Aika

"Minun mielestäni suurimpia virheitämme, heti ihmisenä olemisen jälkeen, on aikakäsityksemme luonne. Meillä on kaiken maailman kapistukset, kellot ja kalenterit, jotka siivuttavat ajan kuin makkaran, ja me nimeämme siivut aivan kuin omistaisimme ne eivätkä ne voisi koskaan muuttua - "kello 11.00, 11. marraskuuta 1918" - vaikka todellisuudessa ne saattavat hajota kappaleiksi ja vieriä tiehensä aivan yhtä helposti kuin elohopeapisarat."

(Kurt Vonnegut: Maaton mies, Tammi 2007, suomennos Erkki Jukarainen

Valokuvatorstain aiheet ovat vaativia. Mukavaa miettiä näitä ongelmia välillä toisessakin kontekstissa. Oma aika , ja varsinkin sen puute, on niin lähellä ja jokapäiväisenä ongelmana kulkemassa tuossa vierellä. Aika liittyy myöskin Vonnegutin kiharapäähän sillä tavoin, että meidän mittaamamme aika loppui häneltä tässä taannoin.

Oma suosikkini hänen tuotannossaan on ilman muuta "Hokkus pokkus" Kirja on vaikuttanut ajatteluuni, kieleeni ja ennen kaikkea kyynisyyteeni. Olen kuullut monen moitiskelevan kirjaa siitä, että se on kirjoitettu muistilapuille ja rakenne pätkii. Ehkä sekin viehättää minua. Sellainen aikakautemme nyt vain on. Kaikki muodostuu välähdyksistä ja nopeista leikkauksista asiasta toiseen. Aika on siivutettu nuorten musiikkivideossa ja saippuaoopperassa yhtäläisiin viipaleisiin.

Vonnegutin aikailmaisut ovat muistaakseni vähän elävämpiä. Usein hän käytti ilmaisua, " kun paska iski ilmastointilaitteeseen"´. Hän tarkoitti silloin Vietnamin sotaa. Upea ilmaisu. Helppo tajuta. Vuosiluvuista viis.

Ja kun kirjassa jollekin käy mentaalisesti vararikko ja valkotakkiset tulevat noutamaan "to the funny farm", Vonnegut käyttää taaskin riemullista termiä. Silloin "kellotapuli on täynnä lepakoita."

Ja kuka pitää numerologiasta, tutkiskelkoon Vonnegutin hautakivi-juttua. Muistaakseni sekin löytyy Hokkus pokkus-kirjasta.

Ja monessa muussakin kirjassa Vonnegut leikkii ajalla. Teurastamo 5:n päähenkilönä on Billy Pilgrim . Dresdenin pommitusten raunioittama Pilgrim astuu ovesta sisään vuonna 1955 ja tulee toisesta ulos vuonna 1941.

Sodan järjettömyyden Kurt Vonnegut tiivistää ehkä osuvimmin kohtaukseen, jossa Billy näkee myöhäisillan elokuvan amerikkalaisista pommikoneista jostakin syystä takaperin. Billyn silmissä amerikkalaiset pommikoneet käynnistivät ihmeellisen magneettisen mekanismin, joka kutisti maassa riehuneet liekit ja keräsi ne lieriön muotoisiin terässäiliöihin.

Salaperäinen voima imaisi nämä pommit koneen uumeniin, jossa ne varastoitiin siististi telineisiin. Kun lentokoneet pääsivät alkupisteeseensä, tukikohtaan, teräslieriöt otettiin telineistä ja laivattiin Yhdysvaltoihin, jossa naiset purkivat pommit ja erottelivat niiden vaarallisen sisällön mineraaleiksi. Sitten nämä ilkeät mineraalit toimitettiin jumalan selän takana työskenteleville asiantuntijoille, joiden tehtävänä oli piilottaa ne maahan, jotta ne eivät enää koskaan aiheuttaisi vahinkoa kenellekään.

Aika oli Vonnegutille samalla kertaa hankala kiusankappale ja luovuuden tuhoaja ja sitten taas riemullinen ja veikeä veijari, jolla saattoi leikitellä ja aiheuttaa lukijoiden mielessä kuohuntaa. Mitäpä muuta kirjailija enää voi teemalta odottaa.