Kiire...

Niin, nyt ollaan kalkkiviivoilla. Syksyn mammuttikurssin tentti on arvioitu. Olen ryhmälle kertonut syksyn aikana kaiken, mitä ihmisten käsittelystä osaan ja ymmärrän. Tänään olen sitten saanut arvioitua sen, mitä he ovat kaikesta tästä itselleen omineet. Ja olen tyytyväinen. Jouluni on tullut taas etuajassa.

Yleensä minua vaivaa luentojen aikana ajatus siitä, että itse tulee kehnommaksi ja kehnommaksi vuosien mittaan. Pelkään omieni puolesta ja kuvittelen heidän käsityskykynsä vajaaksi taikka ainakin omituiseksi. Luulen kulkevani tätä tuskaista opettajan polkua aivan yksinäni ja lauma hortoilee jossakin. Helpotus on sitten melkoinen, kun huomaa jälleen onnistuneensa houkuttelemaan heidät oppimisen maailmaan. Itse tuloksien suhteen olen täysin ulkopuolinen. Se ikiaikainen prosessi on tapahtunut ihan kokonaan nuorison päänupeissa. Olen saanut jälleen kerran olla vain mukana.

Tänään he ovat paikallisen diskon pyörteissä. Aamulla toivon mukaan pystyn tuomaan aika monen jyskyttävään kohmeloon edes vähän valoa. Minä näet en häpeä sitä, jos tulokset eivät nyt satukaan vanhalle Gaussin käyrälle. Tavoitteet on asetettu ja niihin on päästy. Hylätytkin voivat ajatella, että epäoikeudenmukaisuuksia ei sattunut ja kauhistuttavan ykkösen asemesta tuloksena on armelias hylsy. Huomaan että jankkaan vähän nyt. Luulen, että lukijoita pitkästyttää.

Kirjoitetaan sitten jostain muusta. Vaikkapa ATK-helpdeskistä. Sellainen on nimittäin perustettu oppilaitokseemme. Fyysisesti se on 80 kilometrin päässä. Jos koneissa ja verkoissa sattuisi olemaan vikaa, epämääräisen ohjenuoran mukaan pitäisi lähettää sinne sitten mailia( jos nimittäin kone toimisi) taikka soittaa puhelimella. Sieltä lennonjohdosta sitten on luvattu ottaa meidän atk-tukeen yhteyttä ja ohjata hänet vikapaikalle. Tämä paikallinen tuki pitää majaansa noin 2 m minusta oikealle ja 3 metriä ylöspäin. Viestin voisi lähettää tästä suoraa harjanvarrella kattoon koputtamalla SOS- merkin taikka portaiden kautta kävelemällä sinne. Jos se nimittäin olisi luvallista. Nyt viestissä epämääräisesti toivottiin, että suorien yhteydenottojen sijaan käytettäisi tätä uutta systeemiä. Pikkuisissa tapauksissa voi paikallisesti ottaa suoraakin yhteyttä.

Noin meillä maatalossa soitettiin aikoinaan lehmälle seminologi. Taittaa tulipalohälytyksetkin sujua nykyään niin. Ja poliisin kutsuminen. Jonnekin sonniasemalle taikka muuhun keskukseen sitä on aina soitettu. Kaikki nuo kolme tulevat paikalle kohtuullisen ripeästi. Ja ruiskuttavat vettä, sormenjälkijauhetta ja mitä sitten kukin ruiskuttaakin, mutta reippaasti, avoimesti ja ohjeita antaen. Asiakkuuden johtaminen on hanskassa. ATK-tukien kohdalla pääsääntö on se, että he yrittävät pantata tietoaan mahdollisimman hyvin ja tehdä itsensä korvaamattomiksi. Sen lisäksi tuo salattu tieto on erinomainen vallankäytön väline. Alkuaikoina ensimmäiset tukihenkilöt jopa käänsivät vartaloaan nämmäimistön eteen niin, että avuntarvitsijan oli hankalaa nähdä, mistä nappulasta se apu lopulta sitten tuli.

Tänään tapahtui niin, että olisi pitänyt taas soittaa. Luentosalin kone ei nimittäin herännyt eloon siitä normaalista napista. Kävi ilmi, että edellinen guru oli riisunut kaikki piuhat irti siitä rakkineesta, jotta oli saanut työnantajalta lainaamansa salkkumikron siihen näyttöön kiinni, sillä hän ei ollut viitsinyt siirtää tiedostoja oppilaitoksen jumalaiseen verkkoon, josta ne olisi saanut napin painalluksella ulos. Kun sitten oppilaiden avustuksella viimein olimme saanee piuhat kiinni, dvd-aseman äänet olivat kadonneet jonnekin.

Olisin näyttänyt opiskelijoille pikkuisen pätkän Nykyaika-elokuvaa. Tiedätte rainan. Siinä päähenkilö joutuu tehtaassa pakkotahtiseen työhön liukuhihnalla ja kohta on seuraus se, että päähenkilön hihna alkaa luistaa. Tässä vaiheessa minun hihnani alkoi luistaa. Oppilaat olivat onneksi juonessa mukana ja sanoivat, että ei haittaa, selosta sinä. No mykkäelokuvan selostus onnistuu jopa minulta. Takana hakkaa kiihkeä kapakkapiano ja Charles poika ryntäilee ympäri teollisuussalia öljykannu aseenaan, kunnes valkotakkiset tulivat ja korjasivat pois. Happy End minullekin. Jatkoimme power-point esityksellä. Siinä ei nimittäin ääntä tarvita. Kuvaavaa muuten on se hassu juttu, jonka voi nähdä englanninkielisen Power-Point –ohjelman valikossa Siellä on selvästi sanottu ”Start slide show”. Usein kun esityksiä katselee, tulee mieleen, että osuva nimi koko hommalle.

No kalvojen kanssa se oli usein samaa. Monet olivat vielä 1970-luvulla niin kiimoissaan piirtoheittimistä, että värittelivät yökaudet pitkiä veivattavia rullia, joita sitten käsi puuduksissa kelasivat . Singel-moden ennätys taitaa olla edeltäjälläni, joka 45 minuutin aikana näytti 87 kalvoa. Siihen aikaan xeroksit olivat tuntemattomia ja tapana oli, että opiskelijat tekivät muistiinpanoja.

Huomaatte, että olen väsynyt. Hauskuus alkaa katoamaan. Armahdan siis lukijat ja menen kotiin nauttimaan olotilastani. Jos ihmettelette tuota julkaisuajankohtaa, niin tiedoksi. Kirjoitan joskus jo illalla näitä turinoita ja julkaisen ne sitten aamunkoiteessa kun saavun sorvin ääreen. Ja kellonajat ovat kohdallaan nyt talviaikana. Tänne tullaan klo 6.30.

Profiilissani mainitussa Hidas Valssi – kirjassa on mainioita katkelmia väsyneestä Michael Tillmanista, joka joulun alla lepuuttaa airojaan ja luonnehtii sitä urakkaa, jonka on syksyn aikana tehnyt. No Michael ei vielä siinä vaiheessa tiennyt millainen urakka hänellä olisi kohta edessä. Lukekaa ihmeessä. Pääsette vähän erilaiseen joulunalustunnelmaan.