Valokuvatorstain aihe on tällä kertaa jälleen kiinnostava ja tavallaan myös laajuudessaan helppokin. Melankoliaa löytyy syksyllä yllin kyllin. Muuttolinnut jättävät meidät tänne lumen ja jään vangiksi. Talvirenkaiden vaihto on kohta edessä ja kerrospukeutuminen on taas aiheellista. Perinteinen melankolia ei yllätä eikä oikein luo mitään uutta ajatteluun.
Virkistävää on sitä vastoin tarkkailla vähän ympäristöään ja etsiä tuoreita melankolian ilmenemismuotoja. Eläkeläisen ostokset kaupan hihnalla ovat usein aika surumielisiä. Viiltäviin tarinoihin voi törmätä lauantaina varhain aamulla A-marketin ovella. Ja surullista on nähdä, kun opiskelijalta puuttuu tulevaisuuden hahmotuskyky. Surullista on myös nähdä urheilukentälle menevän tien yläpuolella sähkökaapelissa roikkuvat juoksulenkkarit. Joltakin on ura ohi. Pettymys on ollut suuri.
Surullisinta on se, että lenkkarit roikkuvat tuolla kaapelissa jo neljättä vuotta. Tilanne on siis kuitenkin kursiivista, jatkuvaa, vaikka itse urheilu onkin jo jäänyt. Kun pettynyt omistaja menee keskustaan päin, taikka palaa sieltä, asia palaa hänen mieleensä vääjäämättä. Nuo ovat minun . Noiden tarinaa ovat päässeet miettimään kymmenet tuhannet tällä tiellä liikkuneet. Mitähän he minusta ajattelevat ? Kiusallisen hyvin solmuun ne ovat pyörineet. Niistä pääsee irti vain tilaamalla tikapuuauton. Paikkakunnalta muuttaminen saattaa kuitenkin olla helpompi vaihtoehto.
Tänään on myös terapiatorstai. Kuten lukija huomaa, kynässä on tänään vähän tahmeaa mustetta. Kynä ei luista. Ajatukset ovat jo lepakoissa. Ehkä niin on parempi. Virhehän se olisi kirjoittaa joutavaa lässytystä tuommoisen kuvan alle. Tähän kuuluisi oikeastaan runo. Kellä kirja sattuu olemaan lähellä, lukekoon runon "Talo" . Kirjoittanut Uuno Kailas. Siinä sitä on melankoliaa. Siinä on mies, joka olisi aiheuttanut tällä runolla säpinää tämänpäiväisessä runotorstaissa. Jos vielä sattuisi elämään. Tillmanin omat runot jääkööt vielä pöytälaatikkoon. Niin ankeaa tästä päivästä ei nyt kuitenkaan kannata tehdä.
8 kommenttia:
Ja itselleni tulee noista toossuista mieleen huumeet. On ihmisiä, jotka pyrkivät kohottamaan mielialaansa tai saamaan uusia elämyksiä kemiallisin keinoin. Seurauksena on loputon apatia ja ahdistus.
Mielenkiintoisen erilainen kuva. Ja sisältörikas kirjoituksineen.
Hienosti oivallettu. Näitä piuhoihin heitettyjä lenkkitossuja ja onkikohoja näkee aika ajoin, mutta enpä ole niitä missään vaiheessa hoksannut kuvata, vaikka ne olisivat mitä mainioimpia tällaisina hetkinä.
Onkohan joku heittänyt ne sinne humalapäissään? Mielenkiintoinen kuva!
Mielenkiintoinen kuva ja hieno teksti.
Joskus aikaisemmin kuvittelin tien ohen kengistä vaikka mitä tarinoita, kunnes joku valaisi, että ne ovat irronneet morsiusparin auton perästä.
Tuskin kuitenkaan nuo tossut. Vaikuttava tarina.
Vaikuttava kuva ja tarina. Itselleni tuli mieleen kiusaaminen, jotakin kiusattu ja heitetty hänen tossunsa saavuttamattomiin. Kursiivista melankoliaa parhaimmillaan, nähdä ne tuolla jatkuvasti.
Aika jännää. Sanat tukevat hyvin kuvaa, kun se tarkoitetaan melankoliseksi. Mulle ilman sanoja olis voinu hyvin tulla mieleen nuori, jonka pakon edessä harrastettu treenaaminen loppui ja tämä ilossaan nakkasi kengät sinne muistoksi siitä, ettei koskaan enää. Monenlaisia tulkintoja. Toki harmaa värimaailma tukee melankolisempaa tarinaa.
Joskus kuulin, etta kadulla joissa roikkuu kengat puhelinlinjalla myydaan huumetta. En tieda kayko se talle kadulle, mutta nain olen kuullut.
Kengista tulee mieleen myos manner Euroopan moottoritreiden varsilla nakemiani kenkia. Aina loytyy siella taalla yksi heitteille jatetty, sateesta ihan rumaksi muuttunut. Miten sinne on joutunut en ole koskaan keksinyt. ;o)
Lähetä kommentti