Interaktiiviset valotaulut

Helsingin koulut luopuvat liitutauluista. Semmoinen kehitysaskel on sangen merkittävä ja varmasti pohdinnan alainen näin kauniina ja kirkkaana heinäkuisena päivänä, jolloin kymmenet tuhannet 7-vuotiaat mankuvat reppukaupoille ja vaateostoksille.

Juuri kun vanhemmat ja sisarukset ovat päässeet selittämästä, miten siellä sitten mennään taululle ja piirretään liidulla kirjaimia ja numeroita huolellisesti ja varovaisesti, kaikki romahtaa. Sadanviidenkymmenen vuoden liitutaulu-aikakausi Suomen kouluissa päättyy.

No minä vihaan liidun kirskuntaa. Olen onnellinen aina kun pääsen kirjoittamaan rasvaliidulla valkotaululle. Semmoisen taulun puhdistaminen on vähän hankalaa, sillä teksti näkyy himmeänä uuden tekstin alta. Varsinkin jos joku on sotkenut tussikynien joukkoon joitakin permanent- kyniä, siivoojilla on hauskaa kun hinkkaavat niitä sitten Sinolilla pois.

Minä vihasin myös taulunkäyttösuunnitelmia. Ne olivat olennainen osa auskultointia ja näytetunteja 1970- luvun lopussa . Kokelaan piti edeltäkäsin suunnitella ja sommitella jokainen liitutaululle tehty raapustus ja esittää niistä ohjaavalle opettajalle paperisuunnitelma.

Minä olen huolissani vähän siitä, että ilman keskustelua hypätään näin merkittävä askel yhtäkkiä, keskellä pahinta lamaa, jolloin lasten velli- ja ruoka-annoksia säästetään, opettajia lomautetaan ja kesälomiksi irtisanotaan. Että tällaisia ratkaisuja tehdään aikoina, jolloin homekouluja ei saada korjattua ja oppilaiden koulumatkat venyvät syrjäseuduilla tunteihin. Miten taataan se, että kaikkialle tähän maahan saadaan yhdenvertainen valotaulu-meri ? Miten taataan se, että jokainen pikkupitäjä hoitaa asian kuntoo ? Miten taataan se, että tulevien erkkolaisen julkaisemien kouluranking-listojen jälkeen taas ihmetellään, mihin ne tyhmät oikein kasautuvat ?

Näiden uusien vempeleiden didaktinen käyttö vaatii koulutusta, niiden toiminta huoltoa ja ohjelmistot ylläpitoa. Jos ATK-pönkkä ei joka luokkaan ja joka ongelmaan heti ehdi, opettajan niskoille kaatuu taas roima annos uuden teknologian kehittämistä ja pilotointia.

Valokopioista luopuminenkaan ei ole vielä täysin onnistunut. Kun aloitin messuamisen opettajapöydän takana, valokopiotekniikka alkoi kehittyä samaan aikaan niin nopeasti, että meistä opettajista tehtiin muutamiksi vuosiksi moniste-kuormakameleja. Nyt on kymmenen vuotta yritetty päästä irti monisteista ja samalla yritetty siirtyä interaktiivisuuden maailmaan. Enää opettajalla ei ole hirmuista pinoa tehtäväpapereita salkussaan. Nyt hänellä on MOODLE-järjestelmässä pullottava lokero täynnä oppilaiden OPEN –OFFICE- munkkilatinalla lähettämiä, opettajan koneella aukeamattomia tiedostoja.

Minä vihaan liitupölyä. Se tekee sormet inhottaviksi. Minä hymähtelen niille humanisteille, jotka eivät osaa katkaista liitua ja siten muuttaa liidun ominaisamplitudia ja estää näin kirskuntaa kirjoittaessa. Ja minä vihaan sitä, että aina minulle sattuu rutikuiva korppusieni omaan luokkaani ja juuri minun tehtäväni on sen kasteleminen, liitujen etsintä ja lattialta niiden poimiminen.

Kuivuvat tussit eivät ole yhtään sen mukavampia

Mutta edelleen olen sitä mieltä, että kyllä luokassa tarvitaan myös yksinkertainen alusta, jossa oppilas ja koululainen joutuu joskus omin käsin luomaan jotain järjestystä ja loogisuutta. En sano, etteikö se onnistuisi näillä uusilla menetelmilläkin.

Olen kuitenkin näin ensimmäisenä lomanjälkeisenä työpäivänä periaatteesta vastaan ensinnäkin siksi, että olen satakuntalainen ja toiseksi siksi, että olen muuten vain tänään konservatiivisella ja hankalalla päällä.