Olen tänään ladannut akkujani. Mitä kauemmin pysyttelen pois television äärestä, sitä suuremmat menestykset hiihtäjillä on odotettavissa. Olen ymmärtänyt, että kun olen osani tehnyt, hiihtäjätkin ovat menestyneet. Hyvä niin. Suon sen heille ja heidän kannattajilleen. Silti minusta se on väsyttävää ja vähän vastenmielistä katsottavaa. Omat sukseni ovat vielä autotallissa. Kävin niitä jo koskettelemassa varovasti. Tahrin itseni vähän tahmeaan pitovoiteeseen. En ottanut niitä kuitenkaan pois autotallista. Kun ne ovat oven sisäpuolella ja minä ulkopuolella, minulle ei tule hiki. Eikä ahdista kuin ihan vähän. Vielä muutama viikko, ja voin viedä ne taas varaston vintille. On mukava huomata, että kansakoulun voimakas liikuntakasvatus on edelleen selkäytimessä ja ihminen toimii oppimansa ja saamiensa kokemusten mukaan. Opettajana on lohdullista huomata, että oppiminen on voimissaan ja se voi olla hyvinkin pysyvää. Vielä kun saisi voimaa siihen, että ei siirtäisi kaikkea kokemaansa tuleville sukupolville.
3 kommenttia:
Toisaalta joskus liikkuminen, kuvaamataito tai musiikkikin vetoavat henkilöön niin voimakkaasti, ettei edes kansakoulu tai perskoulukaan pysty tukahduttamaan niiden harjoittamista, vaikka se on eittämätön tavoite.
Aivan oikein.
Joskus yksilön into pystyy rikkomaan koulujärjestelmän muovaaman suojakuoren.
Minkin kirjoitan edelleen, vaikka pilkut ovat aina väärässä paikassa ja lauseet ovat mitä sattuvat. Yhdyssanatkin ovat välillä ihan hukassa. Mutta palava into on kirjoittaa.
Liikunnan riemua ei kyennyt estämään edes kansakoulu. Opettajassa ei ollut vikaa, vaan huonoissa vehkeissä!
Musiikin osalta kiitän ja kumarran äärimmäisen kannustavaa ja lämminhenkistä opettajaa!
Ei taida arvata, kuinka suuri merkityksensä oli pienelle ihmiselle.
Ei se koulu ja opettajat ole mielestäni syypäitä vallitsevaan tilanteeseen, vaan syy on aika likellä Mannerheimintietä.
Eikä kaikkea voi sinnekään kaataa...
Lähetä kommentti