Kiivas otsikko johtakoon meitä esteettisiin iloihin, eli sommitteluun ja asetteluun. Puistokuva kelvatkoon tähän esimerkiksi siitä, että pienellä vaivalla saa aikaan esteettisen elämyksen. Vähän suuremmalla vaivalla voi sitten saada aikaan mitä vaan. Esteettisen elämyksen määrä ja laatu eivät kuitenkaan välttämättä lisäänny tuhertamista lisäämällä. Voi käydä kuten kuvassa.
Kauhistuttavaa tietenkin on otsikoida näin, koska tämä blogisivusto on saanut jo arvioita tuhruisuudesta ja epäesteettisyydestä. Harjoittelenkin tässä tarttumaan rohkeasti myös itselleni arkoihin asioihin. Ja toiseksi olen huono tyylitajultani ja värisilmältäni. Olen keskittynyt täällä blogi -maailmassa tekstin sisältöön, en raameihin. Oikeakielisyyskin on välillä mitä sattuu.
Mutta joskus joutuu keskittymään myös siihen, miten asiat laitetaan esille. Eilen poltin käämini, hihani, proppuni ja kaiken lisäksi vielä melkein mielenikin. Arvoisat korkeakouluopiskelijat olivat nimittäin koko talven ajan laiskotelleet tehtävien palauttamisessa. Eilen ilmoitin heille, että koska perjantaina on tentti ja opintojakso muutenkin on loppumassa, oletan herrasväen palauttavan essee-muotoiset tehtävänsä pikimiten, mieluummin talvilomaviikon aikana.
Jotta asia olisi heille helpompaa ja muotoseikoista ei tarvitsisi välittää, annoin heille essee-ohjeen, joka oli laadittu ja aseteltu mallin mukaan. Semmoisia ohjeita he ovat opintojensa aikana jo aikaisemmin saaneet. Kerroin, että ne kauppalappu-tyyppiset kyhäelmät, jotka ovat ehtineet postilaatikkooni taikka sähköpostiini, saavat armon hyväksymisen suhteen, eivät kuitenkaan arvostelun suhteen. Tulevat työt hylätään jos ulkoisia puutteita edelleen esiintyy.
Sain kaupantekijäiseksi vielä luentosaliin rikkumattoman hiljaisuuden. Täytyy myöntää, että nöyryytin heitä vielä yksityiskohtaisella ohjeistuksella siitä, että siihen, missä lukee ”Outi Opiskelija”, kukin oppilas laittaa oman nimensä. Muuten pohjaa voi käyttää vapaasti ja se on saanut viestinnänopettajan hyväksynnän.
Perustelen vähän. Jos kotona ei ole opetettu, koulussa ei ole opittu, eikä korkeakoulussakaan, varsinkaan ammattikorkeakoulussa annettu oppi tunnu astiassa pysyvän, niin kovia ja ilkeitä sanoja saa minusta käyttää. Työelämässä isona sitten joku kuitenkin ilkeilee, kun olet tuhertanut kuukausiraportin yhteen pötköön ilman kappalejakoa ja marginaaleja.
Olen heittänyt tämmöisissä tilanteissa kaikki uudet oppimisstrategiat romukoppaan. Jos odotan, että oppilas itse hahmottaa ongelman konstruktiivisen prosessin ja itse -arvioinnin tuloksena, saan monien oppilaiden kohdalla odottaa niin kauan, että he sitten kymmenen vuoden kuluttua sen alumnijuhlassa humalassa ottavat puheeksi ja kukaties viskaavat hankeen vanhan pedakoomikon. Mieluummin hetki tuskaa nyt, kun sitä tuskaa voi vielä ohjatusti kokea opiskelun aikana ja sitä tuskaa saattaa kutsua vieläpä positiivisella nimellä; oppiminen
No kaksi ensimmäistä, ohjeiden mukaista tehtävää, saapui heti saman iltana. Kuittasin ne vastaanotetuksi parilla kannustavalla sanalla ja vein niistä suoritusmerkinnän heti opintorekisterijärjestelmään. Olo on hyvä. Olen aikaan saanut muutosta kasvatin käyttäytymisessä. Nyt sitten vain toivotaan, että se muutos kestäisi edes jonkin aikaa. Näinhän sitä didaktiikan mytologiassa sanotaan ja toivotaan.
Kauhistuttavaa tietenkin on otsikoida näin, koska tämä blogisivusto on saanut jo arvioita tuhruisuudesta ja epäesteettisyydestä. Harjoittelenkin tässä tarttumaan rohkeasti myös itselleni arkoihin asioihin. Ja toiseksi olen huono tyylitajultani ja värisilmältäni. Olen keskittynyt täällä blogi -maailmassa tekstin sisältöön, en raameihin. Oikeakielisyyskin on välillä mitä sattuu.
Mutta joskus joutuu keskittymään myös siihen, miten asiat laitetaan esille. Eilen poltin käämini, hihani, proppuni ja kaiken lisäksi vielä melkein mielenikin. Arvoisat korkeakouluopiskelijat olivat nimittäin koko talven ajan laiskotelleet tehtävien palauttamisessa. Eilen ilmoitin heille, että koska perjantaina on tentti ja opintojakso muutenkin on loppumassa, oletan herrasväen palauttavan essee-muotoiset tehtävänsä pikimiten, mieluummin talvilomaviikon aikana.
Jotta asia olisi heille helpompaa ja muotoseikoista ei tarvitsisi välittää, annoin heille essee-ohjeen, joka oli laadittu ja aseteltu mallin mukaan. Semmoisia ohjeita he ovat opintojensa aikana jo aikaisemmin saaneet. Kerroin, että ne kauppalappu-tyyppiset kyhäelmät, jotka ovat ehtineet postilaatikkooni taikka sähköpostiini, saavat armon hyväksymisen suhteen, eivät kuitenkaan arvostelun suhteen. Tulevat työt hylätään jos ulkoisia puutteita edelleen esiintyy.
Sain kaupantekijäiseksi vielä luentosaliin rikkumattoman hiljaisuuden. Täytyy myöntää, että nöyryytin heitä vielä yksityiskohtaisella ohjeistuksella siitä, että siihen, missä lukee ”Outi Opiskelija”, kukin oppilas laittaa oman nimensä. Muuten pohjaa voi käyttää vapaasti ja se on saanut viestinnänopettajan hyväksynnän.
Perustelen vähän. Jos kotona ei ole opetettu, koulussa ei ole opittu, eikä korkeakoulussakaan, varsinkaan ammattikorkeakoulussa annettu oppi tunnu astiassa pysyvän, niin kovia ja ilkeitä sanoja saa minusta käyttää. Työelämässä isona sitten joku kuitenkin ilkeilee, kun olet tuhertanut kuukausiraportin yhteen pötköön ilman kappalejakoa ja marginaaleja.
Olen heittänyt tämmöisissä tilanteissa kaikki uudet oppimisstrategiat romukoppaan. Jos odotan, että oppilas itse hahmottaa ongelman konstruktiivisen prosessin ja itse -arvioinnin tuloksena, saan monien oppilaiden kohdalla odottaa niin kauan, että he sitten kymmenen vuoden kuluttua sen alumnijuhlassa humalassa ottavat puheeksi ja kukaties viskaavat hankeen vanhan pedakoomikon. Mieluummin hetki tuskaa nyt, kun sitä tuskaa voi vielä ohjatusti kokea opiskelun aikana ja sitä tuskaa saattaa kutsua vieläpä positiivisella nimellä; oppiminen
No kaksi ensimmäistä, ohjeiden mukaista tehtävää, saapui heti saman iltana. Kuittasin ne vastaanotetuksi parilla kannustavalla sanalla ja vein niistä suoritusmerkinnän heti opintorekisterijärjestelmään. Olo on hyvä. Olen aikaan saanut muutosta kasvatin käyttäytymisessä. Nyt sitten vain toivotaan, että se muutos kestäisi edes jonkin aikaa. Näinhän sitä didaktiikan mytologiassa sanotaan ja toivotaan.
7 kommenttia:
Rajaa pitaisi usein vetaa aikaisemmin.
Niinpä...
Ehkä sittenkin joidenkin ihmisten todella pitäisi palkata puutarha-arkkitehti tai pihasuunnitelman tekijä.
Toisaalta monen ihmisen käsitykset kauneudesta ja luonnosta ovat kummallisia.
Mikä on yksilön vapaus tässä asiassa ?
Onneksi kuva on kunnallisesta puutarhasta ulkomailta. Silloin sen hyväksyminen on vähemmän tuskallista.
No tuossa on poistettu viimeisetkin rajat. Joskus se toimii. usein miten ei.
Rajojen veto on kyse relaatioista: mikä on mikäkin tärkeämpi. Se pitää kertoa sillä jokaisessa asiassa, niin substanssin osalta kuin sen kertomisen osalta on olemassa miljoonia erilaisia suhteita, joissa on korjaamisen varaa. Kyse on siitä minkälaisella silmällä katsoo. Kun minä katsoin pro graduja hyllyssä niin suurin osa oli substanssitieto-osaltaan (ideatasolta jo alkaen) aika mitäänsanomattomia: tutkittu jotain vessapöntön pesumahdoollisuuksia ja sukkahousujen markkinointikikkoja jne jne eli tuhat turhaa kysymystä. Näiden laadinta oli sitten tehty jonkinlaisen ns. kunnon matriisin mukaan eli joku malli työnnetty nenän eteen ja se oli sitten matkittu. Näin saa siis kiitettäviä lopputöitä ja tässä siis sana kiitettävä on se minkä avulla sitten kumpuaa korkeammalle. Kaikki muistavat, että toi oli se hyvä mutta kukaan ei muista, että oli hyvä imitoimaan.
Oma ajattelun on siis edelleen sihteerin tasolla mutta tohtoriksi pääsi noudattamalla rajoja. Tämä puute näkyy sitten vasta työtä tehdessä kun ei enää pärjää sillä, että saa raportit näyttämään kauniilta ja kieli on täydellistä.
Ei vorkki. Pitää alusta saakka oppia näkemään essensin ja siitä lähtöisin sitten kirjoittaa raportit. Ei siis näkemällä rajat ja pysyä niissä, vaan nähdä mahdollisuudet ja saada tukea niiden jalostamisessa. Nyt mennään peppu ylös puuhun miksi tohtorien laatu tulee olemaan sihteeritasoa ja oikeat ajattelijat viedään taidepuolelle; pyydetään heitä kirjoittamaan runoja.
Puutarhan tyylittelystä tulee mieleen Liisa Ihmemaassa.
Pääsin ihmettelemään aikuisten ihmisten laatimia kirjeitä heidän hakiessaan työtä eräässä firmassa. Pahin taisi olla eräs, joka ahkerasti käytti kolmea pistettä tyyliin "...olen opiskellut XX:ssa...olen kiinnostunut avoinna olevasta tehtävästä...olen juuri oikea ihminen tehtävään...". Tulee mieleen tyyppi, joka ei jaksa istua suorassa ja jauhaa purkkaa jatkuvalla tahdilla.
Tyylin muutos on maailman helpoin asia oppia. Joku näyttää miltä pitää näyttää ja sen imitointi ei ole kauhean vaikeaa. Joskus on pakko liioitella, jotta saisi koko tarinan kerrottua: Pitää siis korostaa ja karrikoida niin kauan kun opetus eli oivalluttaminen on meneillään.
Mitä siis opimme: Opettajan lapset ovat pahimmat siinä, että kulkevat ympäriinsä valmiina neroina vaikka olisivat aivan tyhjiä aivoistaan. Korkeintaan ovat nippelitiedon ja teknisen tiedon hallitsijoita, eli jos opettajan lapsi on johonkin pätevä se on sihteerikoulun opettajiksi. Opettavat miten nippelit saadaan näyttämään oikeilta. Sen sijaan heistä ei ole tutkijoiksi: aidon tiedon ymmärtäjäksi sillä eivät erota tuota Liisaa Ihmemaassa ja Maata Meikäläisen Liisalle. Ovat täysin oman fantasiamaailmassa, vaikka puhuvat, että oikea näkijä elää korkean fantasian vallassa. Näin me ihmiset projisoimme omat mielteemme ja pelkomme muihin.
Kun kirjoittaa omasta elämästä sadisti tulkitsee sen ironialla: ei sen takia, että haluaisi loukata mutta koska sisältö on sellaisenaan hänelle oman essensin kannalta kovaa on pakko falsifioida toinen ja se käy kutsumalla itseään parempi "ironiseksi" mutta kirje ei ollut ironinen vaan aivan realistinen. Realismista oppii ja nämä ikuisesti kipsiaivoiset kiusaajat eivät enää elä realimaailmassa sillä heidän ajattelunsa on clousattu: koska heidän oma minäkuva on clousattu. Kun minäkuva on jo merkki, ikoni, ei sen jälkeen enää tulkinnassa kyseenalaista sitä ja näin Peircen triadin tulkinnasta tuleekin vain kaksiulotteinen: tulkintaympäristö ja objekti. Jättävät oleellisimman pois eli oman minuuden tunteen.
So simple: ja taas oli uutta kunnon tietoa sellaiselle, joka tällä hetkellä pätee mm artikkelien kirjoittamisen kautta: vassåguu vaan, nyt se on silti blogissa ja täysin julkinen. Tätä olen tiennyt jo kymmeniä vuosia mutta kun en saanut tehdä kentällä työtä vaan härskit haukat hakkasivat rikki, en saanut yliopistolla siitä kirjoittaa sillä sadistiset ohjaajat ja heidän kanalansa jatkoi tätä minua rikkomista ja nyt (kun eivät saaneet tapettua) kerron sen vain ulos eetteriin.
Olen siis menossa suoraan eläkkeelle: olematta ikinä työelämässä sillä se ei minulle sallittu. Opin silti talousopit, tekniikan, aivotutkimuksen ja kasvatustieteen aika hyvin. Kykenen siis näistä milloin tahansa väittämään monenlaista osaamista: mutta minähän en kelvannut mihinkään koska paska asettuu lähtökohdaksi kun se on sen paikan saanut auktoriteettien aivoissa. No matter what. No matter what: he eivät periksi anna: eikä kipsi siis liikukaan. Kipsi on kipsattu kiinni. Tavat jatkuvat silti vaikka ajatus on loppunut: uusi biologinen laji, joka käyttäytyy hyvin mutta ei silti ymmärrä mitään oleellista on saatu aikaan.
Thats called intellektuelli? Ilmeisesti haetaan lisää robotteja, joiden kyky heittää herjaa on suvereeni mutta jotka eivät tunnista mitään realismista koska aivot eivät enää ole realiajassa.
Siinä Liisa Ihmemaassa siis.
No mutta siinähän on tyylipuhdas parterre topiareineen eli yksi tärkeimmistä puutarhahistorian tyylisuunnista. Suomalaista silmää se ei ymmärrettävästi hivele kauneudellaan. No eihän meillä vielä mitään puutarhakulttuuria barokin aikakaudella ollutkaan ;)
Hieno kuva!
Lähetä kommentti