden henkilökohtaiset valmentajat yrittävät jokaisen suorituksen jälkeen 70 metrin päästä katsomosta mimiikalla ja elekielellä näyttää urheilijalle, mikä meni vikaan suorituksessa ja mitä pitää tehdä seuraavalla kerralla toisin. Minä nautin suunnattomasti näistä pantomiimiesityksistä. Ne ovat jotenkin epätoivoisia. Tässä lajissa suomalaiset keihäsvalmentajat ovat ylivertaisia.

Urheilijoiden joukossa on nyt vähän enemmän tummia ihmisiä kuin vuonna 1936. Aatu saattaisi pyörähtää haudassaan, jos pääsisi näkemään asian tilan. Onneksi ei nyt kuitenkaan pääse.

Mutta muuten on mukavaa aikaa tämä kisaviikko. Marketissa ei ole ristin sielua illalla ja ostokset voi tehdä rauhassa. Muissakin kaupoissakin on tilaa enemmän kuin tavallisesti.

Se on salaisuus...

Vaihdoin eilen salasanani uuteen. Niin määrää työnantajan ylläpitämä tietoverkon automaattinen robotti aina muutaman kuukauden välein. Se määrää myös sen, että alasanan on oltava pitkä ja monimutkainen jotta hakkereiden generaattorit eivät sitä löydä.

No minä en löytänyt enää omaa, uutta juuri vaihdettua salasanaa puolen tunnin kuluttua, vaikka olin sen paperille tekstannut kirjain kirjaimelta. Onneksi iltapäivän lopuksi ATK-tuki antoi minulle uuden, väliaikaisen salasanan, jonka nyt aamutuimaan olen vaihtanut taas uuteen. Kirjoituspöydän ylälaatikon kynätelineen pohja on nyt liimattu täyteen keltaisia lappuja joissa on mystisiä koodeja.

Sotku johtuu siitä, että olen muuttamassa salasanani alkuperää ja rakennetta. Tähän asti asiat ovat sujuneet hyvin kun olen aina lisännyt yhden merkin salasanani perään. Nyt tuo rimpsu on kuitenkin kasvanut ulos salasanalle tarkoitetusta lokerosta. Aamulla menee kirjautumiseen aikaa, päivällä menee aikaa ja jokaisen tietokoneen lukitsemisen jälkeen avaaminen kestää. Ajattelin siis uudistaa salasanani.

Qwerty1234 oli ensimmäinen ehdokas. Sen ainakin muistaisi hyvin. Päätin kuitenkin hylätä sen sillä se tuntui liian helpolta. Puomi1 on liian lyhyt ja sotilaallinen eikä oikein kuulosta kirjoitettuna miltään. Vanha hyvä kikka tietokoneiden alkuajoilta oli käyttää esimiehen nimeä salasanana. Se oli aika vitsikästä, vähän korniakin, täynnä pahkasika- käänteishuumoria ja ennen kaikkea turvallista, sillä esimies ei osannut käyttää tietokoneita.

Lopulta päädyin asiassa yksinkertaiseen ja varmaan ratkaisuun. Rauman giälinen purjelaivasanasto tarjoaa tavalliselle käyttäjälle tuntemattomia salasanoja loputtomasti. Eikä generaattori ihan heti veivaa niitä esiin. Jos ei ole meri-ihmisiä, voi poimia salasanan Rauman giälen muusta sanastosta. Vaadittavan numeron on helppo ujuttaa sinne sanan perään ja samalla sitten kielitaitokin kohentuu, kun saa uutta sanastoa siltä varalta, että taas kesällä eksyy Rauman torille pystgaffeill.

Otan esimerkin siltä varalta, että jos vaikka siellä lukijoiden joukossa nyt joku muukin kärsii tästä samasta ongelmasta. Sopivan pitkä ja tuntemattoman oloinen salasana voisi olla vaikkapa Kirimaakriseor1. Suomeksi tuo tarkoittaa kirjailijan nimikkoseura. Tuo ykkönen on sen lukusana-vaatimuksen takia siinä perässä.

Työurani alussa kaikki oppilaitoksen tietokoneet olivat saman salasanan suojassa. Silloinen matematiikan opettaja hoiteli näitä kallisarvoisia Nokia Mikko-tietokoneita oman työnsä ohella ja yritti saada meiltä muilta pahinta konepelkoa pois.

Eräänä syksyisenä yönä hän sitten sairastui kovaan vatsakipuun ja niinpä hänet kiidätettiin sairaalaan aamulla ja tulehtunut umpisuoli otettiin leikkauksessa pois. Salasanat ja tietokoneet olivat siihen aikaan meille hyvin myyttisiä asioita. Näiden neljän kallisarvoisen koneen salasanat olivat siihen aikaan vain hänen tiedossaan, joten jännäsimme kovasti sitä, herääkö kollega narkoosista , ja joudummeko sairaalan vuoteen ääressä mafia-elokuvan mukaisesti kähisemämään työtoverin korvaan; salasana… sano salasana… mikä on salasana…

Tervetuloa uudet lukijat Sanna , Luovuksissa ja Sipura

Elämät jatkuvat

Olen auttamattomasti väliin putoaja ja muutenkin kummallinen ihminen. Vanhempani katsovat salattuja eläimiä, tyttäreni taitaa joskus katsoa niitä, mutta minä en vain kykene. Minusta sarja on huonosti tehty, vastenmielinen ja oudossa kaupunkiympäristössä seikkaileva. Roolihenkilöiden arvomaailmat ovat ällöttäviä.

Mistäkö kaiken tämän tiedän ?

No olen kolme kertaa yrittänyt katsoa ko. ohjelmaa. Yhteensä katsomisminuutteja on kasassa varmaankin alle 30 viimeisen 10 vuoden ajalta. Oman käsitykseni olen muodostanut toisten ihmisten puheista ja iltapäivälehtien lööpeistä.

Nyt tätä ihanuutta kuulemma lähetetään taas ainakin seuraavat 5 vuotta. Sovitun tuotantokauden lopulla täytän 60 vuotta. Se asia minua vähän pelottaa, sillä jos sarjaa päätetään jatkaa silloin lisää, olen vaaravyöhykkeessä. Ovikello ruuvataan irti, kännykät laitetaan hiljaiselle ja päivittäin hiljennytään salkkareiden alttarin ääreen.

Mutta vielä on elämää. Vielä tuo sarja saa niskavillani nousemaan.Olen elossa ja olen tunteva ja reagoiva ihminen.

Muutenkin huomaan olevani vähän kummallinen. En ratko sanaristikoita, en tee sudokuja enkä käy megakonserteissa. Käytän piruuttani valkoisia tennissukkia aina kun suinkin on mahdollista ja olen erimieltä usein toisten kanssa asioista.

Minä olen katsonut joitakin tv-sarjoja elämässäni hyvin intensiivisesti. Northern Exposure (Villi pohjola) oli kiva, älykäs ja mukava sarja kun taas Hamish Macbeth ( Ylämaan kettu) oli täynnä skotlantilaista terävyyttä ja alkukantaisuutta. Ehdoton suosikkini on kuitenkin edelleen Me Tammelat , joka oli täynnä riemukasta pioneerihenkeä. Jännitimme kovasti aina sitä, että kun Tammeloiden huoneiston ovi suljettiin voimakkaammin, kaatuvatko lavasteet kesken kohtauksen.

Tietysti tässäkin käy nyt samoin kuin taannoisessa 7-päivää – keskustelussa. Joku todistelee, että seiska ja Salatut elämät lopultakin ovat molemmat korkeakulttuuria, salattua sellaista, joka on tehty niin hienosti ja taitavasti, että tavallinen tallaaja siitä nauttii.

No, siinä tapauksessa minä en ole tavallinen.

Illan ratoksi tämmöinen uutinen

Turistin blogista bongasin tämmöisen uutisen.

Siinä sitä kuluukin ilta taas asiaa pohtiessa. Ihan nyt heti ei tule mieleen mitään muuta nasevaa kuin se, että onkohan siellä nyt ihan kaikki kamarit lämpiminä lentoyhtiön päättävissä elimissä ?

Törmäsin tähän seikkaan jo 13 vuotta sitten Yhdysvalloissa. Tähän hysteriaan. Olimme sukuloimassa siskoni luona syvässä etelässä. Tyttäreni meni vaahtokylpyyn poreammeeseen. Semmoinen on nimittäin hyvin mukavaa 9 - vuotiaista pikkutytöistä 40 asteen helteessä. . Hän oli siellä vaahdon sisällä suurin piirtein silmämuniaan myöten. Tilanne näytti hassulta, joten päätin ottaa siitä valokuvan.

Siskoni kehotti tapauksen nähtyään minua viemään filmirullan Suomeen mukanani ja kehittämään sen siellä. Hämmästyin asiaa vähän, sillä olimme teettäneet valokuvamme supermarketissa olevassa kuvalaboratoriossa sitä mukaa kun filmit täyttyivät.

Siskoni arveli tämän rullan kohdalla voivan käydä niin, että kun menen hakemaan kuvia, paikalla on punaniskainen etelä- valtion sheriffi, joka niputtaa minut oitis poliisiauton takapenkille ja vie tutkintovankeuteen. Ynnä pamputtaa varmuuden vuoksi matkalla minut siniseksi ja punaiseksi, sillä sheriffillä saattaa olla saman ikäisiä lapsia tai lastenlapsia.

Siellä ei yhtään lasta jätetty sekunniksikaan yksin ja synnytyslaitokselta kotiin tuodut kääröt laitettiin heti omaan huoneeseen nukkumaan, jotta kukaan ei vaan pääse sanomaan mistään mitään. On se semmoinen maa. Viinakin pitää juoda paperipussissa.

Päätin tuoda filmin kotomaahan.

Kohtaamisia tiedossa

Peruskoulun erityisoppilaiden määrä on tuplaantunut kymmenessä vuodessa. Siitä ollaan kovasti epätietoisia, mistä tämmöinen kehitys johtuu. Jos se johtuu erityisopetuspalvelujen lisääntymisestä, koulutuksen tarjoajat ovat onnistuneet loistavasti. Jos nousu johtuu taas lasten vaikeuksista, vaikeuksien määrä on noussut huimasti.

Toisen asteen opetuksessa erityisopiskelijoiden osuus on kasvanut nollasta kymmeniin prosentteihin. Juuri nyt monissa oppilaitoksissa sorvataan uusia tavoitelauseita näitä erityisnuoria varten. Monet tavoitteista joudutaan asettamaan varovaisesti ja hyvää tahtoa noudattaen.

Viime vuosina erityisopiskelijoita on alkanut ilmaantua myös ammattikorkeakouluihin. Ongelma on muodostumassa erittäin vaikeaksi hyvin nopeasti, sillä AMK -opetuksessa ei tunneta tukiopetusta, eriyttäviä opetussuunnitelmia, eikä muutakaan soveltavaa toimintaa.

Parin viikon kuluttua uusi ikä-luokka tulee ja aloittaa opiskelunsa. Meille heitä tulee noin 30. Tässä vaiheessa tiedetään kokemuksesta jo seuraavia totuuksia, joiden kanssa on syksyllä elettävä.

Kymmenen opiskelijaa ei osaa laskea murtolukulaskuja. Samat kymmenen opiskelijaa eivät osaa laskea myöskään prosenttilaskuja. Useimpien matemaattinen suorituskyky loppuu lyhyen matematiikan YO- kokeen toiseen tehtävään.

Kun tähän yhdistetään se , että noin 10 opiskelijaa ei osaa kirjoittaa, ollaan heterogeenisen luokan kanssa vaikeuksissa. Jotkut kirjoittavat pötköön ilman pisteitä ja isoja alkukirjaimia. Jotkut kirjoittavat väärin vain yhdyssanoja. Mutta pahinta on se, että he eivät osaa kirjoittaa selvää käsialaa, jolloin heidän oppimisensa ja tietämyksensä tasosta ei pääse erkkikään selville.

Saapuvassa ryhmässä on myös arviolta 5 sellaista opiskelijaa, jotka heti tarvitsisivat sosiaalikuraattorin, psykologin, psykiatrin taikka AAA-klinikan kiireellistä hoitoa.

Vasta tammikuussa, ehkä vasta ensi keväänä ryhmä on supistunut oppimiskykyiseksi ja opetettavaksi kokonaisuudeksi, jossa opettaja voi käyttää suuriman osan työajastaan aitoon substanssiin.

Erityisoppilaiden rinnalle on tullut siis erityisopiskelijoita. Erona on vain se, että monet erityisopiskelijat eivät koskaan valmistu, tai jos valmistuvat, eivät koskaan työllisty.

Kasvaneet aloituspaikkamäärät, supistuvat ikäluokat ja oppilaitosten hätä olemassaolostaan ovat aiheuttaneet sen, että ammatillinen koulutus ja alempi korkeakoulutus on osittain valjastettu paikkaamaan sosiaalitointa ja siivoamaan tehtyjen virheiden jälkiä.

Ammatillisessa oppilaitoksessa opiskeleva nuori tulee lopultakin yhteiskunnalle monin verroin halvemmaksi kuin se, että hänen oikeisiin ongelmiinsa puututtaisi taikka sitten se, että hänet häädettäisi/ jätettäisi kadulle mummoja potkimaan ja eläkerahoja varastelemaan.

Ongelma on vain se, että minä, eikä moni muukaan opettaja, me emme suinkaan ole alun perin aikoneet ryhtyä sosiaalitoimen virkamiehiksi. Eikä meillä ole siihen valmiuksiakaan.

Kiinalainen sananlasku

Joskus elämässä huomaa outoja yhteensattumia, salattua sopusointua tai maagista tapahtumien vyöryä. Yleensä niitä muistelevat rakastuneet ihmiset, jotka herkuttelevat ajatuksella, jos sinä päivänä en olisi noussut siihen bussiin, en olisi koskaan tavannut kumppaniani.

Minulle tapahtui tänään paljon tavallisempaa. Itse asiassa teille kaikille saattoi tapahtua.

Katsoin iltapäivällä Vertigoa- punaista kyyneltä. A. Hitchcock laittoi Scottie Fergusonin jälleen kerran hyppäämään Madeleinen perään mereen ja vedestä nostettu Kim Novak oli taas yhtä upea. Vähän myöhemmin Ferguson toimitteli Madeleinille, että kiinalaisen sananlaskun mukaan hän on nyt vastuussa koko Madeleinin myöhemmästä elämästä kun on kerran tämän kuolemalta pelastanut. Epäilin, että Fergusonilla oli jo siinä vaiheessa kova into päästä muutenkin viettämään loppuelämänsä Madeleinin seurassa.

Elokuvan loputtua siirryin ykköselle katsomaan Sydämen asialla- sarjaa. Tämän illan jaksossa seurattiin ihmisen laskeutumista kuun pinnalla. Samaan aikaan aseistetut konnat yrittivät rynnäköidä paikalliselle poliisasemalle. Loppukahinoissa komea nuori poliisi pelasti naispuolisen kollegansa hengen. Nuori mies totesi lakonisesti taas saman totuuden; Minä olen nyt vastuussa sinusta koko loppuelämäni, näin sanoo kiinalainen sananlasku.

Eipä varmaan ykkösen ja maikkarin ohjelmasuunnittelija arvannut, että laittavat saman viisauden tulemaan tunnin välein perä perä.

James Stewart oli jälleen pikkuisen hölmöilevässä roolissa tuossa Vertigossa. Jotenkin hänelle niitä rooleja aina siunaantuu. Ehkä hän on tuommoiseen sopiva.

Heti brittisarjan jälkeen alkoi Teemalta Jättiläinen, jossa James Dean saa lopulta sormensa mustiksi Teksasin öljystä. Jättiläisen kanssa päällekkäin alkoi taas Kotiopettajattaren tarina ykkösellä, joten nyt on todella käynyt niin, että kaikki sattumat ovat tulleet tämän päivän tv-kauhaan.

Minä jaksoin poimia vain hassuja yksittyiskohtia. Tämä elokuinen sade uuvuttaa.

Pannut kuumina

Lehden mukaan maanviljelijä polttaa lämmityskattilassaan kauraa. Hän tekee niin sen vuoksi, koska viljan polttamisesta saa vuodessa suureen rahallisen edun verrattuna siihen, että hän polttaisi öljyä.

Kauraa ja muuta viljaa pellosta nousee hyvin tänäkin vuonna. Siitä maksettava hinta on kuitenkin kovin huono. Kaurasta viljelijä saa 80 euroa tonnilta.

Afrikan maissa nälkäiset suut lisääntyvät koko ajan. Heille kelpaisi hätätilassa mikä ruoka tahansa. Meillä sitä on vaikka polttaa uunissa.

Isoäitini opetti aikoinaan kunnioittamaan ruokaa yli kaiken. Jumalan viljaa piti käsitellä arvokkaasti ja sen kanssa ei leikitty, saatikka sitten poltettu uunissa.

Jos leipä putosi lattialle, se piti nostaa ylös ja sitä piti suudella. Leipä pidettiin leipäkorissa oikein päin. Vieläkin tunnen huonoa oloa, jos leivät ovat sikin sokin korissa, taikka leipä on ylösalaisin.

Raja ruokohelpi - kasvin ja kauran välillä on tietysti pieni. Molemmista irtoaa rajusti energiaa mutta vain toista voi syödä. Pientä kammottavuutta tunnen myös lohta syödessäni. Noita allaskaloja nimittäin ruokitaan kalarehulla eli jauhetulla kalalla. Norjalaiset kaiketi kasvattavat nykyään 1,5 kilolla jauhettua kalaa kilon uutta kalaa. Ikiliikkujaa ei siis ole vielä keksitty, mutta lähellä ollaan.

Taidan mennä sienimetsään. Se on mukavaa ja eettisesti ongelmatonta. Mustikoitakin voisi vielä löytyä. Ainakin saisin unohdettua hetkeksi huonon olon. Ruoka-aineeksi sopivan viljan polttaminen nimittäin etoo minua. Toisaalta juon illalla ehkä pari olutta tai otan väkevää. Silloinkin hyvä ruokatarve käytetään tavallaan turhuuteen.

Aikoinaan talojen viinanpoltto kiellettiin 1860-luvulla juuri siitä syystä, että ruokatarpeita tislattiin nälkävuosina siitä huolimatta, että puuroaineksistakin oli suurta puutetta ja ihmiset kuolivat kärpäsinä maantienojiin.

Näppärä saivartelija siirtyykin oitis Pöytäviinaan sillä siinä hölskyy puusprii, selluloosateollisuuden oheistuote. Silloin ei juoda muuta kuin autoilijoiden menovedeksi kelpaavaa etanolia ja liikenteen päästöjen vähentäminenhän on mitä eettisin syy juopotteluun.

Mitä kuormassa kulkee ?

Kaksi viikkoa sitten ounastelin, että Ruotsin rannikon läheisyydessä tapahtuneessa epäselvässä laivan tarkastusoperaatiossa oli kyse jostain tosi suuresta ja arvokkaasta , taikka tulenarasta asiasta. Näin näyttää nyt todella olevan.

Jännitysnäytelmä on sujunut suurin piirtein odotusteni mukaan. Laiva on upotettu, taikka naamioitu toiseksi ja lasti jatkaa matkaansa jonnekin ja me muut vain veikkailemme, mitä ja kelle.

Nyt tiedämme, että laiva makasi Kaliningradissa pari viikkoa ennen kuin lähti hakemaan Pietarsaaresta Stora Enson- puutavaraa. Kummallista on se, että Pietarsaaressa on saha, mutta se on UMP:n saha. Storan sahat ovat taas aivan muualla Suomessa eikä niiden puuta normaalisti viedä Pietarsaaren kautta.

No, joku on remeksensä lukenut. Juoni on varmasti hyvä ja tarkoitusperät pahat. Lähes ainoa järjellinen lasti, joka aiheuttaisi tämmöisen operaation on plutoniumin / likaisen pommin ainekset/muu ydinmateriaali. Konventionaaliset aseet eivät ole tämän arvoisia, rahaa lasti ei voi olla ja timanttien kuljetukseen en oikein usko.

Nyt viedään jotain Iraniin tai Iranin kautta jotain jonnekin. Iranin vaalit, oppositiomellakat, Hormuzin salmi ja tuleva länsiliittoutuman vetäytyminen Irakista muodostavat yhtälön, joka pidetään tasapainossa hinnalla millä hyvällä.

Jos oikein muistan, juuri valittu Iranin uusi päämies taisi jo ehtiä tässä taannoin vierailla Venäjällä.

Tämä skenaario on ehdottomasti näistä kaikista kaikkein mukavin ja vähiten huolestuttavin. Paljon pahempi tilanne syntyy silloin, jos tuo sama laiva ilmestyy vaikkapa jonkin USA:n itärannikon suurkaupungin satamaan lastinaan Pietarsaaren lankkua ja sitä, mitä sinne Kaliningradissa laitettiin. Tai mitä sinne on matkan varrella uusissa valtauksissa laitettu.

No, Tillman on useimmiten useimmissa asioissa tässä elämässä ihan väärässä. Olen suunnattoman helpottunut, jos käy ilmi, että lähipäivinä joku pyytää ko, aluksesta ja miehistöstä 5 miljoonaa taalaa. Sellaisessa tilanteessa me on tällä kertaa vielä päästy aika vähällä. Minä mielihyvin kärsisin väärässä oloni nöyrästi.

Ovat kuulemma riidoissa

Laulaja Joel Hallikainen ei ole puhunut Timo Koivusalolle yhdeksään vuoteen sanaakaan. Toisaalta, en minäkään ole puhunut Koivusalolle mitään ikinä. Olen hänet toki livenä nähnyt.

Toisaalta minulla on serkkuja, joita en ole koskaan elämässäni nähnyt. Saatikka sitten, että olisin puhunut heidän kanssaan. Ja on minulla muutama sata entistä opiskelijaa, joita olen opettanut, mutta en ole nähnyt vuosikausiin.

Mutta ei me riidoissa olla serkkujen kanssa. Enkä minä ole riidoissa myöskään entisten opiskelijoitteni kanssa, vaikka ei ole puhuttu eikä nähty.

Hallikainen saisi vähän pisteitä minulta, jos hän soittaisi Koivusalolle ja kyselisi vähän kuulumisia. Eikä siitä tarvitsisi minulle taikka iltapäivälehdille kertoa. Kunhan tekisi sen ihan tavallisena ihmisenä.

Nämä avuttomat julkisuuden henkilöt tarvitsevat epätoivoisesti kaiken julkisuuden, mitä he onnistuvat kaapimaan kokoon. Se että on valmis kertomaan tuonkaltaisista oman maailmansa rajoittuneisuuksista koko kansalle, todistaa vain sen, että tavallisen pulliaisia sitä ollaan, ei sen ihmeellisimpiä.

Olen minäkin elämässäni mykkäkouluja kokenut ja kokeillut. Jossain vaiheessa ne ovat aina riemastuttavasti katkenneet ja on ollut kiire höpöttää kaikki säästynyt juttu ja tarina toiselle.

Mykkäkoulu on aika julmaa juuri sille henkilölle, Koivusalolle, jolle ei puhuta. Se joka ei puhu, käyttää suurta alisteista valtaa toiseen ihmiseen ja aiheuttaa kärsimystä. Harvoin on niin käynyt, että samalla sekunnilla molemmat päättävät lakata kommunikoimasta toisilleen.

Jos herrojen riidat periytyvät ”Tuttu Juttu” ohjelman ajalta, Tillman voi vakuutta, että kannattaa sopia. Kyseisen paskaohjelman vuoksi ei kannata ihmissuhteita rikkoa. Jos riidat taas johtuvat siitä, että kaksi suurta taiteilijapersoonaa eivät oikein mahdu keskenään puhumaan, Tillman vakuuttaa, että eivät Koivusalon elokuvat, eivätkä Hallikaisen laulelmat kuulu korkeakulttuurin piiriin. Ei ole syytä ylentää itseään turhan tärkeäksi.

Edes sana ” kuurankukka” ei ole kovin ainutlaatuinen. Taannoin Suomen Kuvalehti pyysi lukijoiltaan ehdotuksia kielemme kauneimmaksi sanaksi. Tässä on kilpailuun lähetetyt k-kirjaimella alkavat ehdotukset.

kaalimaa, kaamos, kahvila, kainulainen, Kainuu, kaipaus, kaipuu, kaislahuilu, kalasatama, Kalevala, kalmisto, kannel, kantele, karju, kastehelmi, kaukametsä, kaunein, kaunis, kehtolaulu, kehtolinna, keinokyynel, keinu, kesä, kesäaamu, kesäheinä, kesäilta, kesäloma, kevät, kielo, kiisseli, kiitos, kiltti, kimalainen, kimaltaa, kimmel, kimmeltää, kinuski, kirkas, kirkonkello, kissankello, kohjastaa, koivu, koivumetsä, kossuvissy, koti, kotimaa, kotomaa, kruunu, kuharulla, kuhilas, Kujanpääntanhua, kukka, kullero, kulta, kultanummi, kultaseni, kuohu, kuolema, kuralätäkkö, kuulas, kuunsilta, kuunvalo, kuurankukka, kuutamo, kuutamolilja, kuutamouinti, kylpeä, kyynel, kyynelyökkönen

Kuten huomaatte , kuurankukka ei ole mitenkään ainutlaatuinen edes tässä ympäristössä. Hallikainen ja Koivusalokaan eivät esiinny ehdotuksissa.

Mielivaltaisen ja järjettömän, vailla kontekstia ja merkitystä olevan todistelun avulla on helppo osoittaa, että tuommoinen mykkäkoulu on lapsellista ja kummallista. Varsinkin siitä kertominen on kummallista. Unohtakaamme siis veikkosten hölmöys ja perehdytään tähän kiinnostavaan listaan.

Hienoja ehdotuksia kaikki. Oma suosikki-kolmikkoni voisi olla ; kuharulla, kiitos ja kuhilas

Tekniikan siunauksellisuus

Navigaattorit ryhtyvät tulevaisuudessa varoittamaan autoilijoita poroista. Tillman tekee täällä aaltoja ja antaa mieluusti lisäehdotuksia asian tiimoilta. Teiden varsilla on paljon vaarallisia ja harmillisia paikkoja, joista navigaattorin olisi hyvä varoittaa etukäteen kulkevaista, varsinkin miespuolista kulkevaista.

Hyvät ja suojaiset pissipaikat pitäisi ehdottomasti pitkillä pohjoisen taipaleilla saada merkittyä navigaattoriin. Miksei myös täällä etelämpänä. Agraariyhteisön kasvattina olen tottunut siihen, että metsänsiimekseen on helpompi pienemmät asiansa tehdä kuin huoltoaseman kaakeliboxiin. Sitä paitsi poikkeaminen huoltoasemalle aiheuttaa monen kymmenen euron tappion, mikäli autokuntaan kuuluu naisihmisiä ja keskenkasvuisia jälkeläisiä.

Naismatkustajien varalta navigaattoriin olisi myös kiireesti saatava merkittyä kaikki tehtaanmyymälät. Erityisesti ne, joissa myydään Marimekkoa tai Iittalan tuotteita. Ohjelmoinnissa olisi syytä käyttää sitä periaatetta, että varoitusmerkki annetaan niin aikaisin ja niin huomaamattomasti, että kuljettaja voi käyttää kiertotietä, kiinnittää matkustajien huomion muualle taikka muulla tavalla taata turvallisen ja edullisen kohteen ohiajamisen.

Navigaattori voisi varoittaa myös siitä, onko tieosuudella pellolle kääntyviä tilusteitä ja onko meneillään jokin maatalouden toiminnan aktiivisuuskausi.

Sellainen navigaattori voisi ilmoittaa myös ajoreitin varrella olevat soittoruokalat ja niissä järjestettävät tanssi-illat. Parannettu malli piippaisi vain silloin kun tien poskessa juuri ajopäivänä on kemuja.

Esiaikuisia varten navigaattoriin olisi tietenkin tallennettava kaikki ne paikat, joissa he voivat harrastaa amerikkalaisista nuorisoelokuvista oppimiaan esileikin ja varsinaisen leikin eri muotoja rauhassa metsäteiden ja levähdyspaikkojen siimeksessä.

Tekniikka tarjoaa rajattomat mahdollisuudet, kyse on vain mielikuvituksen määrästä.

Metsästäjien piirissä viime vuosina ovat yleistyneet kovasti nk. riistakamerat. Ne ovat muistikortilla ja salamalla varustettuja kameroita, joita metsästäjät asettavat ruokintapaikkojensa luokse. Liiketunnistin laukaisee kameran ja salaman, jolloin muistikortille tallentuu ruokaileva metsäneläin. Metsästäjä voi sitä sitten tuvassaan ihailla ja suunnitella seuraavan jahtikauden saalisvalintaa. Jotkut kameratyypit aloittavat tallentamisen suuren valovoimansa ansiosta ilman salamaan ja huomaamattomasti. Kortille virtaa 5 megapikselin kuvaa taikka videota.

Savossa päin kuulemma jotkut ovat viritelleet näitä ”riistakameroita” metsäautoteiden kääntöpaikoille sopivan huomaamattomasti. Tuloksena on ollut kovasti autenttista aikuisviihdettä, usein hyvinkin tuttujen amatöörinäyttelijöiden työstäminä.

Siinä sitä on varmasti sopivaa välipalaviihdettä syksyn hirvipeijaisiin esitettäväksi siinä vaiheessa, kun boolitynnyri on loppumassa ja ohjelmasta on puute.

Kyllä tekniikka on ihmeellistä.

Paluu arkeen

Eilen aiheutti elokuu - hässäkkää moni asiaa. Sellaista sattuu joka elokuu, sillä jotain on aina unohtunut, ajatustoiminta on loman jälkeen kesä-terässä ja unirytmi sekaisin.

Eilen illalla huomasin unohtaneeni erään ulkopuolisen luennoitsijatilauksen. Syyskuun alussa on oikeastaan ainoa mahdollinen hetki käyttää uusille opiskelijoille tätä luennoitsijaa. Lukujärjestyksen pitäjä, viattomasti aivan, kyseli vähän ennen klo 16 , koska tänä vuonna tämä henkilö esiintyy ?

Minäpä sitten jouduin illalla tekemään puhelimella luennoitsijan luokse ”Canossan matkan” ja kyselemään hänen kalenterinsa vointia ja tilaa tulevan syyskuun kohdalla.

Hän sanoi jättäneensä siihen muutamia päivä meitä varten vapaaksi koska hän oli täällä tottunut käymään kymmeniä vuosia jo siihen aikaan. Hän oli arvellut kesällä asian selviävän tavalla taikka toisella, kunhan syksy taas saa.

Minä olin tietenkin onnellinen ja kiitollinen. Olin jäänyt kiinni unohtamisesta ja tehtävien laiminlyönnistä, mutta ah, niin suloisesti kuitenkin pelastunut.

Illalla sitten seitsemän vuotta vanha pöytätietokone päätti toimia kohtalon välikappaleena ja tasoittaa vähän selviytymisen riemua. Se vain yksinkertaisesti lakkasi toimimasta. Joudun ehkä taas tietokonekauppaan.

Takaiskun jälkeen joka tapauksessa tunnelmani kummasti tasoittui ja olen taas normaalissa elokuun tilassani, jossa odotan vielä jotain pikku vastoinkäymisiä, ennen kuin lopullisesti lokakuussa ihminen pääsee taas työrytmiin ja –tahtiin.

Säästän teidät suuremmilta vahingoniloilta kertomalla, että tietokone oli lähes tyhjä. Kaukaa viisaasti olin jo vuosi sitten tehnyt päätöksen, että kaikki tärkeä materiaali siirretään ulkoiselle kovalevylle. Yhtään kuvaa ei mennyt bittien taivaaseen.

Työnantajan nauhavarmistukset ovat saaneet monet meistä niin varmoiksi ja laiskoiksi, että emme jaksa kotona asiaan enää perehtyä.

Oman perheen yo-juhlat ja hautajaiset on tallennettu kolmelle alustalle ja kahteen fyysiseen paikkaan. Silloin edes jotain jää jonnekin. Muuten minäkin olen elänyt kuin Ellun kana. Nyt sattui kerrankin niin, että älysin jotain oikein etukäteen.

Edellinen sukupolvi suvussamme kamppailee samojen ongelmien kanssa. Isäni taannoisen 80-vuotismerkkipäivän oheistuotteena tuvan pöydälle on ilmestynyt nyt kannettava tietokone. Suku tietää varsin hyvin sen, että suurin osa kiinnostavasta paikallishistoriasta on isäni päässä. Sen lisäksi hänet on saatu kirjoittamaan asioita ja muistojaan mustiin vahakantisiin vihkoihin ja nyt on otettu käyttöön alusta numero kolme. Ensimmäinen tallenne - mode katoaa vääjäämättä, toiselle ja kolmannelle voi jotain jäädä talteen , ja mikä parasta, niitä me pystymme tulkitsemaan.

Vanhempieni jokakesäisillä Kannaksen matkoilla on ollut mukana muutaman kerran toisen ja kolmannen sukupolven edustajia. Nyt tieto pihakivien sijainnista ja peltojen oikeista paikoista säilyy ja siirtyy eteenpäin. Nyt osataan oikeassa paikassa haikeat muistot kertoa. Nyt varmistetaan se, että asioita ei unohdeta, vaikka pihakivien nykyisten omistajien historiaa kirjoitettaisi uudelleen kerran kymmenessä vuodessa.

Tillmanin oma nuorisohistoria jäi TEKO -ohjelmalla kirjoitettuna korpuille ja lerpuille. Sitä on nyt helppo nimittää kateissa olevaksi kalevalaksi.

DNA-yhtiö on ollut mukana syntymäkotini tietotekniikka-hankkeessa siinä mielessä, että he ovat ymmärtämättömyydessään jättäneet jäljelle 9 kilometriä puhelinlinjaa puisiin kyllästettyihin pylväisiin. Suku elää toivossa ja uskossa, että laajakaistan ja WEB -kameran avulla voimiset ja kuulumiset voidaan puolin ja toisin välittää nyt joskus jopa livenä.

Suuri sosiologinen arvoitus on se, mitä tapahtuu, kun tuon ikäiset ihmiset ” löytävät” lopulta elämänsä ehtoopuolella Internetin. Onneksi veljeni tytär on lupautunut opastamaan ja seuraamaan vähän tätä uutta villitystä.

Sarja päättyy

Säädyllistä on päättää skottimuistelot. Ripotellaan tänä aamuna mukaan vähän julmuutta, ahneutta ja rakkautta. Niitä kaikkia kolmea löytyy riittävästi kaikkialta Ylämaalta, mutta olkoon tapahtumanäyttämö tällä kertaa tämä kuuluisa linna Loch Nessin rannalla.

Urquhartin linna on ollut jo yli 300 vuotta rauniona. Rauta-ajasta asti on tällä paikalla ollut jonkinlainen linnake tai puolustusasema. Skotit ovat aina taistelleet englantilaisia vastaan, ja jos eivät heitä vastaan, niin ainakin toisiaan vastaan sitten. Linnakkeisiin investoinut ei ole koskaan Skotlannissa hävinnyt.

Dunbarin taistelun jälkeen voittajaksi selvinnyt v. 1296 Edward I laajensi linnaketta. Skotlantilaiset nousivat kuitenkin pian William Wallacen johdolla Englantia vastaan ja siinä kahakassa Andrew Moray joukkoineen valtasi Urquhartin miehittäjiltä.

Tämä William Wallace oli juuri se Mel Gibson, joka taannoin teutaroi kiltissään naama sinisenä Bravehearth- elokuvassa. Hän teutaroi muualla maassa ja oli koko kansannousun johtaja.

Edward I löi eripuraiset skotit kuitenkin uudelleen massiivisen armeijansa avulla. Urquhartin päällikkö Forbes joukkoineen puolusti linnaketta kuolemaansa asti. Linnassa sattui piirityksen alkaessa olemaan myös Forbesin raskaana ollut vaimo.

Piirittäjille kerrottiin, että linnakkeessa ei haluttu ruokkia ketään ylimääräisiä ja pyydettiin rouvalle mahdollisuutta poispääsyyn. Höövelit ja kohteliaat englantilaiset tietenkin päästivät rouvan pois.

Kerrotaan, että hän seurasi läheisellä kukkulalla taistelua ja linnan kukistumista. Linnan kukistumisen jälkeen hän pakeni Irlantiin.

Linna kuului Grantin perheelle vuodesta 1509 aina vuoteen 1912. Omistusta ei oikeastaan juurikaan häiriintynyt sellaiset pikku seikat, kuin että MacDonaldit valtasivat lyhyeksi ajaksi linnan 1545 ja hallituksen joukot 1644. Heidän oli kuitenkin lähdettävä nostelemaan paikalta 1692 kun Jakobiittien painostus ja hyökkäily yltyi kestämättömäksi. Vetäytyvät joukot räjäyttivät linnan totaalisen tuusan nuuskaksi.

Mutta Grant- perheen omistus säilyi.

Tämän raunion omistus vaihtui viimeisen kerran vuonna 2003, jolloin Mrs Eila Chewett of Bushey Heath lahjoitti koko roskan National Trust for Scotland - säätiölle.

Säätiö on kovertanut läheisen tien alle suuren näyttelytilan ja vierailukeskuksen. Vain sieltä löytää tien linnaan ja vain siellä on WC. Tie molempiin kokemuksiin aukeaa 7 punnalla. Jotta kukaan ei voisi katsella , eikä valokuvata linnaa ilmaiseksi, pysäköintialueen reunaan on muurattu muuri ja sen päälle istutettu tuuheita pensaita.

Suurta huvia köyhille vessahätäisille turisteille onkin seurata toisten köyhien muurille kiipeilyä ja japanilaisten turistilaumojen kekseliäisyyttä valokuvaamisen jalossa taidossa.

Kuvassa vasemmalla vierailukeskus, oikealla kiipeilymuuri.