Arki tänä aamuna

Arki näyttää tänään aamulla varhain tältä. Valokuvatorstain haaste houkutteli paljastamaan Tillmanin kotiluolan. Alunperin tähän on ilmeisesti tarkoitettu piirustuksissa 30 cm karhuntalja, mutta rakentamisvaiheessa on sitten päätettykin tehdä oikea työhuone. Hyvin minä tänne ajatuksineni olen kuitenkin mahtunut. Ikkunalla oleva purjevene muistuttaa juuristani, jotka ovat olleet aina lähellä merta. Äitini on syntynyt Kannaksella Koiviston -saaren kupeessa ja Isäni sukukin on parhaimmillaan etääntynyt vain 30 km päähän merestä. Ikävöin siis merta. Oikealla puolella ilmoitustaululla on tyylitelty merikartta väliltä Turku -Tukholma. Teen sillä usein iltapäiväristeilyjä. Tommi Taberman on ansiokkaansti joskus sanonut, että ikävöimme, varsinkin me miehet, naista ja merta. Teemme niin, koska ihminen on molemmista tullut.

Tänään pilkut tuntuvat osuvan mihin sattuvat. Olen nimittäin illalla saanut pilkuttomuus-ilotulitusta. Sain käsiini Jari Järvelän Romeo ja Julia- kirjan. Järvelän uusi kirja on aina tapahtuma, joka seisauttaa minun maailmani. Elämykset ovat olleet vahvoja. Niin nytkin. Mutta tästä kirjasta on turha etsiä mitään kansallismaisema-trilogian tapaista kuvausta. Nyt ammutaan ja ilotulitetaan sanoilla. Ja niitä Järvelä on kaivanut jostain kunnioitettavan määrän. Ja pilkut on ihan päin helvettiä. Nautinnollista. Järvelä toteaakin alkusanoissaan jotenkin näin, että pilkut ovat siinä missä ne ovat , ja kirjoittaja on ne sinne tarkoittanut.

"En mä tarkoittanut että sun pitäisi kuolla, jos sä siitä loukkaannuit, kuiskaan Julialle. Haluan elää sun kanssa mahdollisimman pitkään sata vuotta mutta en mä ilman sua haluaisi elää, eli jos vain puoli taloa romahtaisi, niin toivoisin että jäisin itse sen alle, niin sä voisit jatkaa elämääsi. Olisi kamalaa, jos sä sen sijaan rusentuisit sen puolikkaan talon alle ja mä jäisin itse henkiin.Nukkuisin tyytyväisenä heräisin aamulla, ensimmäinen näky olisi sun murskaantunut heteka, mä olisin elävä ruumis sen jälkeen, söisin aamupalaksi puuroa ja asidofilusjogurttia ettei pieretä ikinä ja menisin toimistoon, ei vaan musta tulisi opettaja, mä käyttäisin Cavaletin salkkua uskallan kerran vuodessa polttaa pikkujouluna sikarin, juoda pullon portteria. Krapula kestää 5 päivää vannon polvillani etten juo enää koskaan."

Tuon kaltainen kappale yleensä tekee minuun sen kaltaisen vaikutuksen, että kirja luetaan pois kuleksimasta samoilla silmillä, heti, vessassa käymättä. Nyt kuitenkin sammutin yölampun välillä. Rauhallisuuteen oli osaksi syynä se, että kun sain tämän uusimman käsiini, lainasin sen kaveriksi Järvelän Veden paino-teoksen. Se on pakko taas kerran lukea. Järvelän kuvaus Yrjö Pihlavan kesästä 1919 oli ensimmäisellä kerralla uskomaton lukukokemus. Heti saattoi sanoa varmalla äänenpainolla; ostakaa Järvelää. Siitä pojasta tulee vielä jotain. Ja kirjallisuuspalkintoa on tullutkin. Mukavaa oli kuitenkin kerrankin olla oikeassa 6 vuotta aikaisemmin sitä hetkeä, kun lopulta sitten kirjallisuuden valtionpalkinto hänelle tänä vuonna annettiin.

Ja vielä tuohon lainaukseen palatakseni. Antaahan se selityksen sillekin, miksi Tillmanista tuli opettaja. Portterikin on loistava keksintö, varsinkin kun siihen sekoittaa vähän keskiolutta sekaan. Ja näyttää tuossa kirjoituspöydän laatikossa olevan Don Paco - sikaareja pahimpaan tuskaan. Järvelä kirjoittaa oivallisesti, opettajamies kun on.